Olen peruskoulun ensi vuonna päättävä nuori, tunnen itseni jatkuvasti väsyneeksi ja alakuloiseksi ja olen tuntenut jo kauan.
Oon koko peruskouluaikani ollut kiusattu tai syrjitty, ja mulla on ollut yksi aito kaveri, jonka kassa en enää edes ole hyvissä väleissä. Aloin ala-asteella kuulla kommentteja ulkonäöstäni ja vartalostani (olin kylläkin normaalipainonen, mutta hieman pyöreä, en mikään läski kuitenkaan), sekä muista asioista itsessäni.
Vähitellen mun epävarmuus kasvoi kun välitunneillakaan en voinut aina olla jonkun kanssa. Eikä koulun jälkeen kukaan halunnut olla ulkona tms.
Samaan aikaan vietettiin vähän ankeita aikoja meidän perheessä ja isä masentu sekä silloin etäännyin perheestäni. Ei ollut juteltavaa kun ainoastaa puhututtiin silloin kun tulin koulusta jos joku oli kotona. ''Miten meni koulussa''.
Ihan normaali kysymys. Mutta se sattu. En ole koskaan kertonut kenellekään pahasta olosta tai koulukiusaamisesta. Ei tehnyt mieli vastata kun vastaus olisi ollut ''Hyvin'' vaikka mua haukuttiin ja mut jätettiin aina yksin. Välil iskä raivos kunnolla, itkin yksin huoneessa. Mun sillon ehkä 12-13 vuotias isosisko laitto meille ruokaa, melkein vuoden syötiin jokapäivä kanaa ja jotaki täysjyväriisiä. En muista että oltais syöty mitään muuta oikeastaan. Syömisestä tuli pakkoa, eikä ruoka enää tuntunu edes hyvältä..
No, en sano että olisin sairastanut syömishäiriötä, mutta kiloja tippui erään kesän aikana lähemmäs 15, ja seuraavan vuoden oksensin ruokaa alas päivittäin. Olo oli huono ja sain kuulla negatiivisia kommentteja.
Nykyään tunnen oloni jatkuvasti turhaks, joskus ajattelen että tarviin apua, mutta en jaksa tehdä asialle mitään vaan ajattelen ettei siitä voi olla mitään apua, ei kiusaamistakaan lopetettu, vaikkea mua enää kiusata, muttei mulla ole oikeita kavereitakaan.
Tyypit joiden kanssa koulussa oon satuttaa mua fyysisesti ja henkisesti, ihan konkreettisesti. Viikottain mua saatetaan lyödä tai potkia, ja joka päivä haukutaan tai syytetään jostakin. Sen lisäks mun kaverit ei hyväksy seksuaalivähemmistöjä, joihin kuulun heidän tietämättä. En ole tullut kaapista kenellekään.
En enää odota mitään, elän vaan, syön, nukun, menen kouluun, tulen kotiin, katson sarjoja, nukun tai istun vaan ellen ole urheilutreeneis. Sama toistuu. En puhu perheelle, välttelen ''kavereitakin''. En ymmärrä miten voin olla niiden kanssa kun ne haukkuu päin naamaa mun kaltasia ihmisiä.
Oon yrittäny saada kavereita joskus leirillä tai esimerkiks kerran netissä, oltiin jo sovittu tapaaminenki vuoden tuntemisen jälkeen, mutta tunsin taas kuinka turha oon eikä nytkään kukaan halua puhua mulle, se tulis vaan pettymään mut tavattuaan.
Tuntuis vaan niin paljon helpommalta antaa periks, mun elämässä ei ole enää mitään odotettavaa. En halua elää kun tästä ei aiheudu muuta kuin kipua, en koe että saisin iloa enää mistään. Rahakaan ei tee mua onnelliseks. Ei ruoka, ei harrastukset, perhe, kaverit, koulu. Epäonnistun vaan jatkuvasti kaikessa, ja vaikka olisin onnistumassa, ei sillä olis mitään merkitystä kun en tee sillä mitään.
Ei vittu nytkin haen vaan jotain sääliä
mun kuuluis kuolla
Oon koko peruskouluaikani ollut kiusattu tai syrjitty, ja mulla on ollut yksi aito kaveri, jonka kassa en enää edes ole hyvissä väleissä. Aloin ala-asteella kuulla kommentteja ulkonäöstäni ja vartalostani (olin kylläkin normaalipainonen, mutta hieman pyöreä, en mikään läski kuitenkaan), sekä muista asioista itsessäni.
