Rekisteröidy

Ilmoitukset

Ladataan…

    Näytä kaikki

    Joskus inhoan mun luonnetta

    Vaikka se on pitänyt mut pinnalla läpi kaikkien vaikeiden aikojen, tää loputon toivo tai usko tai mikä lie hallitsematon ja kuolematon periksiantamattomuus. Se, että vaikka illalla luovuttais niin aamulla on tyhjentynyt kaikki epätoivo ja periksiantamisen tuoma helpottunut olo, ikään kuin tunnemuisti kuolisi, ja herääkin se "mitäs jos sittenkin" haave. Yksipuolisessa ihastumisessa se ei oikein toimi. Että ei pysty antamaan periksi lopullisesti vaikka niin ajoin ja usein tekisikin. Jokin ylipositiivisuusgeeni herää aina vain uudelleen ja uudelleen. Siksi en voi suakaan unohtaa. Kun siellä järjen ulottumattomissa jokin minussa huokaa 'mitäs jos sittenkin', ja että meneehän se näinkin. Olen pahoillani jos se häiritsee. Muttei sen tarvitse näkyä kuin ajoittaisina sisäisinä hymyinä. Ulkoisina vain jos mitäs jos on vielä joskus enemmän kuin jos.
    374
    Äänestä

    Muut lukivat myös

    Vastaukset 3

    Vanhimmat

    No jopas nyt. Melkein sanasta sanaan olisin saman voinut kirjoittaa. Raskasta välillä

    Äänestä

    Saisimpa mäkin tosta osan..

    T: ikuinen realistinen pessimisti/masennukseen taipuva itsemurha kandidaatti

    Äänestä

    • Kun ei se poista itsemurhakandidaattikykyä valitettavasti. Yks päivä voin käydä juuri noin pohdalla mut seuraavana taas väsyneenä voimat loppuneina yritän jatkaa koska pieni toivonkipinä nostaa taas jaloilleen. Kyse on vaan ehtiikö mokata kaiken huonoina hetkinä vai päästäänkö ylämäkeen ennen sitä. Nytkin olen kolmesti itkenyt kippurassa lattialla sitä surua että on luopunut haaveestaan. Ja aivan tosissaan luopuukin ja tuntuu hyvältä. Ja sit taas... Ilman että mitään todellista reaalimuutosta olis tapahtunut sillä välillä. Tunteet tai tekemiset ei oikeastaan seilaa, ainoastaan toiveikkuus.

      Äänestä

    Odottaa vastausta

    Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.

    Luetuimmat keskustelut

    Kommentoi aloitusta

    tällainentunnustus kirjoitti:

    Vaikka se on pitänyt mut pinnalla läpi kaikkien vaikeiden aikojen, tää loputon toivo tai usko tai mikä lie hallitsematon ja kuolematon periksiantamattomuus. Se, että vaikka illalla luovuttais niin aamulla on tyhjentynyt kaikki epätoivo ja periksiantamisen tuoma helpottunut olo, ikään kuin tunnemuisti kuolisi, ja herääkin se "mitäs jos sittenkin" haave. Yksipuolisessa ihastumisessa se ei oikein toimi. Että ei pysty antamaan periksi lopullisesti vaikka niin ajoin ja usein tekisikin. Jokin ylipositiivisuusgeeni herää aina vain uudelleen ja uudelleen. Siksi en voi suakaan unohtaa. Kun siellä järjen ulottumattomissa jokin minussa huokaa 'mitäs jos sittenkin', ja että meneehän se näinkin. Olen pahoillani jos se häiritsee. Muttei sen tarvitse näkyä kuin ajoittaisina sisäisinä hymyinä. Ulkoisina vain jos mitäs jos on vielä joskus enemmän kuin jos.

    Anonyymi
    5000

    Ilmoita asiaton sisältö

    • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

    • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

    • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

    • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

    • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

    • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

    Jaa keskustelu