nykyhetkeen? Oletko muuttunut paljon? Oliko kaipuusi siinä iässä erilaista kuin aikuisempana?
Millainen olit nuorena?
verrattuna
31138
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Uskon ettei sisin muutu paljoakaan,särmät vain hioutuu,tulee joustavammaksi ja pehmeämmäksi.Joka päivä on tilaisuus oppia jotain uutta,myös itsestä.Uteliaisuus,se on yksi kantavista voimista elämässä.
Hauskasti ilmaistu. Itse olen ajatellut muutoksen (nimenomaan särmien hioutumisen, joustavuuden lisääntymisen, omalta kohdaltani myös mustavalkoisuuden vähenemisen) tuntuvan suurelta, mutta totta, että se sisin on säilynyt tietyn tyyppisenä.
Lapsena ikä? Nuorena ikä?
No nuorella tarkoitan semmoista teini-ikäistä, alle parikymppistä, niitä tienoita.
paljon iloisempi ja hyvin luottavainen. En silloin tiennyt mistään kaipuusta juuri mitään. Sanoisin, että olin huoleton ja vapaa.
Nykyään se on jotenkin osa luontoa, murunen ikävää mukana aina.
Kuuluuhaan nuoruuteen tietynlainen huolettomuus... Itselläni on ilo onneksi säilynyt (vaikkakin joskus kaipasin kauheasti) ja jotenkin on tullut aikojen saatossa niin vahvasti näkyville se, että elämä kyllä kantaa, joten itse olen tavallaan luottavaisempi nyt kuin nuorena. Vaikka tiedän elämästä enemmän, ja kaikki maailman tapahtumatkin tiedostaa eri lailla kuin silloin.
Hyvin erilainen, ehdoton ja fanaattinen monessakin asiassa. Kaikki oli selkeää ja simppeliä ymmärtää. Kaipauksen suhteen olen aina ollut haaveilija, joka ei tee mitään edistääkseen asioitaan haluttuun suuntaan.
Itsekin olin joissakin asioissa todella ehdoton ja idealistinen. Eikä minusta ikinä pitänyt tulla samanlaista kuin vanhemmistani :D. Nykyään osaa katsoa asioita paljon paremmin eri vinkkeleistä.
Nuorena olin aika ujokin ja kaipailu oli haaveilua. Iän myötä aloin tohtia tehdäkin jotain, pelkkien ajatuskuvioiden sijaan.
Kun on nuoresta saakka seurustellut. Ala-asteella jo aloittanut, jos sitä voi seurusteluksi sanoa. Siitäkin sai kiusaamista osakseen naapurin pojalta samalta luokalta
Olin kaikissa nuorten riennoissa mukana.Nuorena aikuisena vielä menovaihde päällä.Aikuisena rauhoituin ja menin avioon.Nyt tuntuu siltä,ettemme vain sovi toisillemme.Rakastunut salamana toiseen.Ero edessä.Toisen ihmisen ikävöinti nyt jotain käsittämätöntä.Ei saa mistään oikein kiinni.Ehkä olen löytänyt sen oikean.
Saanko kysyä, onko sinulla sisaruksia ja jos on, sijoitutko itse mihin kohtaan sisarusparvessa?
Itse olen esikoinen ja siinä mielessä tyypillinen, että minua ei hevin päästetty rientoihin, ja toisaalta koin, että vanhimpana minua koskevat tietynlaiset normit. Ihan päinvastoin kuin nuorin sisaruksistani, joka sai paljon vapaammin tulla ja mennä, ja riekkuikin sitten myös minun edestäni ;). Aloin kulkea menoissa mukana oikeastaan laajemmin vasta opiskeluaikana. Ei se silloinkaan käsistä riistäytynyt, mutta oli kiva käydä ihmisten ilmoilla.
typerä kiusaaja, kai sitä on oppinut ymmärtämään toista.
Samaa haaveilua ja haahuilua se on ollut ikävöintien ja kaipaamisten suhteen, unelmointia ja kuvittelua. Mutta nuorena ja nuorena aikuisena ei mulla mitään oikeaa omaa tahtoa kyllä ollutkaan, ei uskoa mahdollisuuksiiin toteuttaa yhtään mitään oikeasti. Aika hyvin lapsuus ja nuoruus oli ne kitkenyt pois; olin ja elin kuin rikkaruoho, sätkynukke, pato, kellari. Vasta vanhemmiten etsimässä ja löytämässä omaa ääntäni. Mutta sisin tosiaan säilyy samana. Sen tuominen esille hallitusti mutta tarkoituksellisesti vain muuttuu.
Hienoa, että olet löytämässä :).