Vähitellen mun epävarmuus kasvoi kun välitunneillakaan en voinut aina olla jonkun kanssa. Eikä koulun jälkeen kukaan halunnut olla ulkona tms.
Samaan aikaan vietettiin vähän ankeita aikoja meidän perheessä ja isä masentu sekä silloin etäännyin perheestäni. Ei ollut juteltavaa kun ainoastaa puhututtiin silloin kun tulin koulusta jos joku oli kotona. ''Miten meni koulussa''.
Ihan normaali kysymys. Mutta se sattu. En ole koskaan kertonut kenellekään pahasta olosta tai koulukiusaamisesta. Ei tehnyt mieli vastata kun vastaus olisi ollut ''Hyvin'' vaikka mua haukuttiin ja mut jätettiin aina yksin. Välil iskä raivos kunnolla, itkin yksin huoneessa. Mun sillon ehkä 12-13 vuotias isosisko laitto meille ruokaa, melkein vuoden syötiin jokapäivä kanaa ja jotaki täysjyväriisiä. En muista että oltais syöty mitään muuta oikeastaan. Syömisestä tuli pakkoa, eikä ruoka enää tuntunu edes hyvältä..
No, en sano että olisin sairastanut syömishäiriötä, mutta kiloja tippui erään kesän aikana lähemmäs 15, ja seuraavan vuoden oksensin ruokaa alas päivittäin. Olo oli huono ja sain kuulla negatiivisia kommentteja.
Nykyään tunnen oloni jatkuvasti turhaks, joskus ajattelen että tarviin apua, mutta en jaksa tehdä asialle mitään vaan ajattelen ettei siitä voi olla mitään apua, ei kiusaamistakaan lopetettu, vaikkea mua enää kiusata, muttei mulla ole oikeita kavereitakaan.
Tyypit joiden kanssa koulussa oon satuttaa mua fyysisesti ja henkisesti, ihan konkreettisesti. Viikottain mua saatetaan lyödä tai potkia, ja joka päivä haukutaan tai syytetään jostakin. Sen lisäks mun kaverit ei hyväksy seksuaalivähemmistöjä, joihin kuulun heidän tietämättä. En ole tullut kaapista kenellekään.
En enää odota mitään, elän vaan, syön, nukun, menen kouluun, tulen kotiin, katson sarjoja, nukun tai istun vaan ellen ole urheilutreeneis. Sama toistuu. En puhu perheelle, välttelen ''kavereitakin''. En ymmärrä miten voin olla niiden kanssa kun ne haukkuu päin naamaa mun kaltasia ihmisiä.
Oon yrittäny saada kavereita joskus leirillä tai esimerkiks kerran netissä, oltiin jo sovittu tapaaminenki vuoden tuntemisen jälkeen, mutta tunsin taas kuinka turha oon eikä nytkään kukaan halua puhua mulle, se tulis vaan pettymään mut tavattuaan.
Tuntuis vaan niin paljon helpommalta antaa periks, mun elämässä ei ole enää mitään odotettavaa. En halua elää kun tästä ei aiheudu muuta kuin kipua, en koe että saisin iloa enää mistään. Rahakaan ei tee mua onnelliseks. Ei ruoka, ei harrastukset, perhe, kaverit, koulu. Epäonnistun vaan jatkuvasti kaikessa, ja vaikka olisin onnistumassa, ei sillä olis mitään merkitystä kun en tee sillä mitään.
Ei vittu nytkin haen vaan jotain sääliä
mun kuuluis kuolla
Vastaukset 6
Vanhimmat
Saattaisi olla hyvä idea käydä lääkärillä. Ehkä ongelmasi johtuu jostain todella helposti hoidettavasta vaivasta, kuten kilpirauhasen vajaatoiminnasta. Tai ehkä se on psyykkistä masennusta, jolloin SSRI-myrkyt saattavat auttaa.
PS. kiusaajista pääsee lopullisesti eroon jos lyöt heitä kerran turpaan.
Anteeks nyt mutta voi * miten käsittämätön vastaus!
@näinmullamenee
Ihan mahtavan tekstin olit kirjoittanut, älä nyt hemmetissä ajattele mitään negatiivisia itsestäsi!!
