Onko jollain muulla kokemusta raskausajan masennuksesta? En tiedä olenko masentunut vai johtuuko alakuloisuus "vain" hormoniheittelyistä. Olo on kuitenkin ihan kamala. Töistä ei tahdo tulla mitään eikä työmaalla huvita edes olla. Kotiin ei huvita mennä, tuntuu että seinät kaatuu päälle (kotona on kyllä ihana avomies,eikä meillä ole riitaa tms) ja kun sitten töistä kuitenkin jotenkin vääntäydyn kotiin, ilta menee sohvalla tai sängyllä itkeskellen. Sisäisesti on todella "paha" olo, en vain tiedä mistä se johtuu.
Toki rakastan yli kaiken pikkuista tuolla masussani, haluaisin iloita tästä onnellisesta tapahtumasta vähän enemmän kuin nyt pystyn (olen raskausviikolla 14). Mieleeni juolahti myös pelko siitä, että vaikuttaako tämä olotilani jotenkin vauvaan? Sairaslomaakaan en "kehtaisi" hakea, täällä työkaverit ja pomo katsovat vähän "kieroon" niitä jotka joutuvat sairaslomalle.
Kertokaa, jos teillä on kokemuksia tai tietoa siitä, että vahingoittaako tämä pikkuistani. Mukavaa odotusta kaikille!
Toki rakastan yli kaiken pikkuista tuolla masussani, haluaisin iloita tästä onnellisesta tapahtumasta vähän enemmän kuin nyt pystyn (olen raskausviikolla 14). Mieleeni juolahti myös pelko siitä, että vaikuttaako tämä olotilani jotenkin vauvaan? Sairaslomaakaan en "kehtaisi" hakea, täällä työkaverit ja pomo katsovat vähän "kieroon" niitä jotka joutuvat sairaslomalle.
Kertokaa, jos teillä on kokemuksia tai tietoa siitä, että vahingoittaako tämä pikkuistani. Mukavaa odotusta kaikille!
Vastaukset 5
Vanhimmat
oli kanssa tuolloin raskauden alussa samanlaisia "oireita", mutta ne hävisivät sitten jossain välissä, tai no vähenivät...
mieskin siinä hermostui kun yhtäkkiä vain aloin itkemään, mitään ei kärsinyt sanoa pahasti eikä varsinkaan korottaa ääntä, itkuhan siinä pääsi.
nyt olen rv39 6...huomenna siis laskettuaika... olen ihan samanlainen kuin alkuaikoina, itkettää...äskenkin väänsin itkua kun hoksasin että on ikävä ÄITIÄ! eilen itkin kun tiputin omenan lattialle, kun olin juuri saanut sen kuorittua...
kaippa tämä on "ihan normaalia"...en tiedä.
Tuskin se vauvaan mitenkään vaikuttaa, koska tuo kuuluu joillain ihan raskausoireisiin ja kun hormoonit siellä vaan jyllää, joille et voi mitään niin ei pitäisi olla syytä huoleen.
Itse voin samoin kuin sinä alku- ja keskiraskauden, mutta sitten kun alkoi loppuraskaus niin masennus katosi ihan itsekseen! Se oli kyllä aivan kamalaa aikaa henkisesti!!! Odota vaan niin kyllä se sinullakin helpottaa jossain vaiheessa!
Mulla on ollut koko raskauden ajan sama olo, jonain päivänä pahempi ja jonain vähän parempi. Nyt alkaa pikkuhijaa olemaan enemmän niitä parempia päiviä (rv21).
Olen ollut sairaslomalla, koska sängyssä makaaminen on tuntunut parhaimmalta. Ajattelin asian näin, että raskausaika on muutenkin rankaa henkisesti ja fyysisesti, joten nyt on aika ajatella vaan omaa napaa. Kohta on pieni käärö, eikä siinä enää voi laittaa itseään etusijalle.
Mulla auttaa parhaiten lepäily ja itsekseen oleminen. Olen myös huomannut, että olen niin paljon väsyneempi nykyään, että lepo ja nukkuminen tuo aina vähän paremman olon.
Ota ihan rauhassa, tuo on aivan normaalia ja tee sitä mitä huvittaa. Ja sairaslomalla voit olla vaikka "selkäsärkyjen" takia.
Jos mieli menee tosi huonoksi, yritä puhua siitä jonkun kanssa, se myös auttaa.
Kuulosti kamalan tutulta tuo kirjoituksesi. Minä olen aina kuullut, kuinka odottavat äidit ovat niin hehkeitä ja suurinpiirtein kulkevat naama hymyssä päivästä toiseen. Ja sitten itse olen tällainen: itkettää eikä mikään huvita, vaikka kotona on kaikki hyvin ja molemmat odotamme koko sydämmestämme pienokaistamme.
Menossa on viikko 22 ja alan olla aika kyllästynyt tähän ainaiseen etovaan oloon. Monet pienet asiat surettaa kamalasti, ihan saman tason asiat kuin nimimerkki .....:n kirjoittama omenan pudottaminen lattialle. Lisäksi surettaa se, että kukaan ei koskaan kysy, miten voin. Ainoa asia, mistä ihmiset sanovat, että "sulla on kyllä helppo raskaus kun et ole oksentanut ja että eihän sinun mahakaan ole vielä kasvanut." Samalla kun mitkään housut ei tietenkään enää mahdu päälle. Tuntuu, että ketään ei kiinnosta, että minä olen raskaana ja koko kehoni on ihan erilainen ja koko elämä muuttumassa toisenlaiseksi.
Pikkuinen touhuaa mahassa koko ajan ja vaikka on ihana koko ajan tuntea sen olevan elossa ja ilmeisen hyvässä kunnossa, mahan vellominen ja potkut ei auta etovaan/pahaan oloon. Kaikki on niin kamalan ristiriitaista! Heti tulee huono omatunto kun ajattelen, että pienokaisen liikeet lisäävät huonoa oloa. En haluaisi ajatella niin...
Mutta paljon halauksia teille kaikille odottaville! Kyllä me selvitään.
On lohduttavaa lukea, etten ole ainut itkujeni kanssa. Olen rv 35 2 ja ainoa asia joka hieman piristää on se että pian tämä masennus on ehkä ohi. Vaikka eihän sitä tiedä jatkuuko se synnytyksen jälkeen.. Toivossa on hyvä elää!
Omaan olooni vaikuttaa kuitenkin se, että elämä muuttui keväällä raskauden lisäksi muutenkin paljon.. muutto 450km päähän kotikaupungista jonne jäivät veljet ja muu perhe.. Miestäni pelottaa esikoisen tulo ja minä olen yksinäinen.. Joskus tuntuu että ainoa ratkaisu olisi muuttaa takaisin kotikaupunkiin rakkaan perheeni lähelle mutta juuri nyt mahan kanssa tai sitten pienen lapsen kanssa ajatus ei houkuta paljoa..
Voimia teille muillekin, toivotaan, että masis loppuu pian..