Sirpaleet tiskipöydällä. Ensimmäiset työpäivät, ensimmäiset viikot, uuden työpaikan uusi kaffemuki, nykyhetken iltapäivän muistokahvihetki, herpaantuvat sormet, kolahdus. Palapeli, jonka vielä halutessaan voisi saada kasaan. Häivyttää säröt näkyvistä.
On aina niin helppoa rikkoa asioita. Nopeasti ja kivutta. Särky tulee vasta myöhemmin.
Yksi astia. Sudenkorentokuppi. Puolentoista vuoden muistojen painauma, hyllyltä toiselle ujuttautunut ajatus, toive, memento. Kenellekään toiselle nuo sirpaleet eivät kerro mitään. Jätettä vuoren rinteillä, hautautuvaa täytettä, toiselle kapseli meistä siellä, aina niin eri aikaan.
On aina niin helppoa rikkoa asioita. Nopeasti ja kivutta. Särky tulee vasta myöhemmin.
Yksi astia. Sudenkorentokuppi. Puolentoista vuoden muistojen painauma, hyllyltä toiselle ujuttautunut ajatus, toive, memento. Kenellekään toiselle nuo sirpaleet eivät kerro mitään. Jätettä vuoren rinteillä, hautautuvaa täytettä, toiselle kapseli meistä siellä, aina niin eri aikaan.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Sinä kirjoitat todella hienosti, mitä olen tekstejäsi nähnyt. Sanasi loistavat läsnäoloa, hetkiä ja herkkyyttä. En tiedä onko se totta, mutta vaikutat olevan kiinni elämäsi rytmissä, sen aalloissa ja värähtelyssä. Vaikken kaikkea kuvistasi tavoitakaan, eikä minun kuulukaan, niin voin silti jollain kaikujen ja heijastusten tasolla samaistua niihin.
Lämpöä ja valoa elämääsi Xelius!
Kiitos! Tuo oli kauniisti sanottu. Kirjoittamalla sitä ehkä hahmottaa paremmin elämää, tekstitkin voivat olla muistoja.
Myrskyn jälkeen tyyneys. Hiljaiset taivaat, vastaranta. Älä usko sydän, älä kuvittele, älä odota. Ole, pysy, laske irti, älä toivo. Älä rakenna valtakuntia hymystä. Usko jo. Hän on toisen.
https://youtu.be/OxUpJSGpCWM
Ja silti odotat.
Hassua, tuotakin kappaletta on tullut tässä viime kuukausina kuunneltua. Elämässä tapahtuu välillä todella outoja asioita ja ne saavat olon sellaiseksi, kuin katsoisi omaa elämäänsä elokuvana. Kun yrität tarttua kuvaan, on se jo kadonnut.
Ja silti, kaiken tämän keskellä ja jälkeen on vahva usko rakkauteen, muttei enää omalla kohdalla. Maailma muuttui ja muutuin itse monilta osin parempaan suuntaan, mutta jotain myös kuoli. Olen eksynyt sisäiseen kosmokseeni, vaikka tiedän paremmin kuin koskaan missä olen.
https://youtu.be/IlA3tMaX9GA
Tuo on kyllä aika surullinen ajatus, mutta toisaalta sitä on miettinyt itsekin - pystynkö enää rakastumaan, kun se aina tekee lopulta yhtä kipeää? Milloin tapahtuukin niin, että tunteet kohtaavatkin, eikä minun tarvitse päivä kerrallaan luopua, paeta ja pakottaa? Vai tapahtuuko koskaan? Tätäkö elämäni on alusta loppuun? Yksipuolisia, puoliksielettyjä rakkauksia?
Suru on helppo, osaan sen. Rakkautta en ole tainnut koskaan osata. Ainakaan sellaista romanttista rakkautta. Kyllä minussa rakkautta on ystäville, vanhemmille ja muillekin asioille, mutta olen päätynyt siihen ajatukseen, ettei minulla taida olla kovin paljoa annettavaa rakkaussuhteeseen.
Joskus ihmettelen, miten toiset pääsevät sellaiseen flow-tilaan myös rakkaudessa. Tiedän kyllä, että kaikki ei aina ole niin kuin näyttää ja vaikeuksia on muillakin, mutta silti. Omat palaseni ovat siellä ja täällä, hukassa pitkin maailmaa. Siksi on vaikea nähdä, että voisin olla jollekulle kokonainen ihminen.
Tiedän tunteen luopumisesta. Se väsyttää, kun sitä joutuu tekemään usein. Samalla luopuu aina osasta itseään. Minulle se on ollut aina vaikeaa. Ja tiedän, että myös pakottaminen käy raskaaksi. Se tarkoittaa monesti sitä, ettei voi kasvaa sellaiseksi ihmiseksi kuin haluaisi olla tai oikeastaan kuuluisikin olla. Pakottaa itsensä häkkiin. Pakenemisella olen pyrkinyt suojelemaan itseäni ja muita. En tiedä onko se aina oikein, mutta silloin on tuntunut sitlä, että vaihtoehtoja ei ole.
Paljon on tullut pohdittua kaikkien tapahtumien tarkoitusta, mutta eihän se tässä ja nyt tule selviämään. Ehkä joskus sitten. En tiedä, olen myös alkanut kyseenalaistaa tunteitani. Olenko sittenkään rakastanut edes itse, kun kaikki on vain valunut hiekkana sormien välistä.
Haluaisin luvata sinulle rakkauden, koska minusta se kuuluisi kaikille. En tietysti voi sitä tehdä, mutta toivosta ja uskosta olisi hyvä pitää kiinni. Toivottavasti sinulla on siihen voimaa.
