Olen 22 vuotias mies ja olen aina pitänyt masennusta ihan huuhaana. Kuitenkin alan epäillä, että olen itse aika ajoin masentunut. Minulla on aina ollut suppea kaveriporukka ja viimeksi kun mulla oli kavereita olin ysiluokalla. Minulla on ollut huono itsetunto suurimman osan elämästäni. Vanhempani muutti erilleen kun olin 8 - 9 vuotias. Tilanne paheni kun faijapuoli peri Salosta vanhan maatilan ja muutin mutsini kanssa pois Vantaalta kun olin juuri menossa ammattikouluun. Asuin opiskelija asunnossa ne kolme vuotta Vantaalla kunnes koulu oli ohi. Tietysti minulle tuli noina aikoina raju akne ja se jätti arvet niin kasvoihin kuin itsetunnolle.
Loputkin kaverit hävis kun koulu loppui ja muutin vanhempieni perässä maalle. Kahdeksantoista-vuotis syntymäpäivänäni en juhlinut täysi-ikäisyyttä oikeastaan mitenkään. Koska faija joi viinaa koko lapsuuteni ajan, en ole koskaan sekaantunut alkoholiin. Luulin että edes joku jossakin arvostaisi absolutismia, mutta yhtä tyhjän kanssa tääkin on. Armeija-aika oli elämäni parasta aikaa. Siellä oli ikätovereita ja kaikki olivat saman arvoisia ja tietysti alkoholiton ilmapiiri vahvisti tätä tunnetta. Myöhemmin vasta selvisi, että oli virhe kuvitella saavansa kavereita sieltä. Kun portista kävelin viimeisen kerran ulos olo oli tosi kurja.
Vaikka menin mukaan baariin TJ0-bileisiin ja vaihdettiin muutamien kanssa puhelinnumerot, ei ole mitään kuulunut kahteen vuoteen. Eikä olla vastattu jos yritin soittaa. Olin vielä armeijaan mennessä hiukan pulska 183cm/88kg, mutta olen sittemmin laihduttanut 75 kiloiseksi. Ajattelin, että heikko fyysinen olemukseni on ollut syynä miksi minua ei kutsuttu porukoihin.
Pääsin ja olen nyt opiskelemassa ammattikorkeakoulussa. Näin ollen on taas uusi "verkosto" on ympärillä. Nyt asenteeni on muuttunut, sillä en enää luota ihmisiin ympärilläni ja nyt tiedän miten systeemi oikeasti toimii. Nimittäin aina kun olen luullut että joku olisi ystäväni on hän ennemmin tai myöhemmin hylännyt minut ja jatkanut muiden kanssa. Minä olen aina ollut se, joka soittaa ja kysyy kuulumisia. En yksinkertaisesti jaksa kolmatta kertaa kokea sitä, kun seinä mihin nojaa kaatuu. Ajattelin sopivani syrjäytyneen tyypin rooliin, mutta viime kuukausina olo on vain pahentunut. Näen kun muut kanssakoululaiset viettävät iltaa ja menevät kahvitauoille kimpassa ja aina nauru raikaa. Itse menen heti koulun jälkeen opiskelija kämppään nukkumaan, syön ehkä jotakin ja nukun yön yli. Olen alvariinsa väsynyt eikä kahvikaan auta. Kun muistelen peruskoulu aikoja jolloin kavereiden kanssa tehtiin kotitehtävät koulun jälkeen ja sitten hengailtiin milloin missäkin, tulee surullisen iloinen olo. Sitten kun avaan silmät ja olen tyhjässä opiskelija kämpässä olo on entistä surkeampi. Uusia siteitä muihin ei kannata edes yrittää solmia kun tietää miten se kumminkin päätyy. Kaikki se kohteliaisuus muita kohtaan: auttaminen kouluaskareissa, tsemppaaminen intin kunto testeissä, lohduttaminen, kyydin tarjoaminen yms. on ollut pelkkää omien voimien ja ajan haaskuuta. Mitä olen oppinut? Sen että jokainen ihminen on oikeasti itsekäs paska joka on kaveri vain niin kauan, kun voit olla jotenkin hyödyksi. Ja että muiden auttaminen ei aiheuta muuta kuin pahan olon.
