Näissä keskusteluissa päädytään aina siihen, että "yksinäiset haluavatkin olla yksin". Kas, he kun eivät ymmärrä muuttua sosiaalisiksi, jotta ns. normaalit yksilöt voisivat heidät hyväksyä.
Ei se kuulkaa niin helposti käy! Henkilökohtaisesti olen koko ikäni kärsinyt kommunikaatiovaikeuksista. Olen se ei-toivottu vieras kutsuillasi, jolla ei ole ikinä tunnu olevan mitään muuta sanottavaa kuin "Mitä kuuluu?" tai "Sulla on kiva pusero" tai se klassinen "Siellä taitaa taas sataa vettä".
Eihän siitä keskustelua synny, tiedän. Syynä ei kuitenkaan ole halu eristäytyä, päinvastoin, tahtoisin kovasti olla ystäväsi ja jutella kanssasi. Mutta kun en pysty tämän parempaan. Asiat tuntuvat olevan päässäni aivan sekaisin, ja kun puhun, sanatkin tulevat ulos epäjärjestyksessä. Sitten takerrun taas turvallisiin, kaavamaisiin fraaseihini. Ne eivät välttämättä mitenkään sovi tilanteeseen, mutta sanon ne silti. En keksi muutakaan. Etkä sinä edes yritä auttaa etkä rohkaista, vaan jätät minut siihen nielemään kyyneleitäni. Pahimmassa tapauksessa heittäydyt ivalliseksi.
Seuraukset tästä kaikesta ovat kasautuneet vuosien myötä ylitsepääsemättömiksi. Akateemisesta tutkinnosta huolimatta minulla ei ole työtä - onnistun aina pilaamaan kaikki työhaastattelut (sikäli kun en ole sitä ennen pilannut jo työhakemustani. Ihmissuhteita minulla ei ole, eikä tietenkään perhettä. Meilailen muutaman netissä tapaamani henkilön kanssa, koska kirjoittaminen on minulle helpompaa. Livetapaamisiakin on ollut, mutta ne ovat aina johtaneet yhteyden katkeamiseen tämän toisen osapuolen taholta.
On väitetty, että yksinäisyyden syyt eivät niinkään olisi yksinäisten käytöksessä, vaan "normaalien" ihmisten ennakkoasenteissa, peloissa erilaisuutta kohtaan ja haluttomuudessa tinkiä omista vaatimuksistaan ihmissuhteissa. Sen vuoksi meitä ujoja / hiljaisia / muuten vain outoja painostetaan yksipuolisesti muutoksiin, jotka useinmiten ovat epärealistisia.
Ei se kuulkaa niin helposti käy! Henkilökohtaisesti olen koko ikäni kärsinyt kommunikaatiovaikeuksista. Olen se ei-toivottu vieras kutsuillasi, jolla ei ole ikinä tunnu olevan mitään muuta sanottavaa kuin "Mitä kuuluu?" tai "Sulla on kiva pusero" tai se klassinen "Siellä taitaa taas sataa vettä".
Eihän siitä keskustelua synny, tiedän. Syynä ei kuitenkaan ole halu eristäytyä, päinvastoin, tahtoisin kovasti olla ystäväsi ja jutella kanssasi. Mutta kun en pysty tämän parempaan. Asiat tuntuvat olevan päässäni aivan sekaisin, ja kun puhun, sanatkin tulevat ulos epäjärjestyksessä. Sitten takerrun taas turvallisiin, kaavamaisiin fraaseihini. Ne eivät välttämättä mitenkään sovi tilanteeseen, mutta sanon ne silti. En keksi muutakaan. Etkä sinä edes yritä auttaa etkä rohkaista, vaan jätät minut siihen nielemään kyyneleitäni. Pahimmassa tapauksessa heittäydyt ivalliseksi.
Seuraukset tästä kaikesta ovat kasautuneet vuosien myötä ylitsepääsemättömiksi. Akateemisesta tutkinnosta huolimatta minulla ei ole työtä - onnistun aina pilaamaan kaikki työhaastattelut (sikäli kun en ole sitä ennen pilannut jo työhakemustani. Ihmissuhteita minulla ei ole, eikä tietenkään perhettä. Meilailen muutaman netissä tapaamani henkilön kanssa, koska kirjoittaminen on minulle helpompaa. Livetapaamisiakin on ollut, mutta ne ovat aina johtaneet yhteyden katkeamiseen tämän toisen osapuolen taholta.
