Hei.
Olen kohta 17 vuotias tyttö ja olen 168cm pitkä, painan noin 51kg.. Painoindeksini on 18,1 eli painoindeksitaulukon mukaan alipainoa on (Alipaino alle 18,5). Rasvaprosentti on 17,5 eli urheilijamainen (14-20 %). Haluan laihtua.. en halua syödä, sen ajatteleminenkin alkaa jo inhottaa. Näen itseni lihavana, reidet on paksut ja takapuoli iso.. Koko ajan vain tuntuu että laihtuisinpas vielä muutaman kilon.. Olen siis vielä loppusyksyllä, alkutalvella painanut 55kg. Siitä laihduin ensin 53,5kiloon muutamassa viikossa ja nyt sitten olen laihtunut 2,5kg viikossa. Mitään ei tee mieli syödä, pelkään että lihoan.. Olen vain iloinen siitä että laihdun.. ja haluan laihtua lisää ja lisää, vaikka tiedän ettei saisi..
Kavereita minulla nyt on muutama.. Olen ollut masentunut ja elämä on mennyt vain alaspäin. Näen painajaisia ja nukun huonosti. Äiti on huomannut laihtumiseni ja yrittänyt puuttua asiaan, mutta ei se auta koska hän vain valittaa. :( Äiti uhkasi jopa sairaalaan joutumisella, mutten ole mielestäni sairaalan tarpeessa. Ja toisaalta taas.. Jotenkin hullusti tuntuu että olisi hienoa olla sairaalassa kun muut huomaisivat minut ja olisivat huolissaan.. =/ vaikkei siinäkään ole mitään järkeä, ei todellakaan ole. Kaipaan kai vain huomiota.. Olen ujo enkä ole koskaan seurustellut.. Olen mielestäni ruma vaikka minulle on muuta väitetty. Itsetunnossakaan ei siis ole kehumista.
En tiedä minne muuallekaan tämän olisin purkanut kuin tänne..=( Anteeksi jos tuli väärälle palstalle..
-frozen angel-
Olen kohta 17 vuotias tyttö ja olen 168cm pitkä, painan noin 51kg.. Painoindeksini on 18,1 eli painoindeksitaulukon mukaan alipainoa on (Alipaino alle 18,5). Rasvaprosentti on 17,5 eli urheilijamainen (14-20 %). Haluan laihtua.. en halua syödä, sen ajatteleminenkin alkaa jo inhottaa. Näen itseni lihavana, reidet on paksut ja takapuoli iso.. Koko ajan vain tuntuu että laihtuisinpas vielä muutaman kilon.. Olen siis vielä loppusyksyllä, alkutalvella painanut 55kg. Siitä laihduin ensin 53,5kiloon muutamassa viikossa ja nyt sitten olen laihtunut 2,5kg viikossa. Mitään ei tee mieli syödä, pelkään että lihoan.. Olen vain iloinen siitä että laihdun.. ja haluan laihtua lisää ja lisää, vaikka tiedän ettei saisi..
Kavereita minulla nyt on muutama.. Olen ollut masentunut ja elämä on mennyt vain alaspäin. Näen painajaisia ja nukun huonosti. Äiti on huomannut laihtumiseni ja yrittänyt puuttua asiaan, mutta ei se auta koska hän vain valittaa. :( Äiti uhkasi jopa sairaalaan joutumisella, mutten ole mielestäni sairaalan tarpeessa. Ja toisaalta taas.. Jotenkin hullusti tuntuu että olisi hienoa olla sairaalassa kun muut huomaisivat minut ja olisivat huolissaan.. =/ vaikkei siinäkään ole mitään järkeä, ei todellakaan ole. Kaipaan kai vain huomiota.. Olen ujo enkä ole koskaan seurustellut.. Olen mielestäni ruma vaikka minulle on muuta väitetty. Itsetunnossakaan ei siis ole kehumista.
En tiedä minne muuallekaan tämän olisin purkanut kuin tänne..=( Anteeksi jos tuli väärälle palstalle..
-frozen angel-
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sama täällä...Olen vain sinua nuorempi...Mutta minulla on juuri sama homma...Tämä on aivan ällöttävää...:(
Muista, että ulkonäöllä ei ole loppujen lopuksi paljoakaan merkitystä, vaikka mainokset tuputtaakin kaikkea sontaa. Ole ylpeä itsestäsi sellaisena kuin olet, sinulla on oikeus siihen. Ja syöminenkin on ihan sallittua, siitä pitää voida nauttia! Rakasta itseäsi, vaikka et olisikaan kaikessa täydellinen. Kukaan meistä ei ole!
