Veraa kuulusteltiin sadistisessa Stasin vankilassa.
80-luvulla DDR:n pieneen kansalaisoikeusliikkeeseen kuulunut Vera Lengsfeld vietiin Stasin tutkintavankilaan mielenosoituksesta. Vankeuden aikana vangit alistettiin täydelliselle eristykselle eivätkä he saaneet tietoja ulkomaailmasta tai omaisistaan. Näin Vera Legsfeld kertoo Stasin tutkintavankilasta.
”Tutkintavankilan sadistisin piirre oli täydellinen eristys, johon vanki alistettiin. Hän ei tiennyt missä oli, hän ei tavannut ketään muuta kuin kuulustelijat, hän ei tiennyt mitään ulkomaailmasta eikä omaisistaan.
Vankila oli täysin hiljainen, jokainen vanki kyhjötti omassa karussa sellissään, jossa ei saanut lukea, kirjoittaa eikä voimistella, eikä vanki päässyt välttämättä ulkoilemaan päiväkausiin. Kommunikointi ja ruuan tuonti tapahtui sellin oven pienen luukun kautta.
Berlin-Hohenschönhausenin vankilan kellarissa käytössä oli jopa pyöreitä pilkkopimeitä pehmustettuja sellejä, joissa menetti kaiken ajan ja suunnan tajun.
Ruoka tuotiin vangeille sellin oven pienen luukun kautta.
Ruoka tuotiin vangeille sellin oven pienen luukun kautta. (KUVA: Antti Hämäläinen)
Vanki pyrittiin pidättämään mahdollisimman yllättäen esimerkiksi työpaikalla tai kadulla, jolloin hän oli sokissa tilanteesta jo vankilaan tullessaan.
Vankikuljetuksiin käytetty umpinainen koppiauto ajoi vankilan autotalliin, joka oli aivan selliosaston vieressä. Ensimmäisessä huoneessa vangilta otettiin kaikki omat vaatteet ja esineet. Sitten hän sai vääränkokoisen vankila-asun, jotta hänen olonsa olisi epämukava.
Kun vankia haettiin kuulusteluihin, hänet komennettiin seisomaan kasvot seinää vasten ennen kuin ovi avattiin. Näin pyrittiin siihen, että vanki ei näkisi edes vartijasta kuin vilauksen.
Tutkintavankila koostui selliosastosta ja kuulusteluosastosta (kuvassa). Nykyisin pelätty paikka toimii museona ja kommunistisen tyrannian muistomerkkinä.
Tutkintavankila koostui selliosastosta ja kuulusteluosastosta (kuvassa). Nykyisin pelätty paikka toimii museona ja kommunistisen tyrannian muistomerkkinä. (KUVA: Antti Hämäläinen)
Vankia ohjattiin käytävällä takaapäin käsivarresta ja päästä kiinni pitäen, jotta hän ei voisi katsoa väärään suuntaan. Yksikään vanki ei saanut nähdä toista vankia, jota kuljetettiin mahdollisesti samaan aikaan käytävällä.
Kuulustelija puhutteli vankia tämän vankinumerolla. Vangin oli määrä tuntea itsensä täysin hylätyksi, ihmisyytensä menettäneeksi. 90 prosenttia vangeista tunnusti jo ensimmäisessä kuulustelussa.
Vangin oli määrä tuntea itsensä täysin hylätyksi, ihmisyytensä menettäneeksi.
Kuulustelut saattoivat jatkua säännöllisesti jopa kuukausia. Useimmiten vankia kuulusteltiin öisin. Hän saattoi olla koko aikana kontaktissa ainoastaan oman henkilökohtaisen kuulustelijansa kanssa.
Kuulusteluasennossa vangin piti istua pitkiäkin aikoja kovalla tuolilla kämmenet reisien alla kämmenpuoli alaspäin. Asento aiheutti tunteja jatkuessaan kovaa kipua koko kehoon.
Kuulustelija saattoi pyrkiä herättämään luottamusta vangissa, puhutella tätä toisinaan omalla nimellä ja vakuuttaa, että halusi vain selvittää, onko vanki syyllinen. Vanki ei tiennyt, että kukaan ei päässyt pois tutkintavankeudesta, ennen kuin häntä vastaan oli perusteet oikeudenkäyntiin.
Vera Lengsfeld esittelee pirullista kipua aiheuttanutta istuma-asentoa, johon vanki komennettiin kuulusteluhuoneessa.
Vera Lengsfeld esittelee pirullista kipua aiheuttanutta istuma-asentoa, johon vanki komennettiin kuulusteluhuoneessa. (KUVA: Antti Hämäläinen)
Vangille esiteltiin valmiiksi kirjoitettu tunnustus ja annettiin ymmärtää, että kuulustelut ja tutkintavankeus loppuisivat, kun tämä allekirjoittaisi. Hänelle saatettiin tarjota hyvää kahvia, selliin tuotu kahvi puolestaan oli pahaa.
Kuulustelija saattoi kertoa jutelleensa juuri hetkeä aiemmin vangin äidin kanssa. Vanki saisi kuulla äidin kuulumisia, jos hän ensin vastaisi kaikkiin kysymyksiin. Moni tunnusti lopulta mitä vain saadakseen jonkin viestin perheestään.”
Artikkeli on julkaistu 23.10.2014 ilmestyneessä Ilta-Sanomien DDR-erikoislehdessä.
