Kasvoin perheessä, jossa minua vihattiin, en saanut tukea tai turvaa keneltään aikuiselta. Siksi minulla on sosiaalisia ongelmia vielä aikuisiässä ja ongelmia löytää itseni ja vahvuuteni.
Kysyn teiltä ihmiset jotain itsestänne, kerron ensin jotain lähimenneisyydestäni.
On ollut vaikeuksia elämässä, iso tekijä on ollut alkoholismi ja sosiaaliset ongelmat. Ison arven jätti kun yhteisö hylkäsi minut pitkän kiusaamisen ja syrjimisen jälkeen. Sinne jäi myös entiset läheiset ystävät.
Sen jälkeen lopetin juomisen ja sain hyvän työpaikan upealla työporukalla. Tunsin niin paljon onnea ja rakkautta. Kuitenkaan en ilmeisesti ole kykeneväinen tasapainoiseen elämään? Kyllästyin työhön ja ongelmat alkoivat tulla esiin. Negatiivisuuteni töissä johti työkavereiden suosion menettämiseen. Sitten lopetin työni koska tiesin että toin vain harmia.
En tee uusia ystäviä ja helposti rikon ihmissuhteeni muutamalla lauseella tai erakoitumalla. Mentaliteettini onkin, että minua on vihattu syntymästäni saakka ja se jatkuu läpi elämäni. Ilmeisesti kommunikoinnissani on vikaa, olen negatiivinen, tunteellinen, saatan puhua tulisesti ja poliittiset mielipiteeni ovat melko "pitkällä". Olen suorasukainen. Monesti ihmiset ei jostain syystä ymmärrä minua.
Lukemattomia kertoja lapsuudesta lähtien läheiset haluavat minut ulos missä olen. Minua on helppo vihata.
Kysyn teiltä, koska minulla ei ole ketään. Mitä elämässä voi olla elämisen arvoista jos on yksin? Miten kannattaisi suhtautua siihen jos tietää ettei ole hyvää seuraa? Pitäisikö lopettaa kaikki kontaktit muihin? Tai uskooko joku että on mahdollista muuttua, ja mitä keinoja on tiedossa? Millä aatteilla tästä jatkaisi?
Kysyn teiltä ihmiset jotain itsestänne, kerron ensin jotain lähimenneisyydestäni.
On ollut vaikeuksia elämässä, iso tekijä on ollut alkoholismi ja sosiaaliset ongelmat. Ison arven jätti kun yhteisö hylkäsi minut pitkän kiusaamisen ja syrjimisen jälkeen. Sinne jäi myös entiset läheiset ystävät.
Sen jälkeen lopetin juomisen ja sain hyvän työpaikan upealla työporukalla. Tunsin niin paljon onnea ja rakkautta. Kuitenkaan en ilmeisesti ole kykeneväinen tasapainoiseen elämään? Kyllästyin työhön ja ongelmat alkoivat tulla esiin. Negatiivisuuteni töissä johti työkavereiden suosion menettämiseen. Sitten lopetin työni koska tiesin että toin vain harmia.
En tee uusia ystäviä ja helposti rikon ihmissuhteeni muutamalla lauseella tai erakoitumalla. Mentaliteettini onkin, että minua on vihattu syntymästäni saakka ja se jatkuu läpi elämäni. Ilmeisesti kommunikoinnissani on vikaa, olen negatiivinen, tunteellinen, saatan puhua tulisesti ja poliittiset mielipiteeni ovat melko "pitkällä". Olen suorasukainen. Monesti ihmiset ei jostain syystä ymmärrä minua.
Lukemattomia kertoja lapsuudesta lähtien läheiset haluavat minut ulos missä olen. Minua on helppo vihata.
Kysyn teiltä, koska minulla ei ole ketään. Mitä elämässä voi olla elämisen arvoista jos on yksin? Miten kannattaisi suhtautua siihen jos tietää ettei ole hyvää seuraa? Pitäisikö lopettaa kaikki kontaktit muihin? Tai uskooko joku että on mahdollista muuttua, ja mitä keinoja on tiedossa? Millä aatteilla tästä jatkaisi?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.