Miten kauan voi käyttää Cipralexia? Olen syöny vuoden enkä uskalla lopettaa. Ahdistaa ajatuskin lopettamisesta. Please kertokaa kokemuksia.
Cipralex hoidon kesto?
kiitollinen
112431
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
kysyisin semmosta että onko sulla auttanu cipralex? Mitä käytät, 5mg, 10mg..? Onko ollu sivuvaikutuksia?
Ite heitin viikko sitten pois ku alko uusi parisuhde rakoilemaan..
On auttanu! Auttoi sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja paniikkikohtauksiin. Syön vain 5mg, mutta auttanut on. Ei poista tunteita, kuten surua tai stressiä, mutta on vaikuttanut oireisiin. En edes punastele nykyään kun ujostun. Olen ajatellut että erittyyköhän minulla luonnostaan vähemmän serotoniinia kuin toisilla. En kokenut mitenkään olevani hullu tai edes masentunut, silti vaan alkoi paniikit. Jo pieni mg määrä korjasi tilanteen välittömästi. Nyt en uskalla lopettaa, kun minulla on hyvä ja tasapainoinen olo. Pelkään tuota serotoniinivajetta.
Mulla auttoi sos. til. pelkoon vasta kun vaihdoin 10mg:aan. En minäkään missään nimessä ole masentunut eikä mitään mutta kun töissä lisääntyi vastuu niin palavereista tuli yhtä helv**tiä. Nyt olen käyttäny 7 kk ja ilmeni ikävä sivuvaikutus seksissä, potenssissa ei mitään vikaa mutta kumppanilla ei tahdo kestää paikat kun siemensyöksy viipyy ja viipyy, pari viikkoa sitten lievensin kerta annosta 10mg:n päivittäisestä annoksesta otan vain 5mg joka toinen päivä ja on auttanu pulmaamme. Se on ikävä kun kumppani luulee ja pelkää etten pysty hänestä tyydyttymään --> paikat löysät tai jotain sellaista, sain aina selitellä että tuntuu tosi hyvälle ja mukavaa on. Mutta pää-asia että vika löytyi ja se on korjattu, kumppanillakin itsetunto palannut takaisin! =D
Olen miettinyt tätä paniikkihäiriötä todella paljon ja luulen että se on jotenkin kytköksissä itseluottamukseen. Minullakin paniikit liittyy jotenkin työpaikkaan ja kaikenmoisiin kokouksiin ja suljettuihin tiloihin ja varsinkin sellasiin paikkoihin, jossa minulta edellytetään jotain ammatillisesti ja missä on vieraita ihmisiä. Sit alan miettimään, että mitä jos nyt tulis paniikki ja nuo pitäis mua varmaan ihan hulluna, ym. Ne liittyvät tilanteisiin, missä on jotenkin turvaton olo.
En tiedä tuosta seksijutusta sanoa, koska olen nainen. Mutta olen itsekin joskus ottanut 5mg joka toinen päivä ja kyllä se riittää pitämään paniikit poissa. :)
Vaikka palaveri ois tiimin kesken eli lähimmät työkaverit joiden kanssa käyn päivittäin kahvilla syömässä ja muita työjuttuja niin auta armias kun tuleekin palaveri heidän kanssa, se on paha paikka, en ymmärrä pätkääkään miksi. Ainakun alkaa ajattelemaan että jos tulee paniikki niin mulla se myöskin tulee sitten. Kerran helpottu tilanne paljon kun sanoin ennen palaveria tiimille että on vähän huono olo (perimmäistä syytä en tietenkään kertonut, enkä koskaan kerrokkaan töissä) ja voi olla että täytyy lähtä kesken palaverin niin tuli erittäin mahtava ja helppo olo kun muut tiesi, eikä todellakaa tarvinu lähtä kesken. Musta tuntuu jotenkin että en oo vakuuttava palavereissa tai luulen että muut ajattelee minusta etten osais hommiani se pistää mut jännittämään. Aivan turhaa mutta minkäs teet? Kerran sattu myös lentokoneessa ennen nousua, kone ei ollu vielä liikkeessä eikä turvavyö valo palanut ja minulla tuli kohtaus, ei muuta ku painelin koneen taka osaan ja lentoemo sano että eiköhän aikuinen nyt kestä sen että noustaan ilmaan, no menin takasi paikalleni ja luulin että kestän ku kävelykin helpotti vähän oloa, noh minuutti ehkä meni ja tuli sitten pakko eteen. Menin taas koneen takaosaan ja sanoin sille että nyt kannattais mut päästää tai kenelläkään ei oo kivaa, emo soitti kapteenille ja pääsin kuin pääsinkin sitten vessaan. Olo parani ja ei ees hävettäny kävellä takas omalle paikalle (koneen keskiosassa) ku pahempaa ois ollu etten ois päässy vessaan. Tilanteita on ollut useita mutta tuo pahimmasta päästä... ei kiva...
