Olen koko ajan todella väsynyt. En jaksa olla iloinen mistään eikä mikään oikeastaan edes tee iloiseksi. Itken joka päivä. Joskus yksin ja joskus avopuolisoni nähden kotona. En voisi kenellekään muulle näyttää tunteitani. Töissä olen esittänyt reipasta ja iloista, mutta en kohta enää jaksa edes esittää.
En saa nukuttua. Kestää kauan ennen kuin saan unta ja sitten heräilen jatkuvasti. Joskus näen painajaisia, en kuitenkaan usein.
Viime vuoden tein 80 tuntisia työviikkoja. Sitten viime syksynä väsyin ja vähensin.
En tiedä mikä mua vaivaa. Olo on huono koko ajan, mutten osaa puhua ja kuvailla sitä. Olen muutenkin huono puhumaan tunteista. Puran niitä itkemällä eikä se auta.
Lapsena meitä oli minä, pikkusisko, äiti ja isä. Molemmat vanhemmat kävivät töissä ja kun äiti oli töissä, isä oli kännissä meidän kanssa kotona.
Äiti oli väkivaltainen suuttuessaan. Joskus se on läpsinyt isää ja muistan kun se löi hengarilla, tukisti ja potki mua. Joskus käytiin sairaalassa kun se oli potkassut mua mahaan. En muista että se olisi ikinä mun siskolle tehnyt mitään.
En ikinä tuntenut oloani rakastetuksi. Tuntui aina, että siskoani rakastetaan enemmän.
Olen yleensä hakenut kaipaamaani rakkautta vääristä paikoista.
Olin 3 vuotta epävakaassa suhteessa. Hän joi eikä kunnioittanut mua, luulin sitä rakkaudeksi. Suoraa sen jälkeen seurustelin vuoden sitoutumiskammoisen kanssa. En luottanut, että hän rakastaa, suojelin itseäni jättämällä hänet viime syksynä. Heti sen jälkeen aloin seurustella, nykyiseni kanssa.
Haluan rakkautta, mutta en ole varma pystynkö itse rakastamaan. En ole varma uskallanko. Koska en itse rakasta, epäilen aina rakastaako toinenkaan.
Lapsuus ja menneisyys on alkanut vaivaamaan enemmän nyt kun seurustelen tasapainoisen ihmisen kanssa. Tuntuu, että ennen mun on pitänyt olla vahva ja tukea muita vaikka en itsekään oikeen pysyisi pystyssä. Nyt romahdan kun on joku joka on tukena kun en itse jaksa.
Anteeksi tuli niin pitkä teksti.
Onko tämä masennusta vai jotain muuta?
En saa nukuttua. Kestää kauan ennen kuin saan unta ja sitten heräilen jatkuvasti. Joskus näen painajaisia, en kuitenkaan usein.
Viime vuoden tein 80 tuntisia työviikkoja. Sitten viime syksynä väsyin ja vähensin.
En tiedä mikä mua vaivaa. Olo on huono koko ajan, mutten osaa puhua ja kuvailla sitä. Olen muutenkin huono puhumaan tunteista. Puran niitä itkemällä eikä se auta.
Lapsena meitä oli minä, pikkusisko, äiti ja isä. Molemmat vanhemmat kävivät töissä ja kun äiti oli töissä, isä oli kännissä meidän kanssa kotona.
Äiti oli väkivaltainen suuttuessaan. Joskus se on läpsinyt isää ja muistan kun se löi hengarilla, tukisti ja potki mua. Joskus käytiin sairaalassa kun se oli potkassut mua mahaan. En muista että se olisi ikinä mun siskolle tehnyt mitään.
En ikinä tuntenut oloani rakastetuksi. Tuntui aina, että siskoani rakastetaan enemmän.
Olen yleensä hakenut kaipaamaani rakkautta vääristä paikoista.
Olin 3 vuotta epävakaassa suhteessa. Hän joi eikä kunnioittanut mua, luulin sitä rakkaudeksi. Suoraa sen jälkeen seurustelin vuoden sitoutumiskammoisen kanssa. En luottanut, että hän rakastaa, suojelin itseäni jättämällä hänet viime syksynä. Heti sen jälkeen aloin seurustella, nykyiseni kanssa.
