Marras- ja joulukuun alussa ennen Laekenin huippukokousta 14-15.12.2001, monet asiantuntijat pitivät Ahtisaaren mahdollisuuksia tulla valituksi perustettavaan tulevaisuutta pohtivan neuvottelukunnan (konventin) johtajistoon, ellei peräti puheenjohtajaksi hyvinä. Tästä kävivät neuvotteluja mm. eurososialistien kokouksessa Helsingissä Riitta Myllerin johdolla 03.12.2001 Enrigue Barón Crespo, joka oli tuolloin EU-parlamentin sosialistiryhmän puheenjohtaja. Hän piti Ahtisaaren mahdollisuuksia tulla valituksi (konventtiin) hyvinä. Crespo piti mahdollisena, että Ahtisaari voitaisiin saada vaikkapa puheenjohtajaksi, sillä hänellä oli laajaa kannatusta euroopassa yli puoluerajojen.
Tuolloin Riitta Myller ei tiennyt tai häntä ei oltu SDP:n johdon taholta informoitu silloisen pääministerimme Paavo Lipposen neuvotteluprioriteeteista Laekenin huippukokouksen suhteen, sillä Martti Ahtisaaren nimi jäi E.B. Crespon listalle sosialistiehdokkaista. Ahtisaarta siis ajettiin varsin vahvasti perustettavan konventin puheenjohtajistoon. Martti Ahtisaari kelpasi euroopalle, mutta ei Suomen hallitukselle ja Paavo Lipposelle?
Pääministeri Lipposta kiinnosti enemmän "hullun lehmän virasto", kuin se, että Suomi olisi voinut olla tiennäyttäjänä Euroopan Unionin perustuslakia luodessa. Tuolloin tuota elintarvikevirastoa tavoitteli Suomen lisäksi mm. Ranska, Espanja ja Italia, joista jälkimmäisen pääministeri Berlusconi sai aikaan välittömällä käytöksellään ns. "Parman kinkku episodin" Laekenin neuvotteluiden "puukkojen yössä". Ranska sai perustettavan (konventin) puheenjohtajuuden, Italia sai Amaton johtajistoon ja Suomelle jäi ko. kokouksesta koiran osa ja "luu käteen"!
Suomella oli laajaa kannatusta, mutta ei osannut varautua ja odottaa Italialta näin voimakasta vastustusta vielä tuolloin. Paavo Lipposelle elintarvikevirastosta oli tullu pakkomielle, josta ei voinut luopua "menettämättä kasvojaan". Lipposen pakkomielteestä elintarvikevirastoon tuli Tessalonikin huippukokouksessa juhannuksena 2003 Suomen EU-politiikan "Titanic". Koko laiva upposi!
Italia painosti Suomen ja "lupasi", että Suomi saa tulevaisuudessa perustettavan kemikaaliviraston, vaikkakaan edes kyseistä "virastoa" ei ole edes paperillakaan, sillä kemikaalilainsäädäntö jäsenmaiden erimielisyyksineen laahaa jossakin syvällä "Atlantin pohjassa"?
Suomen neuvottelijat palasivat kotiin ulkoministeri Erkki Tuomiojan johdolla "suurina voittajina" ja kehuivat saavutettua ratkaisua (häviötä) parhain päin ja Suomen eduksi! Meille tarjottiin esim. rajavirastoa, joka olisi ollut sekin jotain siihen verrattuna, että nyt tuskin koskaan tulemme saamaan mitään virastoa EU:lta? Ehkä joskus silloin, kun Turkki on Euroopan Unionin jäsen, voinemme odottaa "Pizza Enriguen virastoa" = Turkin tuella ???
Suomen EU-politiikka on ryssitty SDP:n sisäisten ristiriitojen, eri intresenttien (toimijoiden) itsekkäistä syistä sotkea "koplata" omat edut ja valtion edut keskenään. Näin jälkeenpäin voi vain todeta sen olevan/olleen Suomen pahin sisäpolitiikan ryppy, joka pitkään tulee hakemaan vertaistaan.