Loputkin kaverit hävis kun koulu loppui ja muutin vanhempieni perässä maalle. Kahdeksantoista-vuotis syntymäpäivänäni en juhlinut täysi-ikäisyyttä oikeastaan mitenkään. Koska faija joi viinaa koko lapsuuteni ajan, en ole koskaan sekaantunut alkoholiin. Luulin että edes joku jossakin arvostaisi absolutismia, mutta yhtä tyhjän kanssa tääkin on. Armeija-aika oli elämäni parasta aikaa. Siellä oli ikätovereita ja kaikki olivat saman arvoisia ja tietysti alkoholiton ilmapiiri vahvisti tätä tunnetta. Myöhemmin vasta selvisi, että oli virhe kuvitella saavansa kavereita sieltä. Kun portista kävelin viimeisen kerran ulos olo oli tosi kurja.
Vaikka menin mukaan baariin TJ0-bileisiin ja vaihdettiin muutamien kanssa puhelinnumerot, ei ole mitään kuulunut kahteen vuoteen. Eikä olla vastattu jos yritin soittaa. Olin vielä armeijaan mennessä hiukan pulska 183cm/88kg, mutta olen sittemmin laihduttanut 75 kiloiseksi. Ajattelin, että heikko fyysinen olemukseni on ollut syynä miksi minua ei kutsuttu porukoihin.
Pääsin ja olen nyt opiskelemassa ammattikorkeakoulussa. Näin ollen on taas uusi "verkosto" on ympärillä. Nyt asenteeni on muuttunut, sillä en enää luota ihmisiin ympärilläni ja nyt tiedän miten systeemi oikeasti toimii. Nimittäin aina kun olen luullut että joku olisi ystäväni on hän ennemmin tai myöhemmin hylännyt minut ja jatkanut muiden kanssa. Minä olen aina ollut se, joka soittaa ja kysyy kuulumisia. En yksinkertaisesti jaksa kolmatta kertaa kokea sitä, kun seinä mihin nojaa kaatuu. Ajattelin sopivani syrjäytyneen tyypin rooliin, mutta viime kuukausina olo on vain pahentunut. Näen kun muut kanssakoululaiset viettävät iltaa ja menevät kahvitauoille kimpassa ja aina nauru raikaa. Itse menen heti koulun jälkeen opiskelija kämppään nukkumaan, syön ehkä jotakin ja nukun yön yli. Olen alvariinsa väsynyt eikä kahvikaan auta. Kun muistelen peruskoulu aikoja jolloin kavereiden kanssa tehtiin kotitehtävät koulun jälkeen ja sitten hengailtiin milloin missäkin, tulee surullisen iloinen olo. Sitten kun avaan silmät ja olen tyhjässä opiskelija kämpässä olo on entistä surkeampi. Uusia siteitä muihin ei kannata edes yrittää solmia kun tietää miten se kumminkin päätyy. Kaikki se kohteliaisuus muita kohtaan: auttaminen kouluaskareissa, tsemppaaminen intin kunto testeissä, lohduttaminen, kyydin tarjoaminen yms. on ollut pelkkää omien voimien ja ajan haaskuuta. Mitä olen oppinut? Sen että jokainen ihminen on oikeasti itsekäs paska joka on kaveri vain niin kauan, kun voit olla jotenkin hyödyksi. Ja että muiden auttaminen ei aiheuta muuta kuin pahan olon.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sinun tapauksessasi on kyse eri tilasta kuin mitä masennuksella nykyään yleensä tarkoitetaan. Sinulla kyse ei ole selittämättömästä henkisestä pahoinvoinnista ja tyytymättömyydestä, kuten nykyajan masentuneilla yleensä: "Sehän tässä masennuksessa pahinta onkin, ettei tiedä, mistä se johtuu!", tavataan sanoa.
Sinulla tilanne on toinen, koska sinä osaat varsin selvästi nähdä masentuneisuutesi syyn / syyt: tahaton yksinäisyys, sosiaalinen syrjäytyneisyys sekä mahdollisesti tietyt mielen taustalla vaikuttavat lapsuus- ja nuoruusajan traumat / ahdistavat kokemukset. Viestisi lopuksi muotoilit pahan olosi ja synkän katsantosi keskeisen aiheuttajan: pettymys ihmisiin. Ei ole ihmekään, että kokemiesi torjumisten ja syrjimisten seurauksena luottamuksesi ihmisiin on vähentynyt merkittävästi.