Haluan rakkautta, mutta en ole varma pystynkö itse rakastamaan. En ole varma uskallanko. Koska en itse rakasta, epäilen aina rakastaako toinenkaan.
Lapsuus ja menneisyys on alkanut vaivaamaan enemmän nyt kun seurustelen tasapainoisen ihmisen kanssa. Tuntuu, että ennen mun on pitänyt olla vahva ja tukea muita vaikka en itsekään oikeen pysyisi pystyssä. Nyt romahdan kun on joku joka on tukena kun en itse jaksa.
Anteeksi tuli niin pitkä teksti.
Onko tämä masennusta vai jotain muuta?
Vastaukset 11
Vanhimmat
-------------------
Olen 22 vuotias
elämäsi, eivät muut...
Tällä kaverilla ei ollut edes vanhempia;
https://www.youtube.com/watch?v=BewknNW2b8Y
Siksi toisekseen kun tekee itse oman elämänsä, ei tartte haukkua muita...
Ihanko itse olet nuo päätelmät saanut kuupassasi aikaan? Vittu mikä neropatti... saanko nuolla saappaitasi? Pliis!
Silloin ju minä sairastuin mieleltäni, muistan kun kaikki mennyt paha tuli ajatuksiini. Ennen pystyin työntämään kaiken pahan pois, mutta niitä muistoja vaan tuli ja tuli, enää en pystynyt hiljentämään menneisyyttä ja sitten kaikki asiat rupesi vaivaamaan hulluuden rajoille asti.
Minulla ei Ole vieläkään diagnoosia, kolme vuotta olen taistellut, vpimat on aika vähissä.
Korta päästä mahdollisimman pian lääkärille joka ymmärtää tai vaan kävele kaupungin mielenterveys yksikköön. Olet vielä nuori, hoida asioita ammattilaisen kanssa älä vaan jää uskomukseen että tää on ohimenevää, sitä se ei Ole. Voimaa paöjon ja semmoinen asia vielä että jos vastaan tulee huono lääkäri yms. älä vaan luovuta. Sinulla on oikeus sinua auttavaan hoitoon.
Sanot sairastuneesi, mutta olevasi ilman diagnoosia? Yleensä hoidon tai terapian tai sairasloman saamiseksi tarvitaan tautiluokituksen mukainen diagnoosi. Erikoista, että kolmen vuoden sairastamisella ei sinua ole onnistuttu diagnosoimaan. Sehän on melko sama mikä diagnoosi on: päihdeongelma, masennus, ahdistus, persoonallisyuushäiriö tms. Yleensä joku diagnoosi löytyy, kun ihmisellä on riittävästi ongelmia. Millä olet elänyt, toimeentulotuellako?
Olet oikeassa erilaisten lääkärien suhteen. Itseäni on kohdeltu hyvin monenalaisesti vuosien (tai oikeastaan jo vuosikymmenien) myötä. Mielestäni nuoruus itsessään monesti heikentää kohtaamista. Lääkäri olettaa nuoren olevan ruikuttaja. Ja etenkin jos ihminen on työssä, niin hänen voimien vähäisyys kyseenalaistetaan. Itseäni ei todellakaan kohdattu nuorena. Silloin terapiaakaan ei vielä saanut kuin omakustanteisesti, joten ongelmat saivat kasaantua kaikessa rauhassa. Sitten kun taustalla oli seksin myyntiä, asunnottomuutta, itsemurhayrityksiä jne., niin olin yht'äkkiä potilas. Siltikin kohtelu vaihtelee, ja pelkään joka kerta uutta lääkäriä tai muuta ammattilaista. Joskus kohtelu on ymmärtävää, joskus hyökkäävää, joskus syyllistävää. Nuorena avun saanti voi olla vaikeaa (ja kun kaikki on mennyt pieleen, niin hoitoon ei ole enää uskoa ja motivaatiota).
