Mitä Sipilä ei kertonut

Sipilän puhetta on pidetty hänenlaisenaan. Huoli paistoi pääministerin otsasta ja monotoninen sanelu loi hautajaismaisen tunnelman. Sipilä ei dramatisoinut, ei tunnelmoinut, ei hehkuttanut eikä sanonut mitään, mikä ei olisi ollut jo tiedossa. Sipilän viesti oli yhteenvedonomainen, opettajamainen ja kuulijoihin vetoava. Näin puhuvat myös ne, jotka jakavat uskoaan muille, lähetyssaarnaajat. Lieko Sipilä uskonlahkossaan nuorempana harjoittanut muiden käännyttämistä, kun puhetyyli on siinä kohdin suht sujuvaa ja kansanomaista.

Sipilä perusteli näennäisen hyvin sanomaansa. Tämä on helppoa monologimuotoisessa puheessa. Näinä päivinä uutisoitiin Zimbabwen presidentti Migaben kuukausipuheesta. Hän puhui vahingossa saman puheen kuin edellisessäkin kuussa. Ehkä Sipiläkin voisi toistaa tämän saman kuukauden päästä. Mugabekin varmaan perusteli sanomaansa hyvin ja siksi sama puhe voidaankin pitää useampaan kertaan.

Kun kyse on yksinpuhelusta, silloin on helppo jättää puheesta pois kaikki sellainen, joka voisi herättää kysymyksiä ja vieläpä sellaisia kysymyksiä, joihin on vaikea vastata. Ja sehän tässä juuri onkin harmillista. Vastaamatta jääneet kysymykset kalvavat edelleen epäilijöitä. Eikä Sipilän ja hallituksen olisi pitänyt tarttua rohkeasti juuri niihin kysymyksiin, joista on herännyt eniten epäilystä. Otan niistä nyt muutaman esille.

Ensimmäinen kysymys on se, miten ihmeessä pääosin matalapalkkaisiin julkisen sektorin työntekijöihin kuten sairaanhoitajiin, poliiseihin ja palomiehiin kohdistuneet palkanalennustoimet voivat edistää vientikilpailukykyämme. Vaikka meiltä loptettaisiin koko sairaanhoito, poliisi- ja pelastustoimi viideksi vuodeksi, niin miten se edistäisi vientikilpailukykymme parantamista. Kun Sipilällä ja hallituksella on tavoitteena vientikilpailukyvyn parantaminen, niin toki olisi edellyttänyt konkreettista ja tolkullista selitystä siihen, miten hallituksen päättämät toimet edistävät tavoitetta ja mitä kaikkea niillä saavutetaan ja missä ajassa. Tämä kaikki jäi kertomatta, vaikka nämä asiat ovat olleet kyllä esillä kritiikissä jo ennen puhetta.

Talosuviisaat ovat vahvasti kritisoineet sekä hallituksen lähtötilanneoletuksia (mm. Haaparanta ja Holappa) että valittujen toimenpiteiden järkevyyttä (mm. Korkman). Tiedetään mm. se, että 5 %:n palkanalennus parantaa vähemmän kuin yhden prosentin verran hintakilpailukykyä. Valittujen toimenpiteiden vaihtoehdottomuus myös loistaa hallituksen näkemyksistä. Ei ole haluttu ainakaan julkisesti punnita niitä vaihtoehtoisia ratkaisumalleja, joita on ollut esillä. IMF:n vierailu Suomeen poiki myös siltä puolelta tämänkaltaisia ehdotuksia, jotka hallitus on toistaiseksi sivuuttanut vaikenemisella, kun ne eivät kaiketi sovi hallituksen poliittisiin kaavailuihin. Tällaisen avoimuuden välttäminen on kovin näkyvää ja Sipilän yksinpuhelu vain korostaa tätä vaikutelmaa. Sekä oppositio, asiantuntijat että kansainväliset arvioitsijat halutaamn sivuuttaa vaikenemalla, jos heidän esityksensä ei miellytä.

Sipilää on verrattu Margareth Thatcheriin. Sipilä ei kuitenkaan ole mikään Thatcher, ei likimainkaan. Kumpa olisikin. Tässä tilanteessa tarvittaisiin enemmän juuri todellista thatcherismiä kuin pehmeätä ja valikoivaa Sipilää. Thatcherin keinot voisivat olla niitä, jotka toisivat jopasuuremmankin kuin 5 %:n loikan. Thatcher inhosi nimittäin kaikkein eniten yritystukia. Hän halusi lopettaa kaiken tukiteollisuuden maasta sen ohella, että pani ay-liikkeen matalaksi. Sipilällä tästä on vain ay-liikkeen polkeminen, mutta ei muuta. Hän ei halua huomata sitä, että Suomen talouden ongelma on rakenteellinen, jota pönkitetään yritys- ja aluetukien avulla. Jos hänessä olisi hitunenkin sosialismin vastaista Thatcheria, hän vaatisi ensimmäisenä yritystukien voimakasta leikkaamista ja markkintalouden ylösajoa.