miksi mies pelkää

Sitä olen minäkin miettinyt. Et ole ainakaan yksin :)

Minulle saa kertoa mitä vain. Mistään en hätkähdä. Osaan kuunnella. En yritä iskeä.

Pelimies ei juttele

Miehet pelkäävät väärinkäsityksiä ja naisten intuiitioita.

Nainen muuttuu pelottavaks jos niitä tunteita sattuu syntymään

Pelkään aina purskahtavani tahattomasti nauruun, naisen "järkeillessä". Olen kuitenkin niin hyväntahtoinen luonteeltani.

Huumaava pimppisi tuoksu saa pääni pyörälle. Pelkään, että kompastun ja murran kaatuessani penikseni ja teen itseni naurunalaiseksi.

Tää nyt on tällaista pähkäilyä.. ja olettamaa.
Siinä on ehkä kyse osin opitusta käyttäytymisestä. Kun mietitään Aikaa noin 70 vuotta taaksepäin. Sotien jälkeen rintamalta palasivat miehet, jotka olivat joutuneet kokemaan traumatisoivia asioita, kuolemanpelkoa, epätoivoa, menetyksiä ja vielä antautumisen myötä sen tuoman häpeän. Silloin ei ollut mitään valtakunnallisia tukiverkostoja, eikä oikein muuta terapiaa, kuin kova työnteko ja alkoholi. Asiat olivat liian kipeitä puhua ja käsitellä. Suurella osalla rintamamiehistä oli vuosien ja vuosikymmenten ajan mielenterveysongelmia. Kun nykytiedon varassa tiedetään, kuinka paljon lapset oppivat käyttäytymismalleja vanhemmiltaan, ei tarvitse ihmetellä sitä, että nyt yksi sukupolvi myöhemmin, miehet eivät osaa keskustella. Mitä lapset oppivat koulussa jälleenrakentamisen viime vuosikymmeninä, oli se, että kuinka ollaan mahdollisimman hyödyllisiä ja tuottavia yhteiskunnan jäseniä. Siinä ei ollut sijaa vuorovaikutuksen ja kommunikoinnin oppimiselle, saati sukupuoliroolien ja -kulttuurin käsittelylle. Tässä kohtaa tulevat mukaan myös naiset. Kotirintamalla naiset joutuivat ottamaan myös miehen roolin ja heillä oli mahdollisuus myös keskustella huolistaan ja tunteistaan toistensa kanssa. Naisilla oli siis tukiverkot ja keskusteluyhteydet myös sodan jälkeen, kun miehet purkivat sotatraumojaan äärimmäisen kovaan työntekoon ja/tai viinanjuontiin. Pojat oppivat isiltään "vaikenemisen kulttuurin". Opimme ja sisäistämme käyttäytymismalleja tiedostamattamme koko ajan ympäristöstämme.
Toinen osasyy voi olla, johtuen edellä kerrotusta, että naiset ja miehet ajautuivat liian kauas toisistaan. Koska miehet eivät välttämättä löytäneet sanoja niille tunteille ja kauheuksille, joita olivat kokeneet, eivätkä voineet ymmärtää naisten kokemuksia, huolta ja hätää yksinhuoltajaksi jäämisestä, jäi yhteisen kielen ylläpito ja oppiminen vaillinaiseksi. Oli helpompaa olla hiljaa, kun toinen "ei kuitenkaan ymmärtäisi". Ei ollut mitään perhe- tai pariterapioita, tai ne olivat tavallisen työtätekevän ulottumattomissa.
Kolmas osasyy voi olla samanaikainen feminismin nousu. Naisasialiike (pahimmillaan) keskittyi miesten kollektiiviseen syyllistämiseen naisten huonosta asemasta. Kyllä, tämäkin vielä sotatraumoista toipuvien miesten niskaan. Kun sitten naisille opetettiin miesten syyllistämistä ja naisten marttyyriuden käyttämistä dialogi-aseena, niin mitäs luulette että saattoi tapahtua? Miehen oli jälleen helpompi vaieta. Ja minkä mallin lapset, meidän vanhempamme, oppivat heiltä? Ja minkä mallin me olemme oppineet vanhemmiltamme?