Aivan samat jutut. Minä alan myös ajattelemaan että en ole tarpeeksi hyvä töissä, ym. Se saattaa tosin liittyä stressiinkin. Työuupumuksen oire on ammatillisen itseluottamuksen kariutuminen ja kun oikein ajattelen, hyvin nukkuneena ja stressittömänä pidän itseäni parempana työntekijänä ja hommat sujuvatkin paremmin.
Tämä on niin hupsua tämä elämä, vaikka järjellä tietäisi jonkun asian, niin sydän sanoo toisin. Minäkin pelkään työpalavereita ja se tulee joka kerta kun ajattelen että se tulee. Mietin jo kotona että "huomenna saan sen palaverissa".
Kun sitten menen palaveriin, yritän ajatella että tämä ei ole suljettu tila, on kuin ulkona istuisi, täällä ei ole pakko olla jos tulee huono olo, ja PAM...se tulee. Minulla on silti ollut sen tyyppisiä kohtauksia että minusta ei välttämättä edes huomaa kun minulla on se päällä. Kerran istuin paikallani koko paniikkikohtauksen ajan palaverissa suomalaisella sisulla ja se tuli ja se meni ja kukaan ei huomannut mitään. On se silti kamala juttu. Ja aina siinä on kammo et jos joku huomaa.
Saanko kysyä sinulta minkä ikäinen olet? Ja että onko paniikit pysyneet poissa lääkkeen aloittamisen jälkeen? Ja mitä siihen parisuhteeseenne tulee, mielestäni sinun tulisi hetken aikaa ottaa lääkettä 10mg, sillä sinä olet kuitenkin tärkeämpi kuin se parisuhdeasia. Ei ole hyväksi kotonakin vielä jännittää, kyllä se toinen ymmärtää. :)
Minä koitan ajatella että tuttujahan nämä ihmiset ovat ja käydään ihan perus juttuja läpi ja ei oo mitään syytä jännittää. Ei auta ei.
Ikää mulla on 23. Palaverin oottaminen ei ole enää niin vaikeaa kuin ennen cipralexia ja odottamisessa on pahinta se kun oon jo neuvotteluhuoneessa ja joku on myöhässä ettei päästä aloittamaan. Siksi jätän aina viime sekunneille sine menemisen ja kun palaveri pääsee käyntiin niin se taas helpottaa. Oon oppinu ottamaan palaverit vastaan helpommin cipralexin avulla ja siksi myös uskon voivani elämään 5mg / joka toinen päivä. Olen vielä ajatellut että vaihtaisin cipralexin takasi diapam ja propral coktailiin. Alkuun aina ottiin 1-2 pamia 2 propralia tuntia ennen palaveria. Ne ei hirveesti auttanu mutta uskon nyt oppineeni lisää palavereista ja jos vielä sais pykälän tujummat pamit niin eiköhän ne auta. Ois mukava ku ei ois säännöllistä lääkitystä vaan sais ottaa tarpeen tullen. Se on mun tavoite, toki haluaisin koko ongelmasta eroon mutta nyt alkuun noin.
Ei minustakaan sitä lievää näe mutta jos menee ihan katastrofi asteelle niin kyllä lähden kesken puheen tms. ja ne ei oo kivoja kun kukaan ei ymmärrä/tiedä mutta pääasia että itseäni helpottaa, sillain ne lähtemiset ei niin vaivaa.
