Oon 19 vuotias opiskeleva nainen, ja asun tällähetkellä yksin. Oon melko ujo, mutta mielestäni tosi kiltti ja mukava. Ongelmani on se, että olen ollut koko elämäni melko yksin.. Ylä-aste aikoina minua kiusattiin tosi pahasti ja masennuin sekä syrjäydyin siihen aikaan tosi pahasti . Muutin sitten 16 vuotiaan opiskelemaan ns. uuden paremman elämän tiedossa täysin eri paikkakunnalle. Oon saanut täältä muutamia ystäviäkin, mutta heitä nään tosi harvoin.. Mulle on ollu aina tosi vaikea ns. tutustua ihmisiin ja saada ystäviä.. Usein tuntuu etten ymmärrä että miten olla kaveri, tai että mitä kavereiden kanssa tehdään ymsyms.. Toisaalta tykkään olla yksin, mutta se että koulun jälkeen oon aina vaan yksin, niin se välilläsurettaa itteänikin..
Oon tosi epävarma itestäni, ja tykkään sen takia laittaa itteäni tosi paljon ja saatan muiden ihmisten mielestä aluksi näyttää hyvin pinnalliselta.. Monesti ihmiset on sanonu aluksi että näytän ulkonäön perusteella tosi pinnalliselta ja ärsyttävältä, mutta tutustuttuani minuun ne on sanonui että oon tosi mukava. Jotenkin oon aina peittäny sisäistä epävarmuuttani sillä, että haluan tavallaan ulkoa päin näyttää ns.kovalta, kun en sitä oikeasti oo.. Pelottaa että jos ihmiset näkee mun epävarmuuden yms niin sitten ne alkaa kiusaamaan.
Oon nyt ollu n. vuoden yksinäinen, kun erosin sillon poikaystävästä jonka kanssa seurustelin vuoden. Ne ystävät ja kaverit joita minulla on, niin eivät tiedä että kuinka yksinäinen oikeasti olen... Hävettäisi niin paljon jos he tietäisivät totuuden, sillä pelkään että silloin ne ns. aattelesivat että mussa on jotai vikaa.. Siksi usein ns. saatan antaa itsestä nii sellaisen kuvan että mulla on kavereita paljon tai ainakin enemmän..
Tunnen itteni myös kyllä vähän masentuneeksi, ja oon periaatteessa aina ollu ystäaste ajoilta. Joskus mietin että oonko henkisesti ihan terve, sillä äidilläni on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja oon joskus itekki miettiny että onkohan itelläki sillä niin monet ns. normaalit asiat on niin hankalia mulle ja muutenkin ne oireet täsmää hyvin. Koko elämän musta on tuntunu siltä, että en oo vaan oikeenlainen ihminen, ja että siksi oon niin yksinäinen.. Oon ihan varma että tuun olemaan koko elämän tosi yksinäinen, ja etten tuu ikinä löytämään pitkäaikasta parisuhetta...
En tiiä oikein miksi kirjoitin tästä tänne, mutta tuntuu että on pakko avautua jollain tapaa.. Haluaisin jollain tapaa apua että mitä mun kannattaisi tehdä? En oikeen tiiä että MITEN ystävystytää tai saadaan ystäviä? Kuinka usein on ns. normaalia viettää aikaa ystävien kanssa? Olisi tosi kiva kuulla myös muiden kokemuksia!
Oon tosi epävarma itestäni, ja tykkään sen takia laittaa itteäni tosi paljon ja saatan muiden ihmisten mielestä aluksi näyttää hyvin pinnalliselta.. Monesti ihmiset on sanonu aluksi että näytän ulkonäön perusteella tosi pinnalliselta ja ärsyttävältä, mutta tutustuttuani minuun ne on sanonui että oon tosi mukava. Jotenkin oon aina peittäny sisäistä epävarmuuttani sillä, että haluan tavallaan ulkoa päin näyttää ns.kovalta, kun en sitä oikeasti oo.. Pelottaa että jos ihmiset näkee mun epävarmuuden yms niin sitten ne alkaa kiusaamaan.
Oon nyt ollu n. vuoden yksinäinen, kun erosin sillon poikaystävästä jonka kanssa seurustelin vuoden. Ne ystävät ja kaverit joita minulla on, niin eivät tiedä että kuinka yksinäinen oikeasti olen... Hävettäisi niin paljon jos he tietäisivät totuuden, sillä pelkään että silloin ne ns. aattelesivat että mussa on jotai vikaa.. Siksi usein ns. saatan antaa itsestä nii sellaisen kuvan että mulla on kavereita paljon tai ainakin enemmän..
Tunnen itteni myös kyllä vähän masentuneeksi, ja oon periaatteessa aina ollu ystäaste ajoilta. Joskus mietin että oonko henkisesti ihan terve, sillä äidilläni on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja oon joskus itekki miettiny että onkohan itelläki sillä niin monet ns. normaalit asiat on niin hankalia mulle ja muutenkin ne oireet täsmää hyvin. Koko elämän musta on tuntunu siltä, että en oo vaan oikeenlainen ihminen, ja että siksi oon niin yksinäinen.. Oon ihan varma että tuun olemaan koko elämän tosi yksinäinen, ja etten tuu ikinä löytämään pitkäaikasta parisuhetta...