On väitetty, että yksinäisyyden syyt eivät niinkään olisi yksinäisten käytöksessä, vaan "normaalien" ihmisten ennakkoasenteissa, peloissa erilaisuutta kohtaan ja haluttomuudessa tinkiä omista vaatimuksistaan ihmissuhteissa. Sen vuoksi meitä ujoja / hiljaisia / muuten vain outoja painostetaan yksipuolisesti muutoksiin, jotka useinmiten ovat epärealistisia.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tuo on aivan totta mitä kirjoitit ja haluankin vaan sanoa, että ei se ihminen yhtäkkiä muutu. Itse kärsin kanssa samasta ongelmasta ja olen yrittänyt ratkaista sitä olemalla samanlaisten ihmisten kanssa...
Tiedän että se on vaikeata löytää muita samanhenkisiä koska hekin liikkuvat yhtä vähän ulkona kuin minäkin mutta harrastusten kautta olen tutustunut moneenkin ujohkoon ja yksinäiseen tyyppiin. Ja samanhenkisten kanssa se juttukin luistaa ihan eritavalla kun ei ole semmoista sosiaalista painetta et nyt pitäs jutella jotain. Jos ei oo sanottavaa niin sit ei... Ei sitä ahdistu kun tietää et se toinenkin ajattelee samanlailla...
Ja kannattaa tuntea omat kaverinsa ja miettiä että kannattaako heitä pitää kavereina... Muutaman koulukaverin nimen olen puhelimestani poistanu koska he olivat juuri semmoisia että tarvitsivat semmosen epävarman tyypin (tässä tapauksessa minun) seuraa voidakseen pönkittää omaa itsetuntoaan...
Nuorempana en sitä tajunnut vaan pyörin juuri näitten ihmisten kanssa mutta muutama vuosi sitten tajusin että elämä on paljon antoisampaa kun ihan tylysti heitän nämä ns. egoistit romukoppaan ja hankin uusia ystäviä... Se on ollu ehkä omalla kohdalla se tärkein muutoksen askel.
Hyvää loppuvuotta toivottaa Ez.
Mutta kun ei ole edes harrastuksia, missä näitä hengenheimolaisia tapaisi... Olen fyysisesti kömpelö ja psyykkisesti hidas reagoimaan ennalta-arvaamattomissa tilanteissa, joten diggaan mieluiten sellaisia juttuja joita voin tehdä yksin ja kaikessa rauhassa: lukemista, maalaamista, kirjoittamista... Tällaiset puuhat eivät kiinnitä ympäristön huomiota, ja niinpä voin saattaa ne loppuun kenenkään sekoittamatta ajatuksiani.
Tiedän pystyväni hallitsemaan ihmisiä kirjoituksillani, ja saavani heidät nauramaan. Jokin aika sitten minulle jopa maksettiin siitä. Väsyin kuitenkin antamaan loputtomasti itsestäni, sillä aina kun tarina päättyi, jäin yksin. Minähän olin vain se hölmö joka viihdytti ilmaiseksi! Minusta ei haluttu tietää mitään muuta kuin se, pystyisinkö seuraavallakin kerralla ylittämään itseni ja olemaan vieläkin hauskempi.
Vihdoin jouduin lopettamaan kirjoittamisen, sillä masennuin niin pahoin että halusin tappaa itseni. Tunsin huonoa omaatuntoa siitäkin, etten pystynyt olemaan täysin pyyteetön ja elämään vain ilahduttaakseni muita. Minun annettiin usein ymmärtää, että sen olisi pitänyt olla kutsumukseni.
Kun tätä kaikkea nyt ajattelee, niin ehkä sittenkin olen todella muuttunut / muuttumassa seuraa karttelevaksi friikiksi. Se ei kuitenkaan ole synnynnäistä, vaan pikemminkin itsesuojelua. Aika murheellista, sinänsä - - -
Mä tiedän et mä toistan itseäni mut eiks just maalaus, kirjoittamispiireistä löytäs jonkinlaista seuraa. Tai ainakin luulis et kaupunki järjestää jonkinlaisia kursseja yms. juttuja missä ihmisiä vois tavata. Voin olla väärässäkin mutta jos haluut keskustella aiheesta enemmän niin kirjoita osoitteeseen [email protected] niin mä olen enemmän kuin mielissäni et pääsisin jakamaan mielipiteitäni sun kanssa...