Toisinaan tulee näitä hetkiä, kun toivoo, ettei edes olisi ihminen, vaan jokin valaistunut olento omalla vuorellaan, tuntisi vain rakkauden, mutta yksikään hahmo ei voisi heittää varjoja sen pintaan.
Rakkaus on kuin jokin myyttinen olento, luvattu maa, jossa toiset kertovat käyneensä, mutta jota et itse ole koskaan nähnyt. Manner, jota et ole saavuttanut. Kun muut ympärillä rakastuvat, menevät yhteen, eroavat tai rakastuvat jälleen on kuin itse eläisit jossain toisessa ulottuvuudessa, sekunnin eri ajassa, etkä voi täysin tavoittaa sitä elämää, jota he elävät.
Mikä sinusta on tehnyt noin rakkaudettoman ja miksi et uskalla hypätä rakkauteen? Ei kannata jäädä menneisyyden vangiksi, monilla on huonoja muistojakin elämänsä vuosilta.
Sillä ole merkitystä. Kerron tarinani heille, jotka kysyvät sitä kasvokkain.
Nyt suren ja se tuntuu hyvältä. Vapauttavalta.
Kuvaat taas hyvin ajatuksia. Se todella on kuin Eldorado tai Shangri La, jonka olet nähnyt lukemattomissa kuvissa mielessäsi. Itsellesi se on kuitenkin utopiaa ja haavetta, ei todeksi elettyä. Ja silloin kuin sitä eniten tarvitsisit, kaatuu koko elämä päälle. Kuinka kauan sitä jaksaa pysytellä pystyssä? Mikä korsi on se, joka katkaisee selän?
Toisaalta elämässä on myös hyviä hetkiä, nousuja ja laskuja. Nyt synkemmän viikonlopun jälkeen tuntuu taas paremmalta. Pitää itsensä kiireisenä ja kiinnittää päänsä muistitaululle lapun: Se on silti ihmeellinen tarina, joka antaa enemmän kuin ottaa.
Kirjoittaminen auttaa myös - ainakin itsellä. Siksi täällä. Ystävistäni vain yksi tietää tällä hetkellä mitä mietin ja ketä mietin.
Näin on ja on tärkeää osata iloita pienistäkin asioista. Eläydyn tunnetiloihini joskus aika voimallisesti ja siksi surumielisyyskin välillä vie liiaksi. Paljon olen saanut, joten en voi valittaa elämäni olevan huonoa. Ja onneksi on hieno työ ja harrastuksia, mihin voi aina paeta muuta tunne-elämäänsä.
Kirjoittaminen on minullekin ollut tärkeää. Ja kun voi kirjoittaa viisaan ihmisen kanssa, niin oppii aina uutta. Muunlainen kommunikaatio on itselleni joskus vaikeaa, vaikka melko avoin persoona olenkin. Nyt on vain opittava tyytymään siihen mitä on, tarvitsemaan vähemmän. Ehkä tästäkin hetkestä voi joskus ymmärtää saaneensa uusia eväitä.
Onhan tämä - ainakin itselle - kuin vapaaehtoista asketismia yhden ihmisen luostarissa, mutta ah ja voi - en halua, enkä voi luopua hänestä kokonaan. En ainakaan vielä, enkä tällä tavalla. Joten minun on opetettava itseäni olemaan haluamatta jotain sellaista, jota en voi saada.
En tiedä huomaako hän sitä, en tiedä ymmärtääkö, tiedämmekö kumpikaan koskaan toistemme ajatuksia, luemmeko kaiken tyystin väärin. Toivon vain, ettei hän koskaan ole erehtynyt luulemaan, etten hänestä välittäisi, vaikka en olekaan voinut suoraan tunteistani puhua. Toivon, etten myöskään ole hänestä rasittava mikäli hän on huomannut tämän kamppailun, jota käyn.
Niin totta. En minäkään voi sydämessäni luopua, vaikka muutoin on etäisyyttä otettavakin. Hän tietää, että välitän, mutta ei ehkä ymmärrä kuinka paljon. Minäkin toivon, etten rasittaisi toista. Siksi olen ottanut etäisyyttä, mutta nyt pelkään, että tämän vuoksi hän pitää minua jonkinlaisena pelurina. Se tuntui vain oikealta väistyä, jotta hän voisi nauttia onnestaan. Ehkei hän uhraa ajatuksiaan minuun, mikä olisi helpotus itsellenikin.
Tiedän jo nyt, että tämä on ja tulee olemaan kovaa oppia itselleni. En voi vältellä häntä loputtomiin, sillä joudumme vielä tekemään yhteistyötä. Syytä tähän kohtaloon on kai turha arvailla, mutta siitä huolimatta luulin jo saaneeni tarpeeksi opetuksia rakkaudessa. Tässä hetkessä olen ajautunut vain ristiriitoihin ajatuksissani. Usko rakkauteen ja kohtaloon kamppailee luovuttamisen halun kanssa. Yhtenä päivänä kaikki merkit kertovat oikeasta tiestä ja seuraavana millään elämässä ei ole merkitystä. On kuin joutuisi perustelemaan itselleen ja maailmalle jokaisen hetken elämästään.
Ei rakastava ihminen halua etäisyyttä vaan selvyyttä asioihin. Etäisyys on tietysti yksi selittäjä.
Totta. Mutta se myös pelottaa. Kaiken sen mitä olen kirjoittanut tänne voisin kertoa suoraankin, tehdä kaiken selväksi, mutta pelkään sen johtavan vain siihen, että joudun luopumaan siitäkin vähästä mitä nyt on. Kaikkia sirpaleita ei voi kaivaa pois. Osan on myös annettava koteloitua.