Onko mitään riskiä kun antaa tilinumeron

Vastaa kysymykseen

On se.

Ei mulla mitään asiaa ole mutta haluan kuitenkin kirjoittaa:

Lumivalko ja Ruusunpuna
Olipa kerran köyhä leskivaimo, joka asui pienessä mökissä. Mökin edustalla kasvoi kaksi ruusupensasta. Toisessa oli punaiset ruusut ja toisessa valkoiset. Leskellä oli kaksi tyttöä, jotka muistuttivat ruusupensaita. Toisen nimi oli Lumivalko ja toisen Ruusunpuna. Molemmat olivat kilttejä ja herttaisia, ahkeria ja auttavaisia, ja he pitivät hyvin paljon toisistaan.

Lumivalko ja Ruusunpuna pitivät mökin niin puhtaana ja siistinä, että sitä ihan ilokseen katseli. Aamuisin ennen äidin heräämistä tytöt panivat pienen kimpun punaisia ja valkoisia ruusuja hänen sänkynsä viereen. Kesäisin Ruusunpuna hoiti taloustyöt. Talvisin taas Lumivalko sytytti tulen uuniin ja ripusti kattilan tulen yläpuolella olevaan koukkuun. Kattila oli messinkiä, mutta se välkkyi kuin kulta, niin kirkkaaksi se oli kiillotettu. Iltaisin, kun lumihiutaleet putoilivat maahan, äiti usein sanoi: "Vedähän salpa ovelle, pikku Lumivalko!" Sitten he kävivät istumaan tulen ääreen. Äiti pani silmälasit nenälleen, avasi suuren kirjan ja luki siitä ääneen tytöilleen. Toinen heistä kehräsi ja toinen kutoi, ja molemmat kuuntelivat tarkkaavaisesti äidin lukemista.

Eräänä iltana kuului ovelta koputus. "Varmaan siellä on joku kulkija, joka etsii yösijaa", sanoi äiti. Mutta kun he avasivat oven, siitä työntyi näkyviin karhun suuri, pörröinen pää. Tytöt pelästyivät, mutta karhu sanoi rauhoittavasti: "En minä tee mitään pahaa teille. Olen melkein kuoliaaksi paleltunut ja tahtoisin vain vähän lämmitellä tuvassanne." Kun tuli maatamenon aika, äiti sanoi karhulle: "Voit nukkua tuossa uunin luona, niin olet suojassa pakkaselta ja lumimyrskyltä."

Kun päivä alkoi kajastaa, tytöt päästivät karhun ulos, ja se tallusteli tiehensä lumikinosten läpi metsään. Siitä päivästä lähtien karhu tuli joka ilta heidän luokseen. Se lekotteli uunin luona lämmitellen ja antoi lasten mielin määrin leikkiä kanssaan. Ja tytöt tottuivat siihen niin, etteivät he koskaan panneet salpaa ovelle, ennen kuin heidän pörröinen ystävänsä oli tullut tupaan.

Eräänä aamuna kevään tultua karhu sanoi: "Nyt minun täytyy lähteä kauas metsään vartioimaan aarteitani, etteivät pahat peikot vie niitä." Kun karhu meni ulos kapeasta ovesta, sen turkki tarttui oven salpaan ja repesi hiukan. Lumivalko oli näkevinään, että repeämästä kimalsi kulta. Hän ei kuitenkaan ollut aivan varma näkemästään. Karhu lönkötti tiehensä ja katosi kohta puiden taakse.

Joitain päiviä myöhemmin tytöt menivät metsään poimimaan kukkia. Kotvan käveltyään he näkivät suuren puun, joka oli kaadettu maahan. Rungon äärellä hyppi ja pomppi jokin olento ihan vimmatusti, mutta tytöt eivät vielä erottaneet, mikä se oli. Kun he tulivat lähemmäksi, he näkivät vanhan peikon, jonka pitkä parta oli tarttunut puunrakoon. Hän tuijotti tyttöjä ja kilui: "Mitä te siinä töllötätte! Auttakaa minut irti tästä. Partani on takertunut puunrunkoon, jonka aioin hakata pilkkeiksi takkaani."

Lapset yrittivät kaikin tavoin saada parran irti puusta, mutta se ei onnistunut. "Minä juoksen hakemaan apua", sanoi Ruusunpuna. "Etkä juokse!" huusi peikko. "Vai vielä lisää väkeä tänne! Teitä on jo kaksi liikaa. Ettekö keksi mitään parempaa keinoa?" "Odota hetkinen", sanoi Lumivalko. "Minäpä tiedän." Ja sitten hän otti taskustaan sakset ja leikkasi parran kärjestä poikki. Heti vapaaksi päästyään peikko tarttui säkkiin, joka oli piilossa puun takana. Säkki oli täynnä kultaa. Äkäisenä hän mutisi itsekseen: "Mokomat riiviöt! Leikkasivat kärjen komeasta parrastani!" Sitten hän heitti säkin selkäänsä ja meni matkoihinsa. Eikä hän edes vilkaissut lapsiin.

Jonkin aikaa sen jälkeen Lumivalko ja Ruusunpuna lähtivät ongelle. Rantaan tultuaan he näkivät peikon hypähtävän vettä kohden. "Mitä ihmettä sinä nyt touhuat?" hämmästeli Ruusunpuna. "Et kai aio hypätä veteen?" "En kai minä nyt niin hullu ole!" huusi peikko. Hän oli istunut ongella ja siinä hänen partansa oli sotkeutunut ongensiimaan. Kun suuri kala samassa kävi koukkuun, se sätkiessään kiskoi peikkoa veteen päin. Tytöt tulivat viime hetkessä paikalle. He yrittivät irrottaa prran siimasta, mutta parta ja siima olivat lujasti takertuneet toisiinsa. Tytöt eivät keksineet muuta neuvoksi kuin parran leikkaamisen saksilla poikki. "Senkin häijyläiset!" peikko kirkui, "tehän pilaatte ulkonäköni ihan kokonaan! Nyt en voi ensinkään enää näyttäytyä meikäläisille! Painukaa maailman ääriin siitä!" Sitten hän otti esiin säkillisen helmiä, jotka hän oli piilottanut kaislikkoon ja alkoi sanaakan sanomatta raahata sitä perässään. Hetken kuluttua hän oli jo kadonnut metsän pimentoon säkkeineen.

Muutamia päiviä myöhemmin äiti pyysi tyttöjä lähtemään kaupunkiin ostoksille. Äiti tarvitsi neuvolja, lankaa ja nauhoja. Kun he tulivat nummelle, he näkivät suuren kotkan syöksyvän jotain olentoa kohden. He juoksivat lähemmäksi ja näkivät kauhukseen, että lintu oli iskenyt kyntensä heidän vanhaan tuttavaansa, peikkoon. Hyväsydämiset tytöt tarttuivat heti ukkoo

Nkkkkkjjjjb kirjoitti:

Vastaa kysymykseen

Täh? Oletko todella niin pöljä, että et kykene päättelemään vastaustani? Vai näytteletkö vain tyhmää?