En tiedä minne voisin purkaa tätä oloani.
Olen nuori nainen ja kaikki on hyvin. Olen onnellisessa parisuhteessa, käyn mielestäni ihan kivassa paikassa töissä, saadaan helposti maksettua laskut ja kaikki menee hyvin.
Silti olen onneton.
Lapsena aina tuntui, etten saa tarpeeksi rakkautta. Mua lyötiin ja potkittiin, tukistettiin. Mua haukuttiin tyhmäksi, mikä on saanut mut lapsesta asti uskomaan että olen muita tyhmempi enkä tajua. Äiti oli usein töissä ja isä ei muuten vain läsnä, joi. Muistan kuinka itkin joka päivä tarhassa ja myöhemmin sitten ekalla luokalla koulussa, kun pelkäsin ettei mua tulla hakemaan.. Mistäköhän tälläinen pelko on saanut alkunsa?
Lapsena meille ei saanut tulla kukaan kaveri. Olenkin ollut lapsesta asti erakko, mutta vaikka en tykkää ihmisistä mulla on paljon kavereita ja yleensä kaikki tykkää musta. En "uskalla" näyttää negatiivisia tunteita enkä osaa puhua tunteista. En sitten yhtään, varsinkaan negatiivisista tunteista. Ainut kenelle edes yritän avautua on mieheni ja meillä voi mennä 3 tuntia siihen, että hän saa kyselemällä selvitettyä mikä mua vaivaa. Vaikka se olisi ihan pieni juttu. Mutta kun en vaan "osaa" puhua. Kirjoittaminen on helpompaa.
En kyllä osaa kirjoittaakaan.. Haluaisin, että joku vaan ymmärtäisi mua.. Mutta no, jos tuossa ylempänä oli lapsuus niin tässä lyhyesti selitettynä mun nuoruus:
Hain 14-vuotiaasta asti rakkautta seksin kautta. Mut raiskattiinkin. Join aika paljon. Myöhemmin seurustelin 3vuotta alkoholistin kanssa joka ei välittänyt yhtään mun tunteista, "opin" pitämään kaiken sisälläni. Kävin töissä aamusta iltaan. Erottiin ja välissä oli monta lyhyttä suhdetta. Myöhemmin huorasin, en tiedä miksi.. Aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa ja nykyään olen onnellisempi ja samaan aikaan onnettomampi kuin ikinä ennen. Nykyään mietin mennyttä ja välillä itken yksin. Mies tietää kaiken ja on nähnyt kuinka paha olo mulla on, mutta en enää jostain syystä halua näyttää sitä hänelle. Esitän kaikille että kaikki on hyvin ja itsekseni mietin kaikkea.
Välit vanhempiin on ihan ok. Ne on ylihuolehtivia eikä anna mulle omaa tilaa. Ne haluaisi päättää mun asioista ja jos itse päätän he eivät voi olla mun tukena. Tuntuu, että pitäisi aina miellyttää heitä. En oikein voi kertoa lapsuudestani, ettei kukaan tunnista kuka olen. Mutta se oli aika vaikea kun jälkeenpäin miettii. Aina kaikkeen tyhmimpiinkin asioihin kysyttiin mielipide ja sitten siitä ei kuitenkaan välitetty..
Kiitos jos jaksoit lukea tekstini.
Olen nuori nainen ja kaikki on hyvin. Olen onnellisessa parisuhteessa, käyn mielestäni ihan kivassa paikassa töissä, saadaan helposti maksettua laskut ja kaikki menee hyvin.
Silti olen onneton.
Lapsena aina tuntui, etten saa tarpeeksi rakkautta. Mua lyötiin ja potkittiin, tukistettiin. Mua haukuttiin tyhmäksi, mikä on saanut mut lapsesta asti uskomaan että olen muita tyhmempi enkä tajua. Äiti oli usein töissä ja isä ei muuten vain läsnä, joi. Muistan kuinka itkin joka päivä tarhassa ja myöhemmin sitten ekalla luokalla koulussa, kun pelkäsin ettei mua tulla hakemaan.. Mistäköhän tälläinen pelko on saanut alkunsa?
Lapsena meille ei saanut tulla kukaan kaveri. Olenkin ollut lapsesta asti erakko, mutta vaikka en tykkää ihmisistä mulla on paljon kavereita ja yleensä kaikki tykkää musta. En "uskalla" näyttää negatiivisia tunteita enkä osaa puhua tunteista. En sitten yhtään, varsinkaan negatiivisista tunteista. Ainut kenelle edes yritän avautua on mieheni ja meillä voi mennä 3 tuntia siihen, että hän saa kyselemällä selvitettyä mikä mua vaivaa. Vaikka se olisi ihan pieni juttu. Mutta kun en vaan "osaa" puhua. Kirjoittaminen on helpompaa.