Onko sisimmän esiin tuominen nimenomaan hallitusti aina tarpeenkaan? Riippuu varmaan siitä, millainen sisin on ja missä yhteydessä sitä on tuomassa esiin.
Hallitusti = omilla ehdoillaan
On minulla yli 10 v vanhempi sisko,joka oli toisesta avioliitosta.Avioero ja samaan aikaan siskoni oli muuttanut omilleen.Jäin äidille ja lähdin sitten myöhemmin opiskelemaan toiseen kaupunkiin.Oli helpotus,kun hänellä oli alkoholiongelma.Olin vapaa,mutta opiskelijaelämä oli "rankkaa".Täytyy myöntää,että joskus vähän "riistäytyi".
Muuten oli erittäin mukavaa aikaa.
Olen yhtä älykäs kuin silloinkin. Ainoa ero on se, etten silloin tiennyt sitä. Äitini tiesi. Luulin olevani jotenkin poikkeava ja kai tietenkin olinkin.
Mutta kai sinussakin jokin osa on muuttunut, mikä ja miten?
Olin luokan priimus ja sen ajan ällien ylioppilas ja voi sitä viisauden harhaa. Nyt neljännes vuosisata myöhemmin ymmärrän tyhmyyteni ja kunnioitan itseäni sen neljännes vuosisata vanhempien ihmisten viisautta. Viisas tai älykäs en ole kokenut olevani sen ylioppilasharhaisuuden jälkeen. Ilman veteraaneja meistä ei muuten kukaan kirjoittelisi tätä hömppää täällä.
nuorena en kaivannut ketään, kun olin aina ihan täpöllä rakastunut johonkin jonka kanssa olin yhdessä. Ja elämä oli muutenkin vauhdikasta, että jos tällainen paikka olisi silloin ollut, missä kirjoitella kaipuu viestejä, niin en olisi kokenut tarpeelliseksi notkua täällä. Säälin näitä nuoria jotka kuluttaa kaiken vapaa- aikansa ikävä palstalla.
Musta kyllä tuntuu, että nuoret on enimmäkseen muualla kuin nimenomaan tällä palstalla... enempi ne pyörii muissa netin syövereissä, ainakin mitä muutamaa tuttua nuorta olen seurannut ja "haastatellut", ja mitä nyt täälläkin ihmisten ikiä välillä käy ilmi... tai tilanteita...
Itse kirjoitin nuorena päiväkirjaa, joskin sitäkin aika rajoitetusti. Jos vaikka veljet olisivat salaa lukeneet ;). Ihan parhaimmalle ystävälle uskouduin haaveistani.
Ei se ikä vaan elämänkokemukset taustalla jotka ovat hioneet minulta niita pahimpia särmiä. Nuorena sain jääräpäisiä kiukkukohtauksia. Pakkasin kamppeitani aina riidan tullen tai syöksyin ulos ovista. Minua sai maaritella takaisin ja sopimaan ja vaikka olisin halunnut sopia seisoin kädet ristissä jääräpäänä maahan tuijottaen vain mököttäen elettäkään sopimisen eteen tekemättä. Odotin ja vaadin toiselta ihan mahdottomia ja halusin että syliin otetaan ennen kuin lepyin. Sellaista ehkä hiukan vielä lapsen omaista kiukuttelua ja vihan tunteesta eroon pääsemättömyyttä se oli silloin..
Nykyään suutahdan. Sanon pahasti. Ehkä Painelen ovista ulos mutta muutaman tunnin tai minuutin päästä palaan itse jo leppyneenä pyytään nöyränä anteeksi ja/tai sovittelemaan. Riita kyllä leimahtaa uudelleen jos vastapuoli ei valmis sovintoon vaan aukoo päätään lisää, mutta sillä tavalla särmät on hioutuneet että mä en enää laita toista ns. polvillaan aneleen leppymistäni ja silti itse jääräpäänä ja vankumattomana katsele lattiaa yhtään heltiämättä. Se oli nuoruuden typerää ehdottomuutta ja turhaa jumpittelua ja kiukuttekua.
Ennen olin sinisilmäinen ja päätä pahkaa uusiin suhteisiin juokseva. Nykyään tiedän mitä kaikkea parisuhteessa voi tapahtua ja miltä tuntuu kun sydän särkyy ihan kunnolla.. Se tekee varovaiseksi ja varautuneeksi. Nyt tiedän miten pahojakin ihmisiä maailmaan mahtuu ja miten kovaa se sattuu jos eksyy parisuhteeseen sellaisen kanssa. .Ikä ja elämänkokemus tuo siis pelokkuuttakin. Tieto kun lisää sitä tuskaa.. Tietämättömänä vaaroista ja kivusta mitä sydämen asiat tuo kaikki olisi helpompaa.
