Kynttilän vieminen oman lapsen haudalle on itselleni erittäin vaikeaa, sillä menetin joulukuun alussa oman lapseni(2kk) ja tuntuu niin v****n vaikealle ajatella, että häntä ei enää ole ja varsinkin jouluaattona oli erittäin vaikeaa viedä kynttilä haudalle. En ymmärrä sitä miksi hänet vietiin minulta? Mitä pahaa hän on tehnyt ansaitakseen kuoleman? Vaikeaa on käsittää se, että itse olen parikymppinen ja jo nyt joudun katsomaan kuinka oma lapseni laskettiin hautaan.
Asiasta on puhuttu niin paljon ja kyyneliä vuodatettu, mutta silti paha olo painaa sydämessäni ja pahinta on se että omalla tavalla syytän itseäni lapseni kuolemasta.
En tiedä enää mitä minun pitäisi tehdä...Kihlattuni kanssa olen joka päivä käynyt samat asiat läpi,mutta mikään ei auta.
En voi edes kuvailla sitä miten vanhempani reagoivat siihen kun he kuulivat ensimmäisen lapselapsensa nukkuneen pois.
En tiedä miksi kirjoitan tänne? Purkaakseni sydäntäni vai mitä, mutta toivon että jos joku on kokenut saman niin voisitko kertoa miten olet päässyt yli asiasta. Sen tiedän että koskaan suru sydämestäni ei tule katoamaan...
Asiasta on puhuttu niin paljon ja kyyneliä vuodatettu, mutta silti paha olo painaa sydämessäni ja pahinta on se että omalla tavalla syytän itseäni lapseni kuolemasta.
En tiedä enää mitä minun pitäisi tehdä...Kihlattuni kanssa olen joka päivä käynyt samat asiat läpi,mutta mikään ei auta.
En voi edes kuvailla sitä miten vanhempani reagoivat siihen kun he kuulivat ensimmäisen lapselapsensa nukkuneen pois.
En tiedä miksi kirjoitan tänne? Purkaakseni sydäntäni vai mitä, mutta toivon että jos joku on kokenut saman niin voisitko kertoa miten olet päässyt yli asiasta. Sen tiedän että koskaan suru sydämestäni ei tule katoamaan...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Otan osaa! Luulenpa että ajan kanssa suru hieman hellittää, muttei taatusti koskaan katoa.
Osanottoni.Ajan kanssa suru muuttaa muotoaan,mutta ei koskaan kokonaan häviä.Ikävä taasen kulkee mukana,aina.Eteenpäin ei pääse muuta kuin ankaralla tahdon voimalla.Ensinmäinen vuosi on pahin,mutta kummasti sitä vain tottuu elämään sen asian kanssa,että kuolema on vienyt rakkaan lapsen.Muistot säilyy sisimmässä ja niitä ensin vaalii tarkasti ja myöhemmin hellästi ottaa tarkasteltavaksi.
Itse menetin 6-vuotiaan tyttöni,joten voin hieman aavistaa kuinka suuren surun olette kohdanneet.Jaksamisia teille molemmille!
Otan osaa suureen suruusi. Olen itse menettänyt esikoistyttäreni hänen ollessaan 1,5 kk:n ikäinen. Tuska väistyy, mutta ikävä jää. Apua olen saanut postituslistalta, johon voit liittyä yahoogroups-sivuilla etsimällä ryhmän enkelivauva ja lähettämällä liittymisviestin esittelysivulla olevaan osoitteeseen. Meitä samankokeneita on siellä noin 100.
aluksi, mä menetin vauvan viime keväänä. ja edelleen olen sairaslomalla, masennuin tosi pahasti. mies on käynyt töissä jo hyvän aikaa, mutta itse olen kätilö niin töihin meno ei juuri nyt houkuttele.
toiseksi kerron surullisen uutisen, ei siitä pääse yli. jossain kohtaa alkaa ehkä helpottamaan, mutta yli ei pääse koskaan.
ensimmäistä kertaa kun en koko päivänä itkenyt niin tuli tosi paha olla koska ajattelin että koska en itke niin petän lapsemme luottamuksen siitä että äiti aina kaipaa ja rakastaa. sittem mieheni sanoi että kyynelkanavatkin kuivuu jos aina itkee (silloin nauroin ekaa kertaa kuoleman jälkeen), ja ymmärsin että on muitakin tapoja surra kuin itku.
joka päivä käyn edelleen haudalla, nyt olen kuitenkin jo sen verran jo oppinut uudelleen elämään että tajuan ettei joka päivä tarvitse käydä, riittää kun miettii aamusta iltaan. ja kaipaa.
koitin käydä sururyhmässä mutta minulle se ei ollut vaihtoehto, tuli vain pahempi olo. toisille se auttaa, mutta minulle ei. enemmän on ehkä auttanut se että olemme alkaneet keskustella adoptiosta, itse en jaksa enää lapsettomuushoitoja.
kaipaan enkeliäni aina, mutta elämään on opittava uudelleen.
Oletteko miettineet sijaisvanhemmuutta?
On paljon lapsia Suomessa, jotka ovat vailla rakastavaa kotia.
Itse lähdimme tälle tielle, kokeiltuamme lapsettomuushoitoja usean vuoden tuloksetta.
Minä menetin lapseni viime keväänä. Sain elää hänen kanssaan yli kymmenen vuotta ja ne muistot ovat äärimmäisen heikko - mutta myös äärimmäisen kaunis - lasikupla, jonka särkymistä varjelen koko elämälläni. Ei oman lapsen menetystä voi sanoiksi pukea. Eikä tarvitsekaan.
Minä en ole vieläkään päässyt asiasta yli ja epäilenpä, että koskaan pääsenkään. Tuskan kanssa vain oppii - toivottavasti - joskus elämään. Nytkin valvon, vaikka kaiken lääketieteellisen näkemyksen mukaan minun pitäisi olla tällä lääkityksellä syvässä unessa. Mutta en ole, sillä jossain sieluni syövereissä huutaa apua se äiti, joka menetti lapsensa. Lääkkeet helpottavat hetkeksi oloa, mutta tuskaa ne eivät poista.