Olen 21-vuotias naissukupuolta edustava henkilö. Masennus, bulimia ja itsemurha-ajatukset ovat hallinneet elämääni n. 6 vuotta. Olen käynyt psykologilla ja psykiatrilla ja saanut lääkkeitä "tautiini". Apua en ole niistä huomannut erityisemmin olevan. Lääkkeisiin sai kulumaan 100€/kk. Ei mikään ihan pieni raha. Ongelmani juontavat todennäköisesti lapsuudestani, jolloin minua hakattiin ja haukuttiin. Vanhemmat pettivät 99% lupauksistaan. Olen seurusteluissani langennut juuri sellaisiin epärehellisiin ja pettäviin miehiin, jotka ovat vain syventäneet ongelmiani. Yksi suurimmista ongelmistani on, että rakastun helposti ja vääriin ihmisiin (väkivaltaisia, narkkareita ja alkoholisteja). Minua on siis helppo käyttää hyväksi tai oikeammin tunteitani. Minulta on luottamus miehiin mennyt, enkä voi kuvitella kykeneväni enää seurustelusuhteisiin. En tunne mitään muuta kuin inhoa ja vihaa miehiä kohtaan. En voi sanoa olevani lesbokaan, koska ei minua naisetkaan kiinnosta. Minulla on nykyään hyvät välit vanhempiini, mutta isääni en osaa enää suhtautua mitenkään. Suurimman osan ajasta tunnen suorastaan vihaa isääni kohtaan, vaikkei hän sitä ansaitsekaan. Silloin kun seurustelen, minulla ja isällänikin menee paremmin. Johtuuko tämä "miesviha" pahoista kokemuksista ja meneekö se pois? Onko kenelläkään samanlaisia kokemuksia?
Miehet ja mielenterveys
Dead inside
91109
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kaikki miehet joita minullakin on olleet, ovat olleet täysiä sikoja ja patologisia valhtelijoita, tai muuten vain onnettomia omaan napaan tuijottelijoita. Pahin tapaus lapseni ns isä. Narsisti luonnehäiriöinen, lääkkeiden väärinkäyttäjä, valehtelija, täysin sairas ja sairaalloinen persoona jne. Onneksi ei halunnut tunnustaa edes lastaan, niin ei pääse tuhoamaan lapsenkin elämää.
Itsekin olen päätynyt siihen omien ja muiden kokemusten pohjalta, että miehet saavat riittää omassa elämässäni. Lapsi saa aikuisena kuulla totuuden isästään. Toivottavasti senkin miehen (lapsen ns isän)loppuelämä on kärsimystä ja yksinäisyyttä täynnä, niin paha saisi palkkansa.
nii sitten ois hyvä,,kattokaa peiliin sieltä se syypää useimpiin vastoinkäymisiin näkyy
Otahan suurennuslasi, sillä voit jotain itsestäskin löytää:D:D:D
Oma rakkaani onkin nykyään nainen;)) ja sen suukin on ihana=) Joten jatkossakin miehet saavat olla rauhassa:D:D ja se elin mikä sulla on niin pienen pieni:D
Jos ei kestä lukee toisten kokemuksia miehistä, niin häivy muualle.
Sinun iässäsi koin jotakuinkin samanlaista miesten puolelta. Myöhemmin tajusin, että koska itse vihasin itseäni niin paljon, niin en katsonut ansaitsevanikaan ns. terveitä parisuhteita. Hakeuduin siis (itse sitä tietysti myöntämättä) mitä oudoimpaan seuraan ja heilastelin silloin jopa minua itseäni sairaampien tyyppien kanssa. Sitä saa, mitä tilaa - paljon tuli pettymyksiä ja turpiinkin sain. Joskus kuvittelin "parantavani" jonkun narkkarin seurustelemalla hänen kanssaan. Täysin epärealistista ajattelua.
Minusta ei tullut miesvihaajaa, koska olen itse aina valinnut seurani. Ei kukaan minua pakottanut sairaisiin ihmissuhteisiin vaan itse niissä roikuin. Se oli silloin minun tapani osoittaa itselleni, etten ollut minkään arvoinen ja etten ansaitse ihmismäistä kohtelua.
Miehet ja naiset ovat ennen kaikkia ihmisiä, lajitovereita. Molemmissa sukupuolissa on ihan tasaväkisesti pettureita, valehtelijoita ja täysiä kusipäitä. Jotenkin olen yrittänyt opetella, etten kostaisi saamaani huonoa kohtelua edelleen jollekin toiselle, ihan viattomalle henkilölle. Sellaistakin on tullut tehtyä, anteeksiantamatonta itselleni.
Teini-iän syömishäiriöistä aikuisiän masennukseen ja persoonallisuushäiriöön, lopulta "kypsän" iän psykoosiin. Elämäni pähkinänkuoressa. Tänään olen syömieni lääkkeiden summa.
Tiedän, että syy on todellakin vain minussa. Itsehän niihin suhteisiin ajauduin ja niissä pysyin. Yhdelle tosin sain hakea jo melkein lähestymiskieltoa, ennen kuin tajusi lopettaa. Minulla on ollut muutama myös ns. kiltti poika, mutta myöhemmin selvisi, että hekin olivat todellisia paskanpuhujia ja pettivät minkä ehtivät. Tiedän yhtä hyvin sen, että molemmissa sukupuolissa on pettäjiä ja valehtelijoita. Kysynkin vain, missä ovat rehelliset miehet? Itsetuntoni on laskenut todella paljon suhteitteni aikoina. Nyt yritän taas nostaa sitä ja pysyä miehistä erossa... -Toistaiseksi
Ei rehellisiä miehiä olekaan. Parempi vaikka yksin, tai ainakin muista toi totuus niistä, jos haksahdat vielä.
Kokeile joskus kasvattaa itsetuntoasi. Niin on paremmat mahdollisuudet löytää kunnon seuraa. Eikä ne mielenkiintoisemmat ihmiset ei ihan heti pomppaa sun eteen. Niinkuin ei sellaisenkaan ihmisen eteen joka ei ole joutunut kokemaan kovia.
Ajattelinkin olla niin kauan yksin, kunnes arvostan itseäni. Eihän kukaan voi minusta pitää, jos en itsekään osaa itseäni arvostaa... Täytyy etsiä töitä tai mennä opiskelemaan, jotta saa sitä itseluottamusta enemmän. Tuntuu etten halua edes kauppaan lähteä. Kaikki tuijottaa ja häpeän itseäni.