Olen itse sitä mieltä, että olet oikeassa ihmisten suhteen. Ihmiset ovat pohjimmiltaan omaa ja usein perheensä etua ajavia pinnallisia pyrkyreitä, jotka eivät tavallisesti tunnusta edes itselleen omaa itsekeskeisyyttään ja pinnallisuuttaan! Jotkut ovat sellaisia vähän enemmän ja jotkut vähän vähemmän.
Sinä itsekin olet, ja minäkin, jonkinasteisesti pinnallinen ja itsekäs, itsekeskeinen.
Parasta on, että tunnustaa nämä heikkoudet itsessään, pyrkii pois niistä ja etsii ystävän / ystäviä, jotka ovat samalla tiellä.
Persoonallisuuskin voi osaltaan helpottaa / vaikeuttaa ystävystymistä. Jotkut persoonallisuuden piirteet ovat yleisempiä kuin toiset ja jos itsellä on paljon piirteitä, jotka ovat harvinaisia, ystäviä on vaikeampi löytää, koska ihmiset tuntevat ystävänä vetoa saman kaltaisia kohtaan. Kiinnostuksen kohteet, arvot ja elämäntyyli toimivat yleensä samalla tavalla kuin persoonallisuuden piirteet: samanlaisuus yhdistää, erilaisuus erottaa. Mitä mielenkiinnon kohteita sinulla on? Millainen on yhteiskunnallinen katsomuksesi, tai poliittinen? Voisitko löytää samanhenkisiä ystäviä esim. nuorisopolitiikasta, kansalaisjärjestöistä? Yhteinen arvomaailma ja yhteiskunnalliset tavoitteet yhdistävät monesti lujalla siteellä. Entä harrastukset ja mielenkiinnon kohteet?
Kommentoin näkemystäsi siitä, mitä masennus on tai mitä se tarkoittaa. Laitan tähän lainauksen lehdestä Psychologytoday: WHAT IS DEPRESSION?
The Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders (DSM-IV) classifies depression into the following types (there are even more, but these cover the basics):
1.Dysthymia. In essence, having a depressed mood on most days for at least two years.
2.Major Depressive Disorder. In addition to feeling "down" as in dysthymia, other characteristics may include excessive feelings of guilt and suicidal ideation, as well as various physical symptoms like loss of hunger and fatigue. It can be mild, moderate, or severe.
3.Adjustment Disorder with Depressed Mood. This is grief due to a loss of some kind (which itself can be classified as normal or complicated).
4.Depression NOS (not otherwise specified). Includes things like premenstrual depression and seasonal depression (SAD).
5.Secondary depression. Depression due to an underlying medical disorder like Cushing's disease or hypothyroidism.
Though not in DSM-IV, some practitioners further classify depression into two broad types:
•Endogenous (or chemical) depression to denote depression that arises without an obvious identifiable cause, thought to reflect some kind of "chemical imbalance" in the brain.
•Exogenous (or external) depression which is thought to arise from a specific, identifiable external cause.
Masennusta voidaan potea myös silloin, kun sen aiheuttaja on tiedossa.
Alkuperäisen kirjoittajan tekstiin kommentoin seuraavaa:
Ihmiset ovat erilaisia ja erilaisissa elämäntilanteissa olevia. Aikuistuessaan ihmiset usein muuttavat kaverikäyttäytymistään, se ei ehkä ole niin merkittävässä asemassa elämässä kuin se oli esimerkiksi lapsuudessa tai varhaisaikuisuudessa.
On tavanomaista, että joissakin yhteisöissä, jotka ovat pakon edessä muovautuneet, kuten työympäristö tai koulu, ihmis-suhteet jäävät sen ympäristön sisäpuolelle. Joissakin ympäristöissä, jotka muodostuvat omasta tarpeesta tai toiveesta, kuten harrasteympäristöissä, ihmiset hakevat vertaistaan ja omankaltaistaan seuraa. Uskoisin, että jälkimmäisen kaltaisesta paikasta voisi löytyä ihmiselle myös läheisempiä suhteita.
Absolutismista sanoisin, että se on henkilökohtainen valinta ja omasta mielestäni ei määritä ihmistä.
Lukiessani kirjoitustasi, minulle tulee mieleen, että voisit hyötyä terapiasta; siellä voi käydä läpi asioita, jotka ovat jääneet mieleen ja mieltä askarruttavat. Huomaan myös, että pystyt ilmaisemaan itseäsi hyvin; naispuoliset ihmiset usein pitävät tästä piirteestä. Voisi olla kokeilemisen arvoinen asia etsiä itselle, vaikka kirjeenvaihtokaveri. Täällä suomi24:ssakin on palstoja, joilta tällaisen voisi löytää, mm "yksinäisyys"-palsta.
