En koskaan häpeä sitä, että ole lapsuudessani ollut lestadiolainen, enkä sitä, että lapsuuden kotini on yhä.
Mutta olen onnellinen siitä, että olen päässyt irti tuosta siionista, joidenka päämääränä siintää totisesti tärkeimpänä kunnian taivas, muuta ei ole.
Uskon yhä Jumalaan ja siihen raamatun pieneen lauseeseen, että "se joka hänen päällensä uskoo, ei huku."
Minua ahdistaa silti laulaa niitä aneemisia virsiä, joissa puhutaan niin, ettei elämässä olisi mitään muuta tärkeää, kuin kuolema ja paratiisiin pääseminen.
Nyt, kun kuuntelee seurapuheita, tajuaa, kuinka lumoutunut sitä on ollut koko tuon uskomisen ajan. Kun pienestä pitäen hoetaan jotakin, sitä kaikua ei hevin unohda. Se kummittelee illoin ja aamuin, aina niin kauan kuin oikeasti tajuaa, ettei Jumalaa tarvitse pelätä.
En ymmärrä ensinnäkään sitä, kuinka monella lestadiolaisella omat uskon rajat ovat kuin veteen piirretty viiva. Toinen kuuntelee musiikkia nuoruuden kunniaksi, toinen juo saunakaljan, kolmas katsoo piirrettyjä ja joku saattaa dvd:n ostaa, ihan vaan piirretyille(kö?). En näe siinä mitään järkeä, mutta kai tämä kaitainen kulkija itse tietää, mikä on parasta hänelle..Vai tietääkö?
Televisio on kielletty, mutta internet ei. Kummasta nykypäivänä näkee roskaa enemmän?
Lestadiolaisten synnit ovat ihmisten määrittelemiä, mutta kymmenen käskyä ovat Jumalan kädestä. Niissähän sanotaan selkeästi, mikä on syntiä ja mikä ei. Jos sitä olisi lupa muokata, siinä varmasti ohjeet olisi annettu.
Lestadiolaisäideistä puhumattakaan. Ne vasta marttyyrejä ovatkin. Ajatelkaa, että ihmiset oman jaksamisensa uhalla työntävät lasta toisen perään. Onhan tämä maa käsketty täyttää, vaan onko se yhden äidin tehtävä.
Naimisiin mennään hyvästi jo kahdeksantoistavuotiaina, koska painostus on kova, vihjailuja tulee monelta suunnalta, että melkein hiki tulee. Siitä se ura urkenee, kotiäitinä tai ei, äitinä kuitenkin.
Kuuntelin tässä viime suviseuroissa puhuja alustusta ja kuulin sen ensimmäistä kertaa omin korvin, ilman mitään pakkokaikua päässäni. Tuntui melkein hypnoottiselta, kuinka tämä mies saarnasi maailman niin pahaksi, niin pahaksi, että ihan itselläkin tuli kylmiä väreitä. Säälitti, miltä sitten uskovista tuntuu.
Mutta tärkein pointti tässä on se, että näitä asioita ei saa ajatella järjellä ja kyllä minä sen totta vie ymmärrän. Tyhmäksi itseni tuntisin, totisesti.
Minusta lestadiolaiset ovat yksinkertaisesti vähän rassukoita, ihmisiä jotka tottelevat ihmisten määrämiä uskonlakeja, eivät Jumalan.
Ja sisäsiittoisia ovat myöskin. Aika ajoin saan tuntea, kuinka minäkin olen maailmallinen, eksynyt lammas, joka ei kuulu joukkoon.
Mutta annetaan heille se ilo, täällä murheiden maassa, kun niin kovaa hintaa taivaspaikastaan maksavat.
Mutta olen onnellinen siitä, että olen päässyt irti tuosta siionista, joidenka päämääränä siintää totisesti tärkeimpänä kunnian taivas, muuta ei ole.
Uskon yhä Jumalaan ja siihen raamatun pieneen lauseeseen, että "se joka hänen päällensä uskoo, ei huku."
Minua ahdistaa silti laulaa niitä aneemisia virsiä, joissa puhutaan niin, ettei elämässä olisi mitään muuta tärkeää, kuin kuolema ja paratiisiin pääseminen.