Ei yksinäisyys muuten ole pelkästään ujojen ja hiljaisten tyyppien vitsaus. Itse olen mielestäni aika reipas ja puhelias ihminen, jolla riittää jutunaiheita, mutta silti yksinäinen.
Olen koettanut tutustua myös niihin ujoihin ja hiljaisiin ihmisiin, mutta olen huomannut olevani heidänkin seuraansa kelpaamaton ihminen.
Onko ujoilla ihmisillä jonkinlainen "pelko" sellaista henkilöä kohtaan, joka ei ole niin ujo kuin he itse ?
En tarkoita, että olisin mikään pelottava rääväsuu ja juoruilija, vaan ihan normaali ihminen.
Ihmissuhteissa näkyy pätevän tänä päivänä enemmänkin se sääntö, että mitä feikimpi osaat olla, sitä paremmin onnistut ihmissuhteissasi.
Kun ei suostu valehtelemaan asioitaan paremmaksi, niin ihmiset eivät kiinnostu sinusta. Siltä ainakin tuntuu. Ei yksinäisyys johdu välttämättä siitä, että ei etsi itselleen ystäviä, vaan se voi johtua myös siitä, että muut eivät halua ottaa vastaan.
juttua tämäkin. Nykyään olen niin yksinäinen että muiden ihmisten olemassaolo häiritsee ajatteluani. Persoonani ikäänkuin muuttuu heti kun olen sos. tilanteessa ja se on ihan eri kuin mitä sisimmässäni olen. Se riippuu sitten ihan seurasta minkä roolin otan. Aina sanotaan: Ole oma itsesi. ...But who am I really? No ajautuiko tämä ehkä vähän aiheesta, mutta koska olen nykyään niin eristäytynyt muista ihmisistä, niin mielestäni tekstisi oli täysin totta. Olen sen huomannut. Itse en ole ehkä ujo, mutta hiljainen kylläkin, koska jos joku sanoo minulle jotain, niin jään yleensä miettimään että mitähän tuohon nyt pitäisi sanoa. Tutussa porukassa olen yleensä hiljaa siitä syystä että pidän ystävieni juttuja tylsinä etenkin jos itse olen väsynyt ja sitähän olen melkein koko ajan nykyään.
ihmisten pyytteettömyys on nollassa tutustua,ei ole aikaa ja/tai ehkä heillä on liikaa kavereita.ymmärrän kyl et ei ole kiva lypsää asioita hiljaiselta mutta ei täysin sanattomalta ihmiseltämutta kärsivällisyyttä pitäisi olla jokaisella ja se palkitaan.tilanne on jo seuraavankerran aivan erilainen ja kehittynyt.vai onko? totta on että kaikesta ei voi keskustella joka pulinaporukassa.ja eri mielenkiinnon aiheet lisäten.kärsin samasta ongelmasta kuin Minna.mutta sitä on jatkunut vasta 2-3kk.että seuraan itseäni liikaa.mutta vakuuttava osaan tarpeen tullen olla.pakolla.ei kaikkia ole luotu *runebergeiksi*.
Minna, kovin on tuttua tarinasi.
Minulla on joitakin kavereita ja ystäviä, mutta koen silti orpoutta ja yksinäisyyttä. Sitä kaipaa niin erilaista yhteyttä eri hetkinä - sielunkumppanuudesta yhteisen illan nuhjaamiseen kun-mikään-ei-huvita. Sitä kaipaa niin paljon. Ja lopulta sitä katsoo kuitenkin tyhjää seinää tai kissan poskia.
En osaa mahdottomasti itseäni omasta tilanteesta syyttää, koska ystävyyteni on myös torjuttu tai sille on vedetty melko tiukat rajat. Olen avomielinen ja tulen kai melkein liiankin lähelle, jos tilanteen sellaiseksi arvioin. Ei kaikki halua sellaista, se voi olla myös kiusallista.
Työhaastattelut - don't mention it. Viimeisimmästä on jo kotva aikaa.