En tiiä oikein miksi kirjoitin tästä tänne, mutta tuntuu että on pakko avautua jollain tapaa.. Haluaisin jollain tapaa apua että mitä mun kannattaisi tehdä? En oikeen tiiä että MITEN ystävystytää tai saadaan ystäviä? Kuinka usein on ns. normaalia viettää aikaa ystävien kanssa? Olisi tosi kiva kuulla myös muiden kokemuksia!
Vastaukset 16
Vanhimmat
Luin kaiken.Tää oli niin tässä.Jos asiaa tuu kuule sanoon ihan päin naamaa,tiedät missä menen,stalkannukkin ilmeisessti ja paljon..Tarpeeks oot nyt haukkunu.En virheetön todellakaan,mutta en ansaitse tällästä.Etsi omalle arvolles sopiva.LOPPU!!
Aika samoja tuntemuksia täällä. 20-vuotias mies, jolla ei ole ollut yhtään kaveria sitten yläasteen, joten siinä mielessä sulla taitaa olla tilanne "parempi". Hyvä opiskelupaikka multa löytyy sentään, mikä tuo jotain sisältöä elämään.
Etenkin samaistuin tuohon sisäisen epävarmuuden korvaamiseen ulkoisella kovuudella, itse olen tehnyt sitä jo monta vuotta. Ulkonäöstä on tullut satunnaisia kehuja, salillakin käyn suureksi osaksi varmaan vain siksi, että näyttäisin muita paremmalta. En halua antaa kenenkään ymmärtää, ettei mulla ole kavereita, ja joskus jopa valehtelen siitä. Ja on se ymmärtääkseni läpi mennyt, enhän mä ulospäin varmaan erityisen yksinäiseltä näytä.
Varmaankin iso syy kaverittomuuden ja haluttomuuteen tehdä aloite sen suhteen, on mulla kokemattomuus ystävänä olemisesta. En siis tiedä, mihin muita pyytää tai mitä muiden kanssa tehdä, ja vaikka onnistuisinkin jonkun kanssa hengailemaan, niin tuntisin itseni epävarmaksi juuri tuon kokemattomuuden takia. Kavereiden kanssa olemisesta ja muiden nuorten menosta putosin täysin kärryiltä joskus yläasteella, enkä ole koskaan käynyt edes baarissa. Solmi siinä sitten ihmissuhteita.
Olen kyllä taitavasti psyykannut itseäni yksinäisyyttä vastaan, enkä aina edes tiedä, että kaipaanko oikeasti kavereita. Mutta kai mä sitten jotain kaipaan, kun tälle palstalle tullut kirjoiteltua, elämä tuntuu välillä tyhjältä.
Miks ihmeessä ette ala kirjottelemaan privaatisti.molemmat samassa tilanteessa.vertaistuki auttaa ihan varmasti molempia
Yksinäiset ei pidä toisista yksinäisistä.
Mulla o sama meinini jatkunut yli 10 vuotta.
minula on hyvä neuvo sinulle yksinäisyyteesi.Mielikuvitusystäviä.Minulla on niitä monta ja niillä on nimet Kirk,Alex.Alec,Dimitr,Lloyd meillä on aina hauskaa kossua juoden
voin antaa sinulle kovaa kalua vaikka ujo oletkin. ei haittaa minua. parempi vaan koska sitten kun voittaa ujon ihmisen luottamuksen niin se on todella palkitsevaa. ujoissa ei ole mitään vikaa.
Luin kirjoituksesi ja tunnistan suurimmasta osasta itseänikin, sinulla on kuitenkin elämän valttikortit vielä käsissäsi. Olet jo seurustellut ja tiedät jo kuinka se ihmissuhde toimii ja etenee, vaikkakin se on nyt valitettavasti kohdallasi ohi, eikä se ehkä nyt siltä vielä tunnukaan, mutta tulet vielä kokemaan ja saavuttamaan jotain vastaavaa tulevaisuudessa. Toinen hyvä puoli asiassasi on opiskelut, vaikutat kuitenkin nuorelta naiselta joka uskaltaa irrottautua ja elää itsenäistä elämää, lähdithän toiselle paikkakunnalle opiskelujen perään, moni 16-vuotias ei siihen välttämättä kykene tai edes uskalla tehdä, irrottautua vanhempien luota rakentamaan omaa elämäänsä. Yritä kaikin keinoin tutustua koulussasi opiskelutovereihin, vaikka se tuntuisikin vähän oudolta ja taatusti epävarmalta, ihan vain jostain päivän polttavasta aiheesta koulussa tai ihan vaan paikkakunnan tms. tapahtuneesta, kunhan saat vain jään särettyä, niin siitä se lähtee, äläkä missään tapauksessa lannistu, jos pari ensimmäistä yritystä eivät otakaan tuulta allensa, kyllä siellä joku taatusti joukossa on joka kaipaa juuri sinun ystävyyttäsi. Pidä yhteyttä niihin ystäviisi, joita olet jo saanut, ihan vain hengailkaa toistenne luona, ulkona, kahvilla, leffassa, eikä se nyt niin tarkasti ole kiinni siitä mitä teette keskenänne, ihan perusnuorten juttuja, samalla tavalla heilläkin on epävarmuuksia elämässään kuin sinullakin, kuten sanoit itsestäsikin, näytät omien sanojesi mukaan muiden mielestä pinnalliselta, vaikka et ole sitä, ulkokuori ei kenelläkään ole välttämättä sitä miltä se ulospäin näyttää.