80-luvulla DDR:n pieneen kansalaisoikeusliikkeeseen kuulunut Vera Lengsfeld vietiin Stasin tutkintavankilaan mielenosoituksesta. Vankeuden aikana vangit alistettiin täydelliselle eristykselle eivätkä he saaneet tietoja ulkomaailmasta tai omaisistaan. Näin Vera Legsfeld kertoo Stasin tutkintavankilasta.
”Tutkintavankilan sadistisin piirre oli täydellinen eristys, johon vanki alistettiin. Hän ei tiennyt missä oli, hän ei tavannut ketään muuta kuin kuulustelijat, hän ei tiennyt mitään ulkomaailmasta eikä omaisistaan.
Vankila oli täysin hiljainen, jokainen vanki kyhjötti omassa karussa sellissään, jossa ei saanut lukea, kirjoittaa eikä voimistella, eikä vanki päässyt välttämättä ulkoilemaan päiväkausiin. Kommunikointi ja ruuan tuonti tapahtui sellin oven pienen luukun kautta.
Berlin-Hohenschönhausenin vankilan kellarissa käytössä oli jopa pyöreitä pilkkopimeitä pehmustettuja sellejä, joissa menetti kaiken ajan ja suunnan tajun.
Ruoka tuotiin vangeille sellin oven pienen luukun kautta.
Ruoka tuotiin vangeille sellin oven pienen luukun kautta. (KUVA: Antti Hämäläinen)
Vanki pyrittiin pidättämään mahdollisimman yllättäen esimerkiksi työpaikalla tai kadulla, jolloin hän oli sokissa tilanteesta jo vankilaan tullessaan.
Vankikuljetuksiin käytetty umpinainen koppiauto ajoi vankilan autotalliin, joka oli aivan selliosaston vieressä. Ensimmäisessä huoneessa vangilta otettiin kaikki omat vaatteet ja esineet. Sitten hän sai vääränkokoisen vankila-asun, jotta hänen olonsa olisi epämukava.
Kun vankia haettiin kuulusteluihin, hänet komennettiin seisomaan kasvot seinää vasten ennen kuin ovi avattiin. Näin pyrittiin siihen, että vanki ei näkisi edes vartijasta kuin vilauksen.
Tutkintavankila koostui selliosastosta ja kuulusteluosastosta (kuvassa). Nykyisin pelätty paikka toimii museona ja kommunistisen tyrannian muistomerkkinä.
Tutkintavankila koostui selliosastosta ja kuulusteluosastosta (kuvassa). Nykyisin pelätty paikka toimii museona ja kommunistisen tyrannian muistomerkkinä. (KUVA: Antti Hämäläinen)
Vankia ohjattiin käytävällä takaapäin käsivarresta ja päästä kiinni pitäen, jotta hän ei voisi katsoa väärään suuntaan. Yksikään vanki ei saanut nähdä toista vankia, jota kuljetettiin mahdollisesti samaan aikaan käytävällä.
Kuulustelija puhutteli vankia tämän vankinumerolla. Vangin oli määrä tuntea itsensä täysin hylätyksi, ihmisyytensä menettäneeksi. 90 prosenttia vangeista tunnusti jo ensimmäisessä kuulustelussa.
Vangin oli määrä tuntea itsensä täysin hylätyksi, ihmisyytensä menettäneeksi.
Kuulustelut saattoivat jatkua säännöllisesti jopa kuukausia. Useimmiten vankia kuulusteltiin öisin. Hän saattoi olla koko aikana kontaktissa ainoastaan oman henkilökohtaisen kuulustelijansa kanssa.
Kuulusteluasennossa vangin piti istua pitkiäkin aikoja kovalla tuolilla kämmenet reisien alla kämmenpuoli alaspäin. Asento aiheutti tunteja jatkuessaan kovaa kipua koko kehoon.
Kuulustelija saattoi pyrkiä herättämään luottamusta vangissa, puhutella tätä toisinaan omalla nimellä ja vakuuttaa, että halusi vain selvittää, onko vanki syyllinen. Vanki ei tiennyt, että kukaan ei päässyt pois tutkintavankeudesta, ennen kuin häntä vastaan oli perusteet oikeudenkäyntiin.
Vera Lengsfeld esittelee pirullista kipua aiheuttanutta istuma-asentoa, johon vanki komennettiin kuulusteluhuoneessa.
Vera Lengsfeld esittelee pirullista kipua aiheuttanutta istuma-asentoa, johon vanki komennettiin kuulusteluhuoneessa. (KUVA: Antti Hämäläinen)
Vangille esiteltiin valmiiksi kirjoitettu tunnustus ja annettiin ymmärtää, että kuulustelut ja tutkintavankeus loppuisivat, kun tämä allekirjoittaisi. Hänelle saatettiin tarjota hyvää kahvia, selliin tuotu kahvi puolestaan oli pahaa.
Kuulustelija saattoi kertoa jutelleensa juuri hetkeä aiemmin vangin äidin kanssa. Vanki saisi kuulla äidin kuulumisia, jos hän ensin vastaisi kaikkiin kysymyksiin. Moni tunnusti lopulta mitä vain saadakseen jonkin viestin perheestään.”
Artikkeli on julkaistu 23.10.2014 ilmestyneessä Ilta-Sanomien DDR-erikoislehdessä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.