Joskus olisi mukava katsoa Putousta ja muita kisailuohjelmia telkkarista etenkin viikonloppuisin. Ongelma on kuitenkin se, että kärsin oudosta ahdistuksesta.
Minua ahdistaa voimakkaasti kisailijoiden ja tv-henkilöiden mahdolliset mokailut. En pysty katsomaan live-sarjoja, jossa voi tapahtua epäonnistumisia. Nousen sohvalta ja kävelen hermostuneesti edestakaisin mieluiten toiseen huoneeseen enkä voi katsoa telkkaria.
Onko muilla vastaavaa ahdistumista?
Minua ahdistaa voimakkaasti kisailijoiden ja tv-henkilöiden mahdolliset mokailut. En pysty katsomaan live-sarjoja, jossa voi tapahtua epäonnistumisia. Nousen sohvalta ja kävelen hermostuneesti edestakaisin mieluiten toiseen huoneeseen enkä voi katsoa telkkaria.
Onko muilla vastaavaa ahdistumista?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minulla on muuten ihan samaa,pelottaa ja hävettää niiden puolesta.
Parempi on kun ei niin tosissaan katso vilkuilee vain niin asian kanssa saattaa pärjätäkkin.
Mutta ahdistaa se koko tv itseasiaasa sama on radiossa,tulee ahdistavia juttuja .
Yeap, on. Jos elokuva tms. on liian jännittävä, en pysty katsomaan. Telkusta tuli joskus sellainen elokuva kuin "Liekehtivä torni" (?) ja sen leffan jännitys oli juuri sellaista, mihin en pysty keskittymään.
Ensin kiemurtelin ja nousin ja istuin alinomaa ja sitten loppujen lopuksi kävelin pois hetkeksi ja kohta palasin katsomaan, joko kohtaus meni ohi. Ihan hirrrveetä ja silti halusin nähdä, miten sitten loppujen lopuksi kävi. Sen elokuvan nimeä en muista, josta en edes halunnut loppua nähdä vaan kysyin seuraavana päivänä siipalta.
"Tuntematonta sotilasta" en myöskään koskaan ole pystynyt katsomaan sotakohtauksia pidemmälle, mutta syy ei ole jännitys vaan ainoastaan ihmisten tyhmyys, viheliäisyys, lierous, kierous ja muu sen sellainen sielun pienuus, joka panee sotimaan tavalla tai toisella.
Mokailussa olen itse niin hyvä, ettei se ahdista eikä nolota enää yhtän yhtää.
Minulla on kokemusta sellaisesta, että esim. halusin kerran katsoa Inhimillinen tekijä -ohjelman jakson, koska siinä oli mielenkiintoinen aihe. Alkaessani katsoa ohjelmaa minua ahdisti ja tunsin myötähäpeää, koska huomasin, että yksi keskustelijoista ei katsonut kertaakaan erääseen toiseen keskustelijaan, ja tämä toinen keskustelija kasvonilmeidensä perusteella loukkaantui siitä.
Eli jaksossa oli toimittajan lisäksi kolme vierasta keskustelemassa. Yksi vieraista katsoi koko ajan vuoronperään toimittajaa ja toista vierasta, muttei kiinnittänyt mitään huomiota kolmanteen vieraaseen, vaikka tämä haki katsekontaktia! Minusta se oli törkeän epähuomaavaista. Vaikka keskustelun aihe kiinnosti minua paljon, en pystynyt katsomaan ohjelmaa, koska tunsin niin suurta myötähäpeää ja empatiaa yhden vieraan epähuomaavaisuuden takia.
Sorry baby, lienet vain luulotautinen. Toisten puolesta ei kannata kuvitella mitään eikä varsinkaan olemattomia etkä sinä millään voi tv-ohjelmasta nähdä kuka milloinkin katsoo ketäkin. Jos aihe kiinnosti, olisit keskittynyt siihen ja unohtanut katseet yms. millä ei ole mitään relevanttia pohjaa.
Eikä empaattisuuteen kuulu lainkaan pahansuopa toisten puolesta luulottelu ja omat kuvittelut siitä mitä muitten päissä tapahtuu.
En oo ikinä jatsonut Putousta, niin en tiedä.
Katso youtubilta Pekkaa ja Pätkää, niin ei ahdista.
Tässä on yks hyvä toinen filmi, tosi jännäri!
https://www.youtube.com/watch?v=ofu3JnlDxCg
Toivottavasti ei mee yöunet, katso vaikka alkua siinä puolisen tuntia.
Jos et oo vielä pelästynyt, niin katsoloppuun asti!
Käytännössä projisoit oman sielunelämäsi niihin mokailijoihin. Alitajuntasi vie sut sinne kameroiden eteen, jossa häpeäisit silmäsi päästä ja kokisit karmeaa ahdistusta. Mutta eikö olekin kumma, että ne mokailijat siellä vain nauraa itselleen ja nauttii siitä.
Samaa minulla, tosin kaikkein pahimpia ovat oikeudenkäynteihin liittyvät jutut, joissa järjetön mielivaltaisuus ja kikkailu ihmiskohtaloiden suhteen aiheuttaa kamalaa ahdistusta. Elämän epäoikeudenmukaisuus saa aikaan oksettavan olon. Lakkasin katsomasta niitä jo vuosia sitten. Samoin en kestä jännitystä, kun joku kilpailun osallistuja voi joko voittaa paljon tai menettää kaiken, en pysty katsomaan.
Olen yleisesti ottaen huomannut, etten siedä kielteisiä tunteita oikein ollenkaan. Pelkään nähdä pettymystä, epäonnistumista ja häpeää toisissa ihmisissä, kun minulla on täysi työ selviytyä itse sellaisista tunteista.
Ennen olin mielestäni ihan terästä tuollaisen suhteen, ainoa mitä en kestänyt nähdä oli raaka fyysinen väkivalta. Mutta muistan vieläkin ensimmäisen kerran joskus kymmenisen vuotta sitten, kun koin tuon henkisen puolen ongelman: olin katsomassa jotakin äärimmäisen jännittävää jalokiviryöstöstä kertovaa leffaa, jossa ryöstäjä taiteili liikkeentunnistimien sun muiden hälytyssysteemien välissä puolisen tuntia. Silloin tulin ensimmäistä kertaa tuskaiseksi ja huonovointiseksi, ja siitä saakka se on ollut selvää alamäkeä.
Helppo ratkaisu!
Vaihda kanavaa!
Mitä kummaa katsoa jotain tuollaista ohjelmaa, on parempaakin tekemistä!
voi veikkonen, on niin paljon kaikkea mukavaa mitä voi tehdä.