Monien ihmisien ongelmat aukeavat vasta kun ymmärtää katsoa peiliin. Monet eivät kuitenkaan ymmärrä että tässä vaiheessa käännetään vasta suuntaa - perille on vielä pitkä matka.
Valmistuin hiljattain Teknillisestä Korkeakoulusta hyvin arvosanoin. Varmasti monelle yllätyksenä voin sanoa olevani itseeni hyvin pettynyt. Selventääkseni asiaa minun pitää palata muutamia vuosia taaksepäin: Lukion jälkeen aloin ihmettelemään miksi ystäväsuhteeni katkesivat ja en pystynyt puhumaan rakkaudesta edes tyttöystävälleni. Sydämeeni mahtuivat vain maine ja mammona. Etsin aluksi syitä kavereista, lähimmäisistä ja kohtalosta. Pikku hiljaa vaihtoehdot kävivät vähiin ja minun oli pakko katsoa peiliin. Itsestäni vikaa oli vaikea löytää - olinhan aina ollut luokkani paras, aina esillä ja kova tekemään töitä. Kaikki ei tuntunut kuitenkaan olevan enää kohdallaan. Menin sitten armejaan josta pääsin ulos stipendattuna Vänrikkinä - karismaattinen ja hierarkinen valta oli muokannut persoonallisuuttani entistäkin huonompaan suuntaan. Armejassa tein myös päätöksen tulevaisuudestani Teknillisessä Korkeakoulussa.
Lukion jälkeinen sisäinen tuska palasi heti ensimmäisenä opintovuotena. Viikonloppuisin kotona käydessäni vanhempieni puheet menestyksestä ja vallasta alkoivat tuntua ahdistavilta ja sisäinen tuska paheni entisestään. Käyttäytymiseni ei kuitenkaan muuttunut - päin vastoin. Aloin pitää itseäni huomattavasti ystäviäni parempana ja parisuhteessa rakkaudesta puhuminen alkoi tuntua mahdottomuudelta.
Seuraavat vuodet panostin ulkoiseen olemukseeni, sillä minusta tuntui olevan jäljellä enää kuoret. Samassa kunnossa oli myös tyttöystäväni joka oli pitänyt minusta kiinni, koska näki sisälläni piilevän myös paljon lämpöä (ainakin omien sanojensa mukaan). Edellis vuoden syksynä opiskelumotivaatio ja järkähtämätön itseluottamukseni olivat tiessään. Mielessäni pyöri vain yksi kysymys: "Mitä minä oikeasti haluan?".
Viimeisen vuoden aikana olen pohtinut paljon itseäni, kasvatustani, arvojani ja parisuhdettani. Tiedän nyt että viisi vuotta sitten omaamani identiteetti oli rakennettu lapsuudenkodistani perittyjen väärien arvojen pohjalle. Pikku hiljaa yritän rakentaa uudelleen identiteettiäni erehtyen välillä laittamaan palapeliin myös vanhoja paloja. Maine ja mammona eivät minua enää kiinnosta, mutta silloin tällöin "super-minuuteni" ottaa vallan enkä pysty rationaaliseen ajatteluun. Miten kauan minun pitää etsiä itseäni - siinähän minä olen, peilissä!?!
Valmistuin hiljattain Teknillisestä Korkeakoulusta hyvin arvosanoin. Varmasti monelle yllätyksenä voin sanoa olevani itseeni hyvin pettynyt. Selventääkseni asiaa minun pitää palata muutamia vuosia taaksepäin: Lukion jälkeen aloin ihmettelemään miksi ystäväsuhteeni katkesivat ja en pystynyt puhumaan rakkaudesta edes tyttöystävälleni. Sydämeeni mahtuivat vain maine ja mammona. Etsin aluksi syitä kavereista, lähimmäisistä ja kohtalosta. Pikku hiljaa vaihtoehdot kävivät vähiin ja minun oli pakko katsoa peiliin. Itsestäni vikaa oli vaikea löytää - olinhan aina ollut luokkani paras, aina esillä ja kova tekemään töitä. Kaikki ei tuntunut kuitenkaan olevan enää kohdallaan. Menin sitten armejaan josta pääsin ulos stipendattuna Vänrikkinä - karismaattinen ja hierarkinen valta oli muokannut persoonallisuuttani entistäkin huonompaan suuntaan. Armejassa tein myös päätöksen tulevaisuudestani Teknillisessä Korkeakoulussa.
