Äiti, minä en jaksa enää

Tänään en voi valittaa kenellekään.
En halua valittaa puolisolleni. Hän kuuntelee ymmärtäväisesti ja koettaa auttaa, mutta hän on puolisoni, ei terapeuttini. En tahdo syytää turhia murheitani hänen niskaansa. Kun hän tulee töistä haluan olla iloinen. Kuunnella hänen kuulumisiaan ilman että oma paha oloni velloo sisälläni.
Olen sairaslomalla. Olen yksin kotona. En uskalla poistua kotoa. En voi kertoa kavereilleni, kerron olevani flunssassa. Olen kusessa. Olen jumissa. Hukun. Tukehdun. Katson facebookin 133 kaverin listaa, en voi valittaa heistä kenellekään. Niille joille kehtaan valittaa, olen jo valittanut, en kehtaa valittaa taas ja taas. Tuntuu että kuormittaisin heitä. Haluaisin jutella heille kivoista asioista, unohtaa masennuksen tunteen hetkeksi ja nauraa. Mutta en keksi mitä sanoa. Olen lamaantunut. Miten keksin ennen puhuttavaa kavereiden kanssa? En muista.
Aamulla olin vielä vihainen eräälle tutulle joka kiusaa toista tuttua. Minusta on niin väärin että ilkeä voittaa, ja kiusattu ja kiusatun puolustaja saavat toruja, ja syyttelyitä. Kiusaajaa taputellaan selkään. Miksi vääryys aina voittaa? Miksei saisi puolustautua? Ei ole oikein että toisten paska täytyy vain niellä. Nyt en enää ole vihainen, en jaksa olla. Olen turtunut tyystin. Lamaantunut siihen toivottomuuteen ettei mitään enää ole. Ei mitään. Tiedän ettei tyhjyys ole totta. Tiedän että minulla on rakastava puoliso, perhe, ystäviä ja tuttuja. Tiedän sen ja arvostan heitä, mutta juuri nyt en löydä niitä tunteita, olen pelkkää harmaata massaa. En löydä syytä elää, vaikka minulla on kaikki maailman mahdollisuudet ja syyt elää. Pelkään etten ole rikki, pelkään että olen jo pilalla.
Kirjoitan tämän kaiken tänne, koska minun on pakko päästä sanomaan tästä jollekulle. Toivon että tämä helpottaa.

Äidille ja isälle en ole kertonut. He eivät tiedä että olen sairas. Heillä on jo suruja ja murheita riittämiin muualta. He luulevat että pärjään hyvin.
Äiti, minä en jaksa. Minä olen lopussa.