Yksinäisyys

Kerrot että perheelläsi on huolia. Kyllä ne sinusta välittävät ja olet heille rakas. Jospa näillä perheenjäsenillä ei ole nyt sitten voimia osoittaa käytännössä sitä välittämistä.
Sinun iässä on monesti pallo hukassa: tavallaan sitä ei ole enää ihan lapsi ja jatkuvan hoivan tarpeessa, mutta toisaalta ei ole sitten vielä aikuinenkaan.
Kun aikaa kuluu ja kypsyt, mielikin voi kohentua ja koet itsekin olevasi tärkeä ihminen. Ja sitä sinä olet.

Toi on niin tuttu tunne ittelleni, et vois