Sähän olet kokenut varsin kovia, mitä voisi varmaan olla hyvä jossain purkaa. Voisiko koulun kautta päästä puhumaan asioista jonkun luotettavan (=vaitiolovelvollisuus) tahon kanssa?
"No, en sano että olisin sairastanut syömishäiriötä, mutta kiloja tippui erään kesän aikana lähemmäs 15, ja seuraavan vuoden oksensin ruokaa alas päivittäin. Olo oli huono ja sain kuulla negatiivisia kommentteja."
Kyllä tuo ei kuulosta miltään muulta kuin syömis-_häiriöltä_. Mutta ehkä sekään ei edes ole olennaisinta, vaan:
"Tyypit joiden kanssa koulussa oon satuttaa mua fyysisesti ja henkisesti, ihan konkreettisesti. Viikottain mua saatetaan lyödä tai potkia, ja joka päivä haukutaan tai syytetään jostakin. Sen lisäks mun kaverit ei hyväksy seksuaalivähemmistöjä, joihin kuulun heidän tietämättä. En ole tullut kaapista kenellekään."
Ts. koulu-"kaverisi" ovat ongelmaisia kusipäitä, jotka eivät anna sinun olla oma itsesi.
Aika huono, sairaskin ympäristö?
Tuolle täytyy tehdä jotain. Älä lannistu, vika ei ole sinussa, vaan juurikin sinua potkivissa...
Minusta viestistäsi tuli esiin melkein uskomattoman sinnikäs nuori. Ihan totta. Ole se mikä olet, se on todella hienoa! Älä anna minkään sitä syödä. Pitää löytää keinot lopettaa ne ikävät asiat ympärilläsi, jotka jarruttavat sinua.
Voimia!!!
Varaapa aika koululääkärille. Peruskouuilla on myös hyvät psykologi- ja kuraattoripelvelut. Pääset niihin helpommin nyt, kun kuulut kouluterveydenhuollon piiriin. Ei sinulla mitään hävittävääkään ole, päinvastoin. Rohkeasti avaudut asioistasi ammattilaiselle. Voi olla, että pelkkä puhuminen psykologin kanssa riittää tai lyhytterapiajakso.
Turha et missään nimessä ole. Olet velä nuori, sinulla on ollut vaikeuksia ja vielä ne hormoonit tuossa iässä. Et ole ainoa ikäisesi, jollaon tuolaisia ajatuksia. Nyt vaan vaikka kouluterkkarille ja pyyntö päästä koulupsykologille.
Kyllä aloittajalla on masennuksen ja syrjäytetyksi tulleen merkit vahvasti näkyvissä.
Tuon tekstisi luettuani on yksinkertainen vastaus eli käyppäs heti siellä kouluterveydenhoitajalla tai koulupsygologi voisi olla vieläkin osuvampi osoite...
Nyt ajattelet niin että aloitatkin uuden elämän jossa yksi tärkeä asia on osata ottaa apua vastaan ( se on yksi "taitolaji" jota suomalainen perusluonne ei taho osata ;).
Eli annat mahdollisuuden sille uudelle iloisemmalle elämälle mutta nyt on ryhdyttävä tuumasta toimeen ;).
Voin vannoa että kun pääset puhumaan tilanteestasi niin huomaatkin miten se helpottaa jo oloa, koska sinulla on paha masennus jota pitää alkaa hoitamaan ( samalla myös muut ongelmat varmasti alkavat yksi kerrallaan selviämään ).
Onko mahdollista puhua yhtään isäsi kanssa? tai edes kertoa hänelle että haet apua ( joskus vanhemmat vaan "möyrivät" omissa ongelmissaan niin syvästi etteivät jaksa huomata että sinulla on paha olla...).
Ja hei, muistappa ottaa heti myös puheeksi tuo koulukiusaaminen joka kaiken pahan alku, ei kenelläkään ole oikeutta kiusata sinua ja kerro kuinka kauan sitä on jo kestänyt eli sille pitää tehdä loppu heti!
Nyt katsot itseäsi peiliin ja pyyhit kyyneleet pois, sitten heti huomenna menet koulupsygologin juttusille ja sanot että tarvitset kipeesti apua.
Sisua sinulle isosti ja kerropa tänne miten edistyt...( on olemassa paljon ihmisiä jotka välittää ja auttaa kunhan vaan kerrot murheistasi suoraan ja kaunistelematta, siitä se lähtee usko pois ; ).