Miehille on varmasti ollut (ja on yhä) helpompaa mennä yksin pimeään saunaan viinapullon kanssa ja itkeä siellä paha olonsa pois (ja selittää punoittavat silmät saippuan silmään menolla), kuin puhua tunteistaan, epävarmuudestaan, heikkoudestaan ja ajatuksistaan naisille, jotka eivät ymmärrä miehen suorempaa ja kömpelömpää tapaa ilmaista asioita, ja jotka tulkitsevat miehen sanomisia kuten toisen naisen sanomaa. Sama juttu miesten kanssa; miehet eivät ole oppineet ja tottuneet tulkitsemaan naisten viestejä niinkuin niitä kuuluisi tulkita, koska "miesten kieli" on yksinkertaisempaa. Kuinka sitä olisi voinut oppia, jollei omat vanhemmat ole sitä opettaneet? Tämä ei tarkoita, että jompikumpi puhuisi "väärin", vaan että puhutaan ja ymmärretään eri tavoin.
Olen itse nähnyt tämän eron omien ukkieni tavassa kommunikoida ja keskustella, kun toinen ukkini oli ollut kaukopartiossa ja toinen kotirintamalla huoltojoukoissa (toinen jalka amputoitu). Rintamalla ollut ukkini ei suostunut puhumaan mitään sota-ajoista, teki hulluuteen asti töitä, muttei koskenut viinaan. Kotirintama-ukkini sen sijaan osasi keskustella ja ennen kaikkea kuunnella(!) muita. Äitini on rintama-ukin lapsi ja hän on myös kömpelömpi keskustelemaan, isäni taas taas oikea diplomaatti ja todella taitava keskustelija. Samat piirteet näkyvät heidän sisaruksissaan. Outoako? Minusta ihan loogista.
Olen itse sisarusparven ainoa poika ja vielä keskimmäinen. Olen siis saanut seurata ja oppia läheltä eri-ikäisten naisten ja taitavan miespuolisen keskustelijan viestintää ja kommunikointia. Minulle naisten kanssa keskustelu on yhtä helppoa, itseasiassa jopa helpompaa, kuin miesten. Yksi ihan perusero on se, että miehillä on taipumus puhua siitä, kuinka jokin asia heidän mielestään on ja naisten siitä, miten se asia vaikuttaa heihin (tunnetasolla). Toinen siis puhuu asiasta ja toinen siitä, miltä se tuntuu. Ei ihme, jos ajatukset eivät aina kohtaa?
Tilanpuutteen vuoksi jouduin tiivistämään tekstiä vähän liikaa, joten ihan kaikki poikkeukset ja poikkeuksenpoikkeukset eivät mahtuneet mukaan.
Ja saatan olla väärässäkin :)

Aivan sama kunhan vain joku puheyhteys olisi, mut ei tämän kanssa vain toimi.

Sitä saa nainenkin jutella. Kyllä mies vastaa.

Osa naisista on joutavan analysoijia, puhetta ilman ajatusta, vain puheen vuoksi.

Kelailemalla asioita omassa päässään liikaa menee niin lukkoon,ettei tiedä ulospääsyä.Ikäero,oma edessä oleva ero sekä mahdollinen turn off naisen edessä nostavat rimaa ainakin minulla.Tummat mietteet.Nyt pitäisi löytää itsestä valoa,jotta voisi saada sen mitä haluaa enemmän kuin mitään muuta.Elämän suurta rakkautta.

Se johtuu siitä että yleensä äidit aina toruu herkimmin lapsiaan kun ne ovat pieniä. Siitä jää alitajuntaan saarnaamisen pelko jutellessa.

Nainen on pelottava.

naisen silmiin syttyy sillainen psykopaatin katse kun tykästyy. murhaajan joka valitsee uhrinsa SINÄ OLET MINUN! pelottaa