Tilanne on tämä:
Olen 27. Kävin lukion, ja sain ylioppilaslakin vuonna 2008. Kirjoitusten ja todistuksen keskiarvot heikohkot. EEMC (englanti, ruotsi, äidinkieli, terveystieto), ka. muistaakseni vähän alle 8,0.
Mainittakoon, että lukio-opintoni menivät pieleen masennuksen ja kroonisen fyysisen sairauden tähden, joista jälkimmäistä podin vielä vuoteen 2014, kunnes vihdoin sairauteni ymmärrettiin ja hoidettiin oikein ja saavutin hoitotasapainon. Masennus on täysin mennyttä elämää ja liittyi senaikaisiin olosuhteisiin.
Haaveenani on aina ollut yliopisto ja itsenäinen opiskelu/työskentely. Päättely- ja visualisointikykyni ovat hyvät, ja koen erityistä kiinnostusta ihmiskehoa ja sen toimintaa kohtaan. Tietoisuus, aivot, ja aivovauriot ovat yksi lempiaiheistani. Olen siis lukenut etukäteen jo esim. TBI:sta, afasioista, dysfasiasta, neurodegeneratiivisista sairauksista, ja yleisesti ottaen ihmisen anatomiasta. Olen ihan huvikseni tässä pohtinut aihealueitakin mahdollista gradua varten. Motivaationi on siis korkealla.
Ongelmani ja huoleni onkin se, että viime opinnoistani on jo hyvin kauan aikaa. Olen ollut sairaana 6 vuotta tekemättä mitään, kouluaikojani en myöskään varsinaisesti muistele lämmöllä kiusaamisen tähden.
Yliopistoon hakemisessa minua arveluttavat kirjoitusteni arvosanojen ja keskiarvoni lisäksi pitkä "välivuoteni", ikäni, pääsykokeet, opiskelujen väitetty vaativuus, ja muodollisen sosialisoimisen määrä.
Kertokaapa hyvät ihmiset, otetaanko tämän ikäistä enää opiskelemaankaan? Onko siitä valintatilanteessa haittaa, että olen ollut sairas ja joutilas?
Entä ovatko arvosanani riittämättömät?
Kuinka pahaa pilkunviilausta pääsykokeet ovat?
Mikä opiskelusta tekee vaikeaa (en ymmärrä)? Opiskellaanko tällä alalla paljon matematiikkaa (esim. tilastotiede)? Millaisella tahdilla edetään, ylikuormittuvatko opiskelijat helposti?
Onko muiden opiskelijoiden kanssa sosialisoiminen sanomaton sääntö eli katsotaanko sellaista pahalla, jos ei oikein osallistu mihinkään ylimääräisiin illanistujaisiin tai small talkiin? Onko porukka kilpailuhenkistä?
Osaavatko opettajat opettaa paremmin kuin lukiossa (pohtivammin, innostavammin, juurta jaksaen)?
Näihin kysymyksiin odotan kiitollisena vastaustanne, te kaikki asiasta vähänkin tietävät!
Olen 27. Kävin lukion, ja sain ylioppilaslakin vuonna 2008. Kirjoitusten ja todistuksen keskiarvot heikohkot. EEMC (englanti, ruotsi, äidinkieli, terveystieto), ka. muistaakseni vähän alle 8,0.
Mainittakoon, että lukio-opintoni menivät pieleen masennuksen ja kroonisen fyysisen sairauden tähden, joista jälkimmäistä podin vielä vuoteen 2014, kunnes vihdoin sairauteni ymmärrettiin ja hoidettiin oikein ja saavutin hoitotasapainon. Masennus on täysin mennyttä elämää ja liittyi senaikaisiin olosuhteisiin.
Haaveenani on aina ollut yliopisto ja itsenäinen opiskelu/työskentely. Päättely- ja visualisointikykyni ovat hyvät, ja koen erityistä kiinnostusta ihmiskehoa ja sen toimintaa kohtaan. Tietoisuus, aivot, ja aivovauriot ovat yksi lempiaiheistani. Olen siis lukenut etukäteen jo esim. TBI:sta, afasioista, dysfasiasta, neurodegeneratiivisista sairauksista, ja yleisesti ottaen ihmisen anatomiasta. Olen ihan huvikseni tässä pohtinut aihealueitakin mahdollista gradua varten. Motivaationi on siis korkealla.
Ongelmani ja huoleni onkin se, että viime opinnoistani on jo hyvin kauan aikaa. Olen ollut sairaana 6 vuotta tekemättä mitään, kouluaikojani en myöskään varsinaisesti muistele lämmöllä kiusaamisen tähden.
Yliopistoon hakemisessa minua arveluttavat kirjoitusteni arvosanojen ja keskiarvoni lisäksi pitkä "välivuoteni", ikäni, pääsykokeet, opiskelujen väitetty vaativuus, ja muodollisen sosialisoimisen määrä.
Kertokaapa hyvät ihmiset, otetaanko tämän ikäistä enää opiskelemaankaan? Onko siitä valintatilanteessa haittaa, että olen ollut sairas ja joutilas?
Entä ovatko arvosanani riittämättömät?
Kuinka pahaa pilkunviilausta pääsykokeet ovat?
Mikä opiskelusta tekee vaikeaa (en ymmärrä)? Opiskellaanko tällä alalla paljon matematiikkaa (esim. tilastotiede)? Millaisella tahdilla edetään, ylikuormittuvatko opiskelijat helposti?
Onko muiden opiskelijoiden kanssa sosialisoiminen sanomaton sääntö eli katsotaanko sellaista pahalla, jos ei oikein osallistu mihinkään ylimääräisiin illanistujaisiin tai small talkiin? Onko porukka kilpailuhenkistä?
Osaavatko opettajat opettaa paremmin kuin lukiossa (pohtivammin, innostavammin, juurta jaksaen)?
Näihin kysymyksiin odotan kiitollisena vastaustanne, te kaikki asiasta vähänkin tietävät!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Juuri logopedian opinnoista en tiedä paljoakaan. Mutta yleisesti opinnoista yliopistossa tiedän, että ikärajoja ei ole. Vaikka pääosa opiskelun aloittavista on alle 30- vuotiaita, niin myös sitä vanhempia on runsaasti. Olet hyvän ikäinen.
Yliopistoon mennään kaikenlaisista taustoista ja menestytään opinnoissa. Opiskelu ja opetus on aika toisenlaista kuin lukiosta. Opettajat eivät ole millään tavalla parempia kuin lukiossa, opetustekniikka on usein heikkoa. Oppiminen on huomattavasti enemmän opiskelijan itsensä varassa kuin lukiossa.
Yliopistossa ei tarvitse osallistua mihinkään opiskelijaviihteeseen ja -tapahtumiin. Tälläinen on enemmänkin hyvin nuorten ja opiskelupaikkakunnalle juuri muuttaneiden alaa. Opiskeluun se ei vaikuta. Ei ainakaan myönteisesti.
Itse aloitin aikoinaan opinnot yli 30-vuotiaana ja hyvin meni. Kertaakaan en osallistunut opiskelijarientoihin kuten eivät läheskään kaikki muutkaan. Hyvin valmistuin ja pääsin alan töihin.
Varmaa pääsyä yliopistoon ei ole kenelläkään. Mutta sinulla on aivan hyvät paperit, niistä ei pääsy ole kiinni. Logopediaan muistaakseni ei saa olla puhevikoja tai niiden on oltava korjattavissa. Muuten ratkaisee pääsykoe. Tsemppiä!