Paniikkihäiriö oli ennen häpeä

Onko sinulla aloittaja itselläsi ph? Jos on,mitä lääkettä käytät jos saan kysyä?
Hyvää syksyn jatkoa!

Ei mitään paniikkihäiriöitä ollut 60-luvulla, jos joku jollakin tapaa viittasi henkiseen häiriöön joutui hullujen huoneeseen. Tosin monet "häiriöt" ovat nykypäivän keksintöjä. Elämä oli silloin erilaista.

Höpö höpö - juttuja taas nuo... Minä ainakin arvostan ihmisiä, jotka on tunneherkkiä. Paniikkihäiriödiagnoosin omaavatkaan kun ei ainakaan narsistisesti häiriintyneitä voi olla koskaan. Muistan kuinka minua pentuna koulussa ivattiin siitä, että kun punastelin helposti: nykyisin olen ylpeä siitä, että punastun helposti, koska on ihmisiä jotka on tunne-elämältään kuin puupökkelöitä ja joiden naamasta ei näe edes mitään älyllistä elämää - mieluummin olen ilmeikäs ihminen, jonka naamasta tunteet näkyy. Mulle on aina sanottu, että musta näkee kilometrin päähän, jos olen pahalla tuulella tai surullinen tai iloinen tai muuta. Olen ylpeä siitä piirteestäni. En osaa teeskennellä, eikä ole tarviskaan. Se oli tietysti ärsyttävää, kun siitä punastelemisesta koko ajan lapsena typerät ulkopuoliset aikuiset ja pässien tasolla olleet ikäiseni kersat jauhoi, vasta myöhemmin tajusin että sekin johtui vaan siitä, että mulla on niin erityisen valkonen naama, että siksikin kaikki tunteet näkyy.


Pidän ihmisistä, jotka on jännittäjiä. Kertoo siitä, että arvostaa muita, jos edes vähän jännittää esimerkiksi tuntemattomien kanssa juttelua, sympaattisia ihmisinä on useimmiten jännittäjät ja vielä jos hyvällä itsetunnolla kertoo, että jännittää, pidän sellaisista ihmisistä yleensä automaattisesti. Toki jos jännittäminen häiritsee arkea tai on tuskallista, sitten on syytä lääkärin pakeilla visiteerata, koska elämää häiritsevä jännittäminen ei tietysti ole kokijalleen mukava olotila.

Ei paniikkihäiriöstä nykyäänkään ole syytä huudella. Sen enempää kuin muistakaan psyykkisistä vaivoista. Itselläni on niitä liiaksi saakka ja olen ylpeä, että olen siitä huolimatta pärjännyt näin hyvin. Sitä en vain ole koskaan sanonut kenellekään oikeassa elämässä.

Ei nyt huudella tarvi, mut ei myöskään hävetä kannata. Nämä oireet nimittäin ovat todella yleisiä nykyään.

Kyllä paniikkihäiriö on edelleen häpeä. Jos olet eri mieltä - niin käyppä sanomassa perheelle/sukulaisille/kavereille yms. päin naamaa, että; "Mulla on paniikkihäiriö", jonka jälkeen kerrot oireistasi.. Tämän jälkeen koet oikeat reaktiot.

Paniikkihäiriö ja kaksisuuntainen on tällaisia ihquja diagnooseja jotka tekee tytöstä persoonallisen.

Masennus ja skitsofrenia on samaa hullun leimaa mitä ennenkin.

On miehilläkin panikkihäiriöisyyttä.. Niinkin helppo nakki kuin kaupan kassajono saattoi sen laukaista.
Tapahtui pientä sössimistä maksamisen kanssa. Nykyään katson rahat valmiiksi. Panikoituminen on selvästi vähentynyt.

Jokaisena iltana teen hengitysharjoitukset. Siinä pääsee meditointi asteelle. Kipeitäkin muistoja tulee kouluajoilta asti

Tärkeintä on että päivän tilanteet tulevat käsitellyksi. Näin psyykeen ei tule lisätaakkaa.