Sellaisen vinkin annan, että älkää vähätelkö oireitanne. Rehellisyys parantaa asiallisen tuen saannin mahdollisuutta. Nykyään pakkohoitoon pääsy/joutuminen on sen verran vaikeaa, että rehellisyys kannattaa. Eli esim. masennusseuloissa täyttäkää kaavakkeet sen pahimman mahdollisen oireen mukaan, ei lievimmän. Koettakaa olla asiallisia. Oudotkin oireet kannattaa rohjeta kertoa. Esim. tietty määrä aistiharhoja voi terveelläkin ihmisellä olla äärimmäisessä tilanteessa. Esim. ääniharhoissa niiden laatu ja vaikuttavuus ratkaisee. Jos teidät lähetetään psykiatrian yksikköön tarkempaan arvioon, niin lähtekää vapaaehtoisesti. Silloin on suurempi todennäköisyys päästä sairaalasta pois samantien. Jos teidät viedään tahdosta riippumatta ambulanssi-/poliisikyydillä, niin joudutte olemaan tarkkailtavana sen kolme päivää ainakin. Pirkäaikaishoitoon kukaan suhteellisen normaali ihminen ei joudu. Itsemääräämisoikeutta kunnioitetaan varsin pitkälle siitäkin huolimatta, ettette tule toimeen teitä hoitavan lääkärin kanssa. Tämä perustuu kokemuksiin, ei tietoon, eli joku täsmentäkööt, jos tietää enemmän.
Olen siis nykyään ns.diagnoosilla alkoholin suurkäyttäjä. Arvotaan onko minulla masennus ja kaksisuuntainen häiriö, yms paskaa.
Kaikki siis alkoi tosiaan n.3 vuotta sitten ja mua on hyppyytetty paikasta toiseen. A- klinikalla olen kerran tavannut psykiatrin, joka määräsi lisää masis lääkkeitä..turha käynti siis. Käyn töissä vaikka se vie kaikki voimat, mutta jaksettava on, koska en halua enää loisena.
Jos olen ollut katkolla tai muussa suljetussa hoidossa maksan ne omasta pussista, kaupunki toki hieman auttaa, mutta veloissa olen korviani myöten.
Moni sanoo ettet voi oli niin sairas kun väität, koska olet töissä, mutta se on ainop asia joka vähän pitää mua elävänä.
Voimat on pois ja pelottaa se päivä kun työ menee alta, sen jälkeen ei oikein Ole syytä enää..
Ja tarkoitin että tää helvetti mun päässäni alkoi n.3 vuotta sitten, join ja join join, kunnes mut raahattiin kriisiapun. Sairaanhoitopiirit vaihtelee sen mukaan kuka on halvempi.
Minäsaan vaan lääkkeitä lääkeiden päälle ja muutenkin elämä on tuskaa..
Viestisi oli selkeä, eikä todellakaan liian pitkä.
Toiset selviävät vaikka mistä vastoinkäymisistä, toiset eivät kestä edes vähäisiä (kuten minä itse). Perhetausta mikään ehdoton este onnelle, hyvälle elämälle ja menestykselle. Mielestäni ylipitkät työviikot ovat voineet romuttaa hyvinvointiasi. Olet niin valtavan nuori, että todennäköisesti hyötyisit terapiasta ja pärjäisit erinomaisesti sen jälkeen. Nykyään terapian saannin kriteerit ovat helpottuneet, ja joskus suhteellisen vähäinenkin apu ja tuki riittää.
Sinun on hallittava rajasi siinäkin mielessä, ettet hajota itseäsi liiallisella työnteolla tuossa iässä. Ole onnellinen, että olet saanut normaalin puolison. Moni heikoilla oleva valitsee moniongelmaisia, mikä pahentaa vain kaikkien osapuolten vointia, viattomat syntyvät lapset siinä sivussa. Mielestäni sinun ei edes tarvitse olla ylivahva, riittää, että tunnet rajasi ja teet parhaasi. Nyt olet ylittänyt rajasi liiallisella työnteolla, Suomessa yleensä riittää puolet tekemästäsi, ja loput voi käyttää oman hyvinvoinnin ylläpitoon, kuten harrastuksiin, perheeseen, vapaaehtoistyöhön ja lepoon.