Mun sydän särkee kun luin teidän juttuja... Todella... Niin selvät anoreksia oireet... Itse sairastuin siihen 14 vuotiaana...sitä helvettiä kesti 6 vuotta. Nyt olen sen voittanut ja pidän kehostani, virheineen kaikkineen. Mä tekisin mitä vaan että voisin auttaa...luulen vaan etten voi... jos haluatte puhua, mä kuuntelen. Tämä ei ole vitsi. Anoreksiaa ei voi ymmärtää kukaan muu kuin sen läpi käynyt. Se on helvetti, taistelu itseä ja omaa kehoa vastaan... On jo hienoa, että tiedostat, että jotain on pielessä... Se on alku ja edellytys paranemiselle. Hae apu!!! puhu terkkarille tai jotain... Anorektikko tarvitsee lähes AINA psykologia. Siitä ei voi eikä tarvitse selvitä yksin... Tee jotain ennen kuin sä vajoat siihen välinpitämättömyyteen...omaan pieneen maailmaasi johon ei mahdu muuta kuin viha-rakkaus suhde ruokaan, vaaka ja mittanauha sekä inho itseä kohtaan. Laihtuminen ei ole sen arvoista! Mä tiedän ettei se ole helppoa...ihan varmasti tiedän...siis selviäminen ja itsensä rakastaminen. Ja ihan oikealla palstalla olet. Puhu, jos se helpottaa...
Huomaa kirjoituksestasi, että kaikki sulla ei vielä ole pielessä. On jo hyvä merkki se, että sä huomaat laihtuneesi, pystyt myöntämään sen ettet saisi enää laihtua ja että olet jo alipainoinen. Ymmärrän sen että aina ei voi mitään sille että haluaa vain laihtua vaikka tietää ettei se ole hyväksi enää sulle.
On myös hyvä että äitisi on huomannut asian, mutta hän voisi puolestaan keksiä jonkin paremman auttamiskeinon kuin valittamisen. Olisiko mahdollista että pyytäisit äitiäsi tukemaan sinua ihan ilman sairaalaan joutumista selviytymään syömishäiriöstäsi?
Minusta sinun asiasi ei ole ollenkaan kovin huonosti, tuokin on vielä sellainen terveen merkki että edes pohtii asioita, miksi ajattelen itsestäni näin ja onko tämä ihan tervettä. Mielestäni sitten ollaan menty liian pitkälle, kun ei enää edes osata pitää mitenkään vääränä tai haitallisena omaa laihtumista.
Toivottavasti sun kavereista on sulle tukea jos olet masentunut! Muista, että itse on usein paljon kriittisempi oman ulkonäkönsä suhteen, joten usko vain heitä jotka sanovat ettet ole ruma! Itsekään en pidä esim. omien kasvojeni ihon kunnosta vaikka sitä säännöllisesti hoidankin, mutta poikaystäväni mielestä olen silti kaunis. Vaikka kuulostaisi miten kliseeltä niin ihan totta, joku vielä rakastuu sinuunkin ihan silmittömästi!
Mitä jos vähäksi aikaa vaikka lopettaisit tuon itsesi tarkkailun sieltä peilistä? Söisit niin kuin mielesi tekee ja silloin kun on nälkä. Antaisit sen painon nousta muutaman kilon edes. Vietä vaikka kavereidesi kanssa aikaa ja pitäkää hauskaa!
ja myönnä sairautesi ääneen, vaikkapa äidillesi, terkkarille, tms.
Kun sen kerran on ääneen sanonut jollekin ulkopuoliselle, alkaa helpottamaan melkoisen paljon sen vuoksi että sitä et pysty enää sen jälkeen salaamaan täysin, ja näin ollen se kontrolli siihen menee. Ja syömishäiriöissähän on kyse kontrolloimisesta joten siitä se lähtee.
Jos et ääneen uskalla niin kirjoita vaikka lapulle jonka annat sitten eteenpäin. Se tehoaa ihan yhtä paljon.
sitä parempi!
Itse sairastuin ensimmäisen kerran anoreksiian 13-vuotiaana. Silloin kerroin parhaalle ystävälleni asiasta, ja hän tuki minua ja pääsin hoitoon.
Asiat menivätkin paremmin, kunnes sairastuin uudelleen. Enää en usko että silloin aikanani saama hoito oli tarpeeksi, vaan se jäi varmaan kesken.
Nykyisin välillä menee vähän paremmin ja tosinaan oireet pahojakin. Olen nyt kuitenkin jo 28-vuotias, ja enää usko pääseväni tästä eroon koskaan, ikuisessa vankilassa. Jouduin taas terapiaan viime keväänä, koska painoni laski liian alas. Ja siksi suosittelen hakeutumaan hoitoon mahdollisimman pian, koska mitä nopeammin saa apua, sitä paremmat mahdollisuuden toipua kokonaan.