En palaa enää koskaan 10mg / päivä. En jännitä kirjaimellisesti kotona mutta työajan ulkopuolella tulee pahoja paikkoja silloin tällöin. Lentokone, pitkä auto matka ja muut tilanteet joissa tiedän että ei ole vähään aikaan mahdollisuutta päästä vessaan, ne pistävät minun kropan koville ja tilanne karkaa käsistä. Joskus näin on käynyt myös kaupan kassa jonossa...
Nyt tiedän mikä meitä yhdistää. Nuoruus! Olen itse 24-v. Eletään ikää, jossa meidän pitäisi olla vastuullisia työntekijöitä, mutta jotenkin ollaan vielä liian nuoria tuohon vastuuseen....minä ainakin. Minulle työteko on haaste, sitä kun on koko ikänsä opiskellut. Ja kun ei luota itseensä.
Ongelmana lyhytaikaisissa lääkkeissä on vaan se, että ne ovat bentsodiatsepiineihin kuuluva lääkeryhmä, mikä tarkoitaa sitä että ne ovat huumaavia ja aiheuttavat pitkäaikaiskäytössä riippuvuutta ja aivomuutoksia. Serotoniinin takaisinoton estäjät, joita käytetään pitkäaikaisesti, ovat turvallisia eivätkä aiheuta riippuvuutta.
Paniikkihäiriö on nimen omaan nuorten ihmisten sairaus ja uskon että menee ohi vanhemmiten. Uskon että pystyt elämään Cipralexilla 5mg joka toinen päivä. Voisithan koittaa ottaa 5mg joka päivä. Itse huomaan selvän eron, jos otan 5mg joka päivä tai 10mg joka päivä. Ehkei tulisi tätä parisuhdeongelmaa, jos ottaisi 5mg joka päivä. :)
Voisko menestymisen paineet johtua vanhemmista? Äippä (TYÖterveydenhoitaja) useasti kyselee että onko se ollu liian vaativa mun peruskoulun aikana ja ammattikoulussa että voiko se johtua hänen luomista paineista. Olen aina kieltänyt, vaikka olen kyllä kaikkeni antanut ja tehnyt että äitini voisi olla minusta ylpeä. Olen myös erittäin vaativa itselleni. Sairautta vai tervettä järkeä? Itselleni se tuntuu luonnolliselta.
Uskon että silloin kun menestymisen paineet ovat valtavat, kun lapselle tulee tunne että jos ei menesty, ei kelpaa. Lapsien pitäisi tuntea olevansa rakastettuja vaikka ei aina pärjääkään. Myös ammatinhankkimisajatus pitäisi tulla itsestä eikä vanhemmista. Helposti vaativat vanhemmat päättävät lapsensa puolesta minkä ammatin lapsi lukee. Tiedän itse omasta kokemuksesta, että itselle sopimattomassa ammatissa on hirveä olla ja silloin helposti masentuu ja jännittyy kun elämä ei ole sellaista kuin itse haluaisi sen olevan.
Silloin kun ymmärtää, että vanhemmat ovat liian vaativia, pitää katkaista tuo vaatimusten verkko ja yrittää edes ajatella että jos epäonnistun, minä kelpaan.
Ei äidille kannata mennä suoraan sanomaan että olet nyt ollut liian vaativa, mutta kun sen itse tiedostaa, voi alkaa aikuisena tekemään oman mielen mukaan. Joskus vanhempien jutut on hyvä pistää toisesta korvasta ulos saman tien kun se on sinne tullutkin.
Itse uskon kuitenkin ettei paniikkihäiriölle ole sen kummempaa syytä. Se vaan on toisille ominaisempaa kuin toisille. Toiset suhtautuvat esim. stressiin siten. Uskon että se on vain nuoruuden herkkyyttä. :)
me ollaan siis suurin osa nuoria aikuisia, jotka kärsii näistä paniikkioireista. Itsekin olen 23v. ja kuulosti hyvin tutulta tuo esim. töissä kokouksissa tulevat kohtaukset. Mäkin olen niistä selvinnyt ilman, että kukaan on huomannut (luulen) ja onneksi kukaan ei ole kohtauksen aikana kysynyt multa mitään, kun kaikki huomio on silloin oman hengityksen ja pulssin tarkkailussa.
Mutta siis mielenkiintoista olis tosiaankin miettiä mistä nää meidän ikäryhmän paniikkioireet johtuu?!