Olin sinun ikäisenäsi ihan samanlainen, erona vain että olen mies, epävarma hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, jos vain olisin silloin tiennyt tämän, mitä tiedän nyt, elämästä, ihmisistä ym. niin olisin kyllä tehnyt useita parempia valintoja elämässäni, mutta menneisyydelleni en enää itse voi mitään, olen jo 39-vuotias, vakituisessa työssä jo pitkään ollut, joitain harrastuksiakin on, mutta ei todellisia ystäviä kuitenkaan, joten toivon sydämestäni, ettet sinä ole minun ikäisenä samassa jamassa, harmittelemassa kadotettuja tilaisuuksia ihmissuhderintamalla, sillä jos siihen yksinäisyyden limboon jää liian pitkäksi aikaa, niin se imee vain syvemmälle ja vuosien tai vuosikymmenten päästä sieltä ei välttämättä ole ulospääsyä tai ainakaan kivuttomasti se prosessi ei onnistu.
Beatles ja Let it be, siinä apu :D
itse oon kanssa 19 vee yksinäinen opiskelijanainen, ihan samassa tilanteessa sun kanssa. Jos yhtään helpottaa, niin ainakin se että et ole ainoa :)
Olen 17-vuotias opiskelija tyttö, olen introvertti ja mulla on huonot sosiaaliset taidot, siksi oon helvetin yksinäinen.Tää ei johdu mistään ulkonäöstä, koska olen ihan ok hyvän näköinen, mutta olen vain eristäytyvä luonne.Toivon löytäväni todellisia kavereita...
Jos on huonot sosiaaliset taidot eristäytyvä luonne, niin mistä tiedät ettei ympärilläsi jo ole potentiaalisia todellisia kavereita? Jos et vain pääse heistä perille, koska eristäydyt?
Omalle yksinäisyydelleen täytyy tehdä itse jotain. Harvassa on tapaukset, joissa tullaan kotoa asti hakemaan tai sinne ystävystymään.
Ite olen introvertikko 16v poika ja ei oo oikeen ystävii, muutkuin mun serkut ja itteni mielest oon kuitenkin hyvä ystävä ja luotettava heitä ja oisin muitakin kohtaan, jos vaan ois muita joille voisin olla hyvä ja luotettava ystävä. Jos haluut jutella enemmän, mun sähköpostin löydät mun profiilista.
Se on kyllä käsittämätöntä, miksi täällä miljoonien ihmisten keskuudessa joidenkin pitää kärsiä yksinäisyydestä ja samanhenkistä seuraa ei vain löydy. Oon usein miettinyt mikä mussa on niin erilaista ettei muut naiset pidä minusta.. :(
Osaan samaistua tilanteeseen. 24 vuotias mies ja ongelmat alkoi täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Erona tosin itsellä, että ei ole töitä eikä koulua. Vaikka olisikin, niin en niitä varmaankaan pystyisi hoitamaan. Istun siis 24 tuntia vuorokaudesta yksin kotona ja tuijottelen ikkunasta. "Kavereita" on, mutta ystäviä ei yhtäkään. Edellinen vastaanotettu puhelu puhelimessa viime kuun puolelta, sekin omalta alkoholisti-isältä. Äidille koitan silloin tällöin soittaa ja jutella, mutta eipä sitäkään kovin usein viitsi kun linjan auetessa kuuluu vain toivottoman syvä huokaus ja saate sanat "No mitä nyt?".
Ei siis ketään kenelle voisi myöntää voivansa pahoin. Koitan itse itselleni toimia hieman terapeuttina päivittäin, mutta aika yhtä tyhjän kanssa kun nytkään en ole neljään päivään puhunut mitään ääneen.
Aika vanha viestiketju mut toivottavasti asiat on jo paremmalla suunnalla :) itellä sama tilanne, 22v tytsy oon ja tosi yksinäinen. Jätkäkaveri on toisella paikkakunnalla, tekee reissuhommia, joten näkeminen on harvaa.. ja täällä omal paikkakunnal ei oikeen ystäviä ole. Tuntuu kans tosi surulliselta kun yrittää psyykata itteensä eteenpäin vain tulevaisuuden kuvalla mikä toivottavasti on erilainen. V*tuttaa viettää aikansa yksin, kun tietää ettei kukaan kaipaa edes, luuri ei soi yms. Ja masentaa just sit vaan yksin yrittää keksiä ees jtn tekemistä...