Myös maailmaa katselee monelta eri suunnalta ei vain yhdeltä.
Kokemuksia kun kertyy alkaa suhtautuun moniin tapahtumiin ja muiden tekoihin rauhallisemmin ja ymmärtävämmin. Ymmärtää asioita ja niiden monimutkaisuutta eikä tuomitse muitakaan niin ehdottamasti enää.
Ymmärtää olla jollain tavalla rauhallisempi, suopeampi ja armollisempi toisille, kun kokemuksia on itsellekin karttunut ja tajuaa miten monenlaisia syitä voi tekojen takana olla. Kaikki ei aina tee asioita pahuuttaan ja monet asiat on monimutkaisempia kuin äkkiseltään voisi ajatella.
Parikymppisenä menossa kaiken aikaa, täysillä mukaan kaikkeen (myös parisuhteissa), erotilanteet tuntui vähintään maailmanlopulta vaikkei olisi ollut kun muutaman viikon säätöjä jne. Voimakkaita tunteita riitti laidasta laitaan.
Nyt kolmenkympin puoliväliä hipoessa menohalut täysin kateissa, varsinaiseen parisuhteeseen ei juuri löydy hinkua ja ajoittaiset kohtaamiset naisten kanssa ei herätä mitään himoa kummempia tuntemuksia.
Kaipuuta en äkkiseltään muista tunteneeni enää vuosiin ketään ex-naista kohtaan.
Tällä hetkellä ainut mitä ehkä kaipaan, on minä itse nuorempana, innokkaana, tunteikkaana ja ennen kaikkea 99% vähemmän kyynisenä paskiaisena kuin nyt.
Kaipuuni kohteet ovat samanlaiset. Kaipaan hellyyttä. Kaikki eivät omaa sellaista taitoa. Toisaalta olen yhtä ujo kuin 14 v. Tunnen myös jotenkin jääneeni sille tasolle tunnetasolla. Johtuukohan sen aikaisesta alc kokeiluista, aivan selvinpäin ei uskaltanut tutustua lähemmin vast sukupuoleen
Ootko lukenut tuon, tai muuta aiheeseen liittyvää?
http://yle.fi/uutiset/toivotaan_etta_arka_lapsi_karaistuisi__ujous_on_turhaan_kielletty_ominaisuus/8340125
Samaa mieltä. Ujous ja herkkyys tulkitaan usein huonoiksi piirteiksi, mutta ei niitä saisi karaista. Itsekin olen sosiaalisesti rohkaistunut, mutta silti jonkinverran ujo ja arkakin. Ehkä olin nuorena liiankin kiltti. Edelleen kiltti, mutta en ehkä niin paljoa. Lempeä ja pehmeä eli juuri sellainen mitä nykypäivänä ei saisi olla ja mitä on pakko tietyissä tilanteissa peitellä eikä ehkä kotonakaan sille täysiä mahdollisuuksia ole ollut nyt.
se takarivissä piilotteleva, kunnes olinkin yllättäin kilpailuareenalla.
Kilpailu oli laulu, ja se sama piti esittää tuomariston edessä millä olin sinne asti "joutunut"/päässyt ;). Jalatkin tärisi alla siihen malliin että pelkäsin olevani kontallaan kauhusta. No voiton myötä se ujous ja arkuus sai siirtyä taka-alalle, ja sen jälkeen olen voinut olla toisten edessä puhumassa ja valistamassa ihmisiä, eikä estoista tai siitä arkuudesta ole enää muuta kuin muistot jäljellä.
Olen aika itsevarma nykyään, pidän itsestäni, siitä mitä olen saanut aikaan. Nuorena olin epävarma tulevaisuudesta, itsestäni ja pärjäämisestäni. Ehkä se on henkistä muuttumista pitkälti ja muutama lisäkilo.
Samanlainen kuin nuorena.
Tanssittiin paljon juotiin vinaa
Istuttiin poikien kyydissä ajeltiin yö kaudet
Töitä oli vaikka kuinka paljon
Mut olin ujo .
Rohkea oman tien kulkija
Liftasin paljon
Se teki minusta ihmistuntijan.
Monella tapaa samanlainen mutta
Elämä on tehnyt paljon pehmeemmäksi
Elämän viisautta enemmän
Poikia paljon mut ei oikeetta
Rakasti jännitystä menemistä hauskanpitoa
up up
Silloin ajattelin, että joku on kaipaamisen arvoinen. Nykyään ajattelen, että turha kaivata ketään.