Lukion jälkeinen sisäinen tuska palasi heti ensimmäisenä opintovuotena. Viikonloppuisin kotona käydessäni vanhempieni puheet menestyksestä ja vallasta alkoivat tuntua ahdistavilta ja sisäinen tuska paheni entisestään. Käyttäytymiseni ei kuitenkaan muuttunut - päin vastoin. Aloin pitää itseäni huomattavasti ystäviäni parempana ja parisuhteessa rakkaudesta puhuminen alkoi tuntua mahdottomuudelta.
Seuraavat vuodet panostin ulkoiseen olemukseeni, sillä minusta tuntui olevan jäljellä enää kuoret. Samassa kunnossa oli myös tyttöystäväni joka oli pitänyt minusta kiinni, koska näki sisälläni piilevän myös paljon lämpöä (ainakin omien sanojensa mukaan). Edellis vuoden syksynä opiskelumotivaatio ja järkähtämätön itseluottamukseni olivat tiessään. Mielessäni pyöri vain yksi kysymys: "Mitä minä oikeasti haluan?".
Viimeisen vuoden aikana olen pohtinut paljon itseäni, kasvatustani, arvojani ja parisuhdettani. Tiedän nyt että viisi vuotta sitten omaamani identiteetti oli rakennettu lapsuudenkodistani perittyjen väärien arvojen pohjalle. Pikku hiljaa yritän rakentaa uudelleen identiteettiäni erehtyen välillä laittamaan palapeliin myös vanhoja paloja. Maine ja mammona eivät minua enää kiinnosta, mutta silloin tällöin "super-minuuteni" ottaa vallan enkä pysty rationaaliseen ajatteluun. Miten kauan minun pitää etsiä itseäni - siinähän minä olen, peilissä!?!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kyllä sun itses täytyy löytää suunta elämälle,siihen "matka" on pitkä tai lyhyt se riippuu ihmisestä itsestään.Olet oikealla tiellä..etsimässä itseäsi,senhän jo tiedät että ihmis arvon mitta ei ole ulkoinen "kulissi"oikea kauneus tulee sisältä päin ja antaa kauneutta myös ulkoiseen olemukseen!sisäinen tuska on merkki siitä että et "itse" ole tyytyväinen elämääsi,haluat kasvaa ihmisenä,itse olen pohtinut noita samoja asioita,ja oppinut paljon,elämähän on yhtä oppimista.
Tuttu kaava näinhän se kulkee. Saataa kulua useitakin vuosia ennenkuin tajuaa polun olevan väärän. Itse ajaudin rankkaan elämän kokemukseen ja romutuin alkutekijöihin. Juoksin, jos vaikka missä ja osallistuin ahdingossani erillaiseten lahkojenkin toimintaan. Silloisen tyttökaverini nykyisen vaimoni ansiosta rupesin toipumaan. Hän on lähtenyt vanhan aikaisesta virkamiesperheestä jossa lapset korkeasta koulutuksestaan huolimatta oli alistettu muka hyvän käytöksen nimissä. Hän jaksoi kanssani. Sana rakkaus oli mielestäni raukkkojen ja reppanoiden sanastoa. Vaikka rakentuukin uusiksi, saa olla hyvin varovainen ettei entinen persoona tule takaisin.Ylimieliseksi itseään muiden yläpuolella olevaksi yli ihmiseksi. Mielikuvaani ruokki juuri kaikki ylivoimaiset saavutukset kaikessa mihin tyhdyin.Toivut kyllä, kun itse tiedostat tilasi. Siskoni joka nousi hyvin korkeaan virkaan sairastui samaan ja luopui elämästä. Mielestä sairaudella on kansan omainenkin nimi se on. Suuruuden hulluus! En jaksa korjailla kirjoitusvirheitä koita saada selvää. Kyllä se siitä. Vielä, raha menettää mrkityksen vasta sitten kun sitä on riittävästi.