Nyt, kun kuuntelee seurapuheita, tajuaa, kuinka lumoutunut sitä on ollut koko tuon uskomisen ajan. Kun pienestä pitäen hoetaan jotakin, sitä kaikua ei hevin unohda. Se kummittelee illoin ja aamuin, aina niin kauan kuin oikeasti tajuaa, ettei Jumalaa tarvitse pelätä.
En ymmärrä ensinnäkään sitä, kuinka monella lestadiolaisella omat uskon rajat ovat kuin veteen piirretty viiva. Toinen kuuntelee musiikkia nuoruuden kunniaksi, toinen juo saunakaljan, kolmas katsoo piirrettyjä ja joku saattaa dvd:n ostaa, ihan vaan piirretyille(kö?). En näe siinä mitään järkeä, mutta kai tämä kaitainen kulkija itse tietää, mikä on parasta hänelle..Vai tietääkö?
Televisio on kielletty, mutta internet ei. Kummasta nykypäivänä näkee roskaa enemmän?
Lestadiolaisten synnit ovat ihmisten määrittelemiä, mutta kymmenen käskyä ovat Jumalan kädestä. Niissähän sanotaan selkeästi, mikä on syntiä ja mikä ei. Jos sitä olisi lupa muokata, siinä varmasti ohjeet olisi annettu.
Lestadiolaisäideistä puhumattakaan. Ne vasta marttyyrejä ovatkin. Ajatelkaa, että ihmiset oman jaksamisensa uhalla työntävät lasta toisen perään. Onhan tämä maa käsketty täyttää, vaan onko se yhden äidin tehtävä.
Naimisiin mennään hyvästi jo kahdeksantoistavuotiaina, koska painostus on kova, vihjailuja tulee monelta suunnalta, että melkein hiki tulee. Siitä se ura urkenee, kotiäitinä tai ei, äitinä kuitenkin.
Kuuntelin tässä viime suviseuroissa puhuja alustusta ja kuulin sen ensimmäistä kertaa omin korvin, ilman mitään pakkokaikua päässäni. Tuntui melkein hypnoottiselta, kuinka tämä mies saarnasi maailman niin pahaksi, niin pahaksi, että ihan itselläkin tuli kylmiä väreitä. Säälitti, miltä sitten uskovista tuntuu.
Mutta tärkein pointti tässä on se, että näitä asioita ei saa ajatella järjellä ja kyllä minä sen totta vie ymmärrän. Tyhmäksi itseni tuntisin, totisesti.
Minusta lestadiolaiset ovat yksinkertaisesti vähän rassukoita, ihmisiä jotka tottelevat ihmisten määrämiä uskonlakeja, eivät Jumalan.
Ja sisäsiittoisia ovat myöskin. Aika ajoin saan tuntea, kuinka minäkin olen maailmallinen, eksynyt lammas, joka ei kuulu joukkoon.
Mutta annetaan heille se ilo, täällä murheiden maassa, kun niin kovaa hintaa taivaspaikastaan maksavat.
Vastaukset 2
Vanhimmat
minäkin olen vl perheestä. kielsin uskoni kun täytin 18v. Muutama vuosi meni maailmaa tallatessa mutta kaipuu takaisin voitti ja tei parannuksen pari vuoden "seikkailun" jälkeen. Ei se helppoa ollut mutta päivääkään en ole katunut "takaisin paluutani." Onnea sinulle kun "pääsit irti" ja voit elää ilman omantunnon tuskia. Ja muutenkin kaikkea hyvää. (Olemmehan me vähän ressukoita:)
En ihan sanatarkasti "ressukoita" meinannut, minusta vain asiat pitää sanoa suorilla nimillä ilman, että niihin kukaan sen kummemmin takertuu, kun jokaisesta ihmisestä kuitenkin omalla tavallaan pieni ressukka löytyy.
Minäkö elän ilman omantunnon tuskia? Tuskinpa täällä elää ilman niitä kukaan muu, kuin tunnoton ihminen, jolla ei ole sydäntä. Minäkin teen syntiä, joka päivä, ajatuksilla, sanoin ja teoin, mutta lähtökohdat ovat vain toiset. Onnea sinulle!