Tuli myös mieleeni, voisitko ajatella hankkivasi jonkin mukavan harrastuksen, joka antaisi sisältöä elämääsi.
Kuuntele Beatlesiä, helpottaa :D
Hei! Olen sinua suunnilleen tuplasti vanhempi nainen (voisin olla äitisi). Yleensä itsensä näkee paremmin vasta matkan päästä. Sinulla on eräs valtti, jota et tällä hetkellä tajua: olet nuori. Sinulla on oikeasti elämä edessäsi. Opiskelet hyvää ammattia, mikä on ihan uskomattoman upea juttu. Olet varsin pitkä ja ilmeisesti komea nuori mies.
Olen eri mieltä toisen vastaajan kanssa, että masennuksessa pitäisi olla selittämätöntä pahaa oloa. Sitä paitsi pahaolosi on aivan riittämättömän selittämätöntä. Perusasiat sinulla on kunnossa. Et ole syrjäytynyt, olet käynyt intin, opiskelet. (Vaihtoehtona makaisit sohvalla verhot kiinni toimeentulotuella sipsipussi toisessa ja kaljapullo toisessa kädessä).
Kavereiden hankkiminen on kaksipuoleinen juttu. Sinua ilmeisesti ei edes kiinnosta samat jutut kuin muita. Jos et halua kuluttaa vähiä opintorahoja kaljatölkkien kanssa kulkemiseen ja pinnalliseen "hauskanpitoon", niin ihmekkös, ettei yhteydenpito muihin onnistu. Hyvin moni ikäisistäsi on äärimmäisen pinnallinen, itsekeskeinen ja hakee lyhytjännitteistä tyydytystä. Kannattaisi etsiä kavereita jostain muusta ryhmästä. Tosin voi olla hankalaa esim. harrasta yhtä aikaa opiskelun kanssa, jos pulaa on sekä ajasta että rahasta. Saat vielä hyviä tyydyttäviä ihmissuhteita.
Käy juttelemassa tilanteestasi opiskelijaterveydenhuollossa. Ihan varmasti sinua pystytään tukemaan ja auttamaan. Sinulla on asiat tällä hetkellä elämässäsi vielä varsin hyvin, vaikka itsestäsi ei siltä tunnu. Joten nyt sinun on tärkeää saada sen verran tukea, että saat esim. opintosi loppuun. Ihmisenä kasvat ja kypsyt koko ajan, vaikka nyt tuntuisi kuinka surkealta tahansa. Eli hae ja vaadi apua. Edessäsi on elämä. Toivotan sinulle kaikkea hyvää!
Tässä tapauksessa ammattiauttajat eivät voi sinua auttaa.
Tarvitset OIKEANLAISIA kavereita; samoja kiinnostuksen kohteita ja harrasteita. Mitä harrastat? Tai sitten vaan avarakatseista hyväsydämistä kaveria tarvitset. Ikävä kyllä, sellaisia on harvassa.
Muista kuitenkin jaksaa yrittää, äläkä luovuta. Elämässä on paljon mystisiä asioita ratkottavana. :) Siinä piilee elämän ihanuus.
Tässä on tullut ratkottua tätä "elämän mystiikkaa" jo kohta 23 vuotta. Suoraan sanoen tähänastisen kokemuksen jälkeen, tulevaisuuden ajattelu vain painaa syvemmälle suohon. AMK on tällä hetkellä ainoa joka kannustaa nousemaan sängystä aamuisin. Sekin vain koulutuksen eikä kavereiden takia.
En usko, että olet löytänyt vielä totuutta. :)
Jaksa uskoa ja toivoa, niillä selviää pitkälle. Asetat itse rajoja itsellesi. Vain mielesi on rajana.
Hyvä, että sulla on motivaatio opiskella. Opiskelu pätee muuhunkin kuin kouluun. Elämä on koulunkäyntiä. Rankkaa sellaista.
Kuka olet? Mistä tulet? Mitä teet? Kelle teet? Mitä se antaa sinulle ja muille ihmisille?
Älä ajattele tulevaisuuttasi, opettele elämään hetkessä. HIljennä mielesi.
Hanki rakentavaa puuhaa itsellesi.