En kyllä osaa kirjoittaakaan.. Haluaisin, että joku vaan ymmärtäisi mua.. Mutta no, jos tuossa ylempänä oli lapsuus niin tässä lyhyesti selitettynä mun nuoruus:
Hain 14-vuotiaasta asti rakkautta seksin kautta. Mut raiskattiinkin. Join aika paljon. Myöhemmin seurustelin 3vuotta alkoholistin kanssa joka ei välittänyt yhtään mun tunteista, "opin" pitämään kaiken sisälläni. Kävin töissä aamusta iltaan. Erottiin ja välissä oli monta lyhyttä suhdetta. Myöhemmin huorasin, en tiedä miksi.. Aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa ja nykyään olen onnellisempi ja samaan aikaan onnettomampi kuin ikinä ennen. Nykyään mietin mennyttä ja välillä itken yksin. Mies tietää kaiken ja on nähnyt kuinka paha olo mulla on, mutta en enää jostain syystä halua näyttää sitä hänelle. Esitän kaikille että kaikki on hyvin ja itsekseni mietin kaikkea.
Välit vanhempiin on ihan ok. Ne on ylihuolehtivia eikä anna mulle omaa tilaa. Ne haluaisi päättää mun asioista ja jos itse päätän he eivät voi olla mun tukena. Tuntuu, että pitäisi aina miellyttää heitä. En oikein voi kertoa lapsuudestani, ettei kukaan tunnista kuka olen. Mutta se oli aika vaikea kun jälkeenpäin miettii. Aina kaikkeen tyhmimpiinkin asioihin kysyttiin mielipide ja sitten siitä ei kuitenkaan välitetty..
Kiitos jos jaksoit lukea tekstini.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Oma terapia yksityipuolella olisi sinun juttusi.Kela kustantaa suurimman osan maksuista. Älä jää yksin menneisyytesi kanssa. On riski että lapsuuden vuovaikutuskuvio jatkuu kuitenkin omassa kodissasi. Ihan turha pelätä terapiaa tai laillistettua terapeuttia - uskomushoidot on sotten eri asia.
Veronmaksajat maksavat tuonkin;
"Kela kustantaa suurimman osan maksuista."
Eipä ole ihme jos koet olevasi hajalla ja onneton, kun olet joutuut kokemaan noin kovia. Tuo pelko ja mielikuva, ettei sinua tulla hakemaan juontuu, siitä, että olet saanut lapsena odottaa usein hakijaa ja sinua on laiminlyöty ja hylätty.
Ainakin kirjallisesti avautuminen anonyyminä sinulla onnistuu. Kyllä rohkenet vielä puhumaankin. Hienoa että sinulla on ymmärtävinen ja kuunteleva puoliso.
Et sinä ole tyhmä ja inhottava ihminen vaan olet joutunut olosuhteiden uhriksi. Vanhempasi ovat olleet heikkoja ja kykenemättömiä vanhemmuuteen. He saattavat olla itse myös uhreja ja ja kokeneet lapsena kovia.
Kun sielusi vammat eheytyvät, alat ihan oikeasti pitämään ihmisistä ja uskallat sanoa ei, näyttää aidot tunteesi.
Ymmärrän että palstalla on hankala kertoa seikkaperäisesti ja onhan täällä kaikenlaista pelleilijää. Saattaa saada monenalista vastausta.
Ammattiapua voi hakea, mutta kyllä tukea saa ymmärtäviltä maallikoiltakin.
[email protected]
Hienoa, että olet tunnistanut pahanolosi. Huonoa on se, ettet pääse puhumaan asiasta. Neuvoisin sinua hankkiutumaan erikoislääkärin ts. psykiatrin vastaanotolle. Muutaman käynnin pohjalta hän voi kirjoittaa sinulle B-lausunnon. Voit sitten hakea Kelan yksilöterapiaa, hakulomake verkkosivuilla. Nykyään Kela antaa maksusitoumuksen käsittääkseni ilman muuta. Kustannuksia tulee kuitenkin myös itselle.
Hakulomakkeeseen tulee seikkaperäisesti kirjata, miten pahaolosi vaikuttaa töissä, perhe-elämässä jne. Psykiatrille saat lähetteen työterveyslääkäriltä. Voit toki hakeutua myös suoraan yksityislääkärin vastaanotolle.
Mikäli et ole vielä valmis terapiaan, voisit käydä esim. psykologin vastaanotolla muutaman kerran. Tarvittaessa hän voi asiantuntijana suositella sinulle jotakin psykiatria tai terapeuttia.
Olen itse käynyt läpi nämä prosessit vasta vanhempana ja olisin ehdottamasti tarvinnut keskusteluapua jo parikymmentä vuotta sitten, elämä olisi ollut vamasti helpompaa. Siksi kannustankin sinua hankkimaan keskusteluapua mahdollisimman pian.