Ymmärrän hyvin, että tunnet vahvan ja normaalin puolison rinnalla jopa jonkinasteista alemmuutta. Hän näkee sinussa kuitenkin jotain upeaa, koska on valinnut sinut. Ei sinun tarvitse teeskennellä vahvempaa, kuin olet. Niillä valinnoilla, mitä nyt teet, rakennat tulevaisuutta. Hyvä puoliso, kohtuullinen määrä työtä ja ammatillinen keskusteluapu (ts. terapia) rakentavat varmasti sinulle ja kumppanillesi hyvää tulevaisuutta. Nyt voi tuntua mustalta, mutta usko vanhempaa naista, sinulla on elämä edessäsi!!! Ikä luo kokemusta ja varmuutta. Terapian avulla rakennat sellaista minäkuvaa, että uskallat elää täysillä omannäköistäsi elämää. Onnea matkaan!
Kiitos paljon vastauksista. Nyt vasta jaksoin tulla vastaamaan. Valui pari kyyneltäkin lukiessa.
Aijon rohkaistua ja mennä terapiaan. Aikaisemmin en ole kehdannut kun tuntuu että omat ongelmani ovat niin kovin pieniä toisten ongelmiin verrattuna. Tosi asia kuitenkin on, että tarvin sitä. Otan asiat raskaasti varsinkin nyt kun olen niin väsynyt niin on parempi mennä juttelemaan jollekin jos siitä olisi apua.
Kiitos sinulle vanhempi_nainen. Osasit kuvailla tunteitani kun en itse oikein ikinä osaa. Olen todella kiitollinen että mulla on niin ihana ja tasapainoinen mies. Koitan esittää vahvempaa mitä olen. Ymmärrän nyt, että on ihan okei tietää rajansa ja elää niiden mukaan.
Vasta vastaukset luettuani uskallan myöntää: mut on raiskattu, olen myynyt seksiä ja olen tehnyt abortin.
Raiskausta en enää mieti, mutta se pisti mun elämän moneksi vuodeksi sekaisin. Olin silloin neljätoista. Parissa vuodessa olin maannut yli 10 kanssa. Ajattelin että pojat haluaa vain seksiä. Sitten aloin seurustella. Hän ei välittänyt yhtään mistään, tulin raskaaksi tein abortin. Sitä mietin välillä. En koskaan kadu, että tein sen, kadun, että jouduin siihen tilanteeseen..
Tästä pari vuotta ja erosimme. Aloin myymään seksiä. Kävin koulussa ja töissä eikä edes ollut pulaa rahasta. Kai tein sitä vain, että tuntisin olevani rakastettu.
Noita asioita mietin joskus. Kuinka ällöttävää.
Täytyy oppia unohtamaan.
Minä tein parikymppisenä abortin, kun tulin vahingossa raskaaksi. Aloin myöhemmin katua aborttia, koska ymmärsin sen olevan väärin. Pyysin sitä Jumalalta anteeksi ja Jumala sääli minua ja antoi sen anteeksi. Tulin uskoon saatuani syntini anteeksi.
Muuten tuosta tämän ketjun aiheesta... Itselläni on monin tavoin traumaattinen menneisyys (olin koulukiusattu yms.). Hain kolmekymmentä täytettyäni apua ammattiautajalta, kun menneisyyden pahat muistot alkoivat tulvia tietoisuuteeni.
Kävin neuvontapsykologilla, psykiatrilla, yleislääkärillä ja kahdella psykoterapeutilla, joiden kanssa harkitsin terapiasuhteen aloittamista. Alustavien keskustelutuokioiden jälkeen totesin, ettei terapia ole minulle sittenkään oikea tie. Jätin terapiasuunnitelmat siihen enkä ole katsonut taakseni.
Uskoni Jeesukseen on elämäni perusta. Vaistosin ammattiauttajista ja terapeuteista, joiden luona kävin juttelemassa, etteivät he ymmärtäisi minua ja elämääni. Ajattelin etten saisi apua terapiasta, joka lepää tyhjän päällä, vailla perustaa.
Kerroin tämän siksi, että tulisi esiin toisenlainen näkökulma keskusteluterapiaan: se ei ole kaikkia varten. Minua varten oli hengellinen apu.