Tuolloin Riitta Myller ei tiennyt tai häntä ei oltu SDP:n johdon taholta informoitu silloisen pääministerimme Paavo Lipposen neuvotteluprioriteeteista Laekenin huippukokouksen suhteen, sillä Martti Ahtisaaren nimi jäi E.B. Crespon listalle sosialistiehdokkaista. Ahtisaarta siis ajettiin varsin vahvasti perustettavan konventin puheenjohtajistoon. Martti Ahtisaari kelpasi euroopalle, mutta ei Suomen hallitukselle ja Paavo Lipposelle?
Pääministeri Lipposta kiinnosti enemmän "hullun lehmän virasto", kuin se, että Suomi olisi voinut olla tiennäyttäjänä Euroopan Unionin perustuslakia luodessa. Tuolloin tuota elintarvikevirastoa tavoitteli Suomen lisäksi mm. Ranska, Espanja ja Italia, joista jälkimmäisen pääministeri Berlusconi sai aikaan välittömällä käytöksellään ns. "Parman kinkku episodin" Laekenin neuvotteluiden "puukkojen yössä". Ranska sai perustettavan (konventin) puheenjohtajuuden, Italia sai Amaton johtajistoon ja Suomelle jäi ko. kokouksesta koiran osa ja "luu käteen"!
Suomella oli laajaa kannatusta, mutta ei osannut varautua ja odottaa Italialta näin voimakasta vastustusta vielä tuolloin. Paavo Lipposelle elintarvikevirastosta oli tullu pakkomielle, josta ei voinut luopua "menettämättä kasvojaan". Lipposen pakkomielteestä elintarvikevirastoon tuli Tessalonikin huippukokouksessa juhannuksena 2003 Suomen EU-politiikan "Titanic". Koko laiva upposi!
Italia painosti Suomen ja "lupasi", että Suomi saa tulevaisuudessa perustettavan kemikaaliviraston, vaikkakaan edes kyseistä "virastoa" ei ole edes paperillakaan, sillä kemikaalilainsäädäntö jäsenmaiden erimielisyyksineen laahaa jossakin syvällä "Atlantin pohjassa"?
Suomen neuvottelijat palasivat kotiin ulkoministeri Erkki Tuomiojan johdolla "suurina voittajina" ja kehuivat saavutettua ratkaisua (häviötä) parhain päin ja Suomen eduksi! Meille tarjottiin esim. rajavirastoa, joka olisi ollut sekin jotain siihen verrattuna, että nyt tuskin koskaan tulemme saamaan mitään virastoa EU:lta? Ehkä joskus silloin, kun Turkki on Euroopan Unionin jäsen, voinemme odottaa "Pizza Enriguen virastoa" = Turkin tuella ???
Suomen EU-politiikka on ryssitty SDP:n sisäisten ristiriitojen, eri intresenttien (toimijoiden) itsekkäistä syistä sotkea "koplata" omat edut ja valtion edut keskenään. Näin jälkeenpäin voi vain todeta sen olevan/olleen Suomen pahin sisäpolitiikan ryppy, joka pitkään tulee hakemaan vertaistaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
"Suomen EU-politiikka on ryssitty SDP:n sisäisten ristiriitojen, eri intresenttien (toimijoiden) itsekkäistä syistä sotkea "koplata" omat edut ja valtion edut keskenään. Näin jälkeenpäin voi vain todeta sen olevan/olleen Suomen pahin sisäpolitiikan ryppy, joka pitkään tulee hakemaan vertaistaan. "
Kun Lipponen (pääministeri, sd.), Tuomioja (ulkoministeri, sd.) ja Halonen (presidentti, sd.) esittää jostain ulkopolitiikkaan liittyvästä asiasta samna päivänä eri mielipiteen jokainen, ei ulkopuolinen voi kuin ihmetellä. Eikö yhdestä maasta, saatika yhdestä puolueesta löydy niin paljon yksimielisyyttä, että ulkopolitiikasta oitaisiin edes ulospäin samaa mieltä?
Jo vuosi sitten esitin mielipiteenäni, että SDP:n sisäinen valtataistelu on tuhonnut Suomen ulkopolitiikan uskottavuuden. Se mielipide on vuonen aikana vain vahvistunut.