Olet muuten mielestäni oikeassa, ettet halua puhua kovin tarkkaan asioista miehellesi, hänen ei kuulu olla terapeuttisi. Kuitenkin hänen kuuluu tietää tuntemuksistasi, niitä ei voi oikesti peitellä, vaikka itse niin luulisi.
Hoida itseäsi, se on ainoa keino voinnin kohenemiseen. Kukaan ei voi tehdä sitä puolestasi. Vastuu on sinulla. Eli hakeudu asiantijoiden puheille. Kokemuksesta voin sanoa, että apua löytyy. Maallikkoavun sijasta suosittelen vertaisryhmiä, minulle se on ollut tärkeää tavoitteellisen ammattiavun ohella.
Kiitos paljon ihanista vastauksista.
Ja tuohon "Veronmaksajat maksavat tuonkin" voin vastata, että olen 17-vuotiaasta asti tehnyt töitä 30-yli80 tuntia viikossa. En koskaan ole saanut opintotukea, en asumistukea, en mitään kun tienasin itse rahani, en nostanut Kelasta mitään. Enkä ole pitänyt sairaslomaa. Viisaudenhampaankin poistatin yksityisellä. Koen aina, että joku muu tarvitsee apua enemmän kuin minä.
Mutta niin.. Mitä psykiatrille puhutaan? En halua masennuslääkkeitä niin miten he pystyvät auttamaan?
Voiko olla, että vika on minussa? Jos olen vain niin huomionkipeä ja tarvitseva, että mikään rakkaus ja huomio ei olisi lapsena(kaan) riittänyt?
Aina olen epäillyt kaikista miesystävistäni että "välittääkö hän musta oikeasti". Aina kyselen ulkopuolisilta, epäilen ja loppujenlopuksi päätän erota kun pelkään, ettei toinen oikeasti tykkää. Nykyisessä suhteessani olen kyllä varmempi kuin ikinä aikaisemmin. En pelkää niin paljoa ja uskon että hän oikeasti rakastaa.
Lapsena ei olisi saanut sanoa mihinkään vastaan ja negatiivisiin tunteisiin ja raivareihin suhtauduttiin joskus olemalla kuin en olisikaan edes olemassa, joskus olemalla kuin minulla olisi kaikki hyvin ja joskus käskettiin lopettaa.. Se on ehkä yksi suurimmista asioista joka vaikuttaa vieläkin, kun en tiedä miten pitäisi näyttää tunteita?
Psykiatrille puhut kaikesta mistä täälläkin. Ilman psykiatrilla käyntiä et pääse Kelan tukemaan terapiaan. Asiantunteva psykiatri ei määrää ensisijaisesti lääkkeitä vaan suosittelee terapiaa.
Nuo sinun ajatuksesi ovat niin tuttuja. Älä jää niitä yksin enää pitkäksi aikaa vatvomaan, se on päättymätön tie, vastaaviin on kuule moni juuttunut koko elämänsä ajaksi. Nyt vaan toimeksi ja etsit lääkärin tai psykologin ja he ohjaavat sinut eteenpäin.
Hei Hajalla22, tsemppiä, oli kuin minun kirjoittamani tarina...ylikontrolloivat vanhemmat, lapsuuden väkivaltaisuus, raiskaus, rakkauden hakeminen suhteilla jne. jopa huonojen miesten kanssa..just niinkuin olisin itse kirjoittanut :( Minullakin onneton olo vaikka kaikki nyt päällisinpuolin hyvin ulkopuolisen silmin, töitä ja poikaystävää ei tosin ole,kun erosin kun tajusin etten ollutkaan rakastunut
vielä edelliseen viestiin lisäten, pystyn samaistumaann tähänki 100%, rajojanikin rikottiin usein ja opetettiin että minulle saisi tehdä mitä vain. sairasta, olinhan pikkulapsi.
"Lapsena ei olisi saanut sanoa mihinkään vastaan ja negatiivisiin tunteisiin ja raivareihin suhtauduttiin joskus olemalla kuin en olisikaan edes olemassa, joskus olemalla kuin minulla olisi kaikki hyvin ja joskus käskettiin lopettaa.. Se on ehkä yksi suurimmista asioista joka vaikuttaa vieläkin, kun en tiedä miten pitäisi näyttää tunteita?"
Siis sinulla on kaikki hyvin, vaikka olet kokenut tuollaista? Oikeastiko? Käsi sydämelle.
Sinä et MIELESTÄSI osaa kirjoittaa, muista tämä. Kirjoitithan tämänkin avauksen sujuvasti ja siitä sai hyvin selvän.
Suosittelisin sua kirjoittamaan, ihan mitä vaan. Pura tuntojasi paperille tai piirrä. Näytä ne jollekin. Tiedon jakaminen on parasta mitä voit itsellesi tehdä. Jos muut vielä auttavat, on sulla oikeita ystäviä ympärilläsi.
Sanot, ettet pidä ihmisistä. Miksi? Ehkä jos opettelet pienin askelein rakastamaan itseäsi, pystyt rakastamaan myös muita. USko pois, rakkaus antaa hirveästi tässä maailmassa.
Nuo nuoruusvuosiesi kokemukset kertovat siitä, että lapsuutesi ei ole ollut tasapainoinen ja turvallinen. On normaalia, että hait huomiota miehiltä. Toivoit sisimmässäsi löytävän välittävän vanhemman korvikkeen?
Näytä tuntojasi, ole spontaani. Miehesi vain hämmentyy, kun et kerro asioista suoraan. Hän haluaisi varmasti olla tukenasi, mutta se ei onnistu jos patoat tunteita sisällesi.
Kannattaisiko sun ottaa etäisyyttä vanhempiisi? Kuulostaa siltä, että syövät vain sulta voimavaroja. Se ei ole hyväksi. Et jaksa kantaa kohta huolta itsestäsi.
Parantuminen alkaa, kun sinulla on motivaatio muuttaa asioita.
Hei taas. Kiitos paljon ihanista vastauksista. Ne saivat minut ajattelemaan. Olen syyttänyt kaikesta tapahtuneesta vain itseäni ja tuntenut syyllisyyttä kun olen niin heikko ja tarvitseva. Olen suunnattoman kiitollinen kaikille vierelläni pysyneille läheisilleni ja teille anonyymeille, jotka olette tukenani ja autatte. Se vaatii multa paljon, että pystyn avautumaan syvimmistä tuntiestani, kun olen aina vaistomaisesti vain peittänyt niitä. Se ei ole ollut hyväksi. Mulle on monesti sanottu, että mua ei pysty yhtään tulkitsemaan ja siihen olen varmaan pyrkinytkin, ettei mua sattuisi.
Mynnän: mun täytyy mennä hakemaan apua psykiatrilta. Tunnen itseni huonoksi kun en itse pysty käsittelemään näitä tunteita tai vain unohtamaan. Mun tarvitsee vain hyväksyä, että asiat joita on tapahtunut ovat niin isoja ja järkyttäneet mieltäni niin pahasti, etten pysty yksin niistä pääsemään yli.
Mietin usein miten itseäni pari vuotta nuorempi sisko on pystynyt käsittelemään lapsuuden asiat ja miten hän on käyttäytynyt 'salaa' nuorena. Mieheni sanoi, että ehkä siskoni on käynyt läpi samat asiat kuin minä, mutta hänestäkään ei sitä huomaa. Olen koittanut ottaa lapsuuden asioita ja niiden vaikutusta puheeksi, mutta se on jäänyt vain siihen, että muistelemme jotakin tilannetta emmekä puhu siitä miten ne on vaikuttanut meihin..
Luulen, etten ikinä pystyisi kertomaan siskolleni, että olen myynyt itseäni, tehnyt täysi-ikäisenä abortin ja tullut raiskatuksi. Ne on asiat joita en haluaisi paljastaa kenellekään muulle kuin miehelleni. Ehkä senkin takia, että pelkään ihmisten reaktioita, että he eivät ehkä uskoisi. Ehkä he eivät osaisi reagoida, kun itse peitän kivun hymyllä.
Kyllä noin rankat kokemukset kuin raiskaus ja abortti ovat asioita, jotka pitää käsitellä. Olemme vain ihmisiä ja elämän varrella tapahtuu kaikenlaista. Pitää olla armollinen toiselle ja myös itselle. Jumalakin on meille armollinen ja ei meillä ihmisinä ole oikeutta tuomita toisiamme. Ja ei raískaus ole sinun syytäsi vaan olet joutunut vakavan rikoksen uhriksi.
Hei kohtalotoveri,
Samanlaisista traumoista selvinneenä ymmärrän ehkä hieman, mitä kaikkea sisimpääsi on päässyt kasaantumaan.
Minä henkilökohtaisesti sain apua:
1.) Mielenterveyden Keskusliiton järjestämiltä sopeutumisvalmennus-kursseilta ja vertaistukiryhmistä
(googlaa www.mtkl.fi)
2.) TRE-harjoitteista (googlaa: www.trefinland.fi)
Mielialalääkkeet ja "keskusteluterapiassa" ramppaaminen TK-psykiatrian erikoissairaanhoitajan luona (TK:sta en saanut kuin yhden 20 min. ajan psykiatrille vuodessa) toivat vain vähän helpotusta, verrattuna noihin kahteen ensin mainitsemaani.
Olet omien sairauksiesi paras asiantuntija ja Sinulla on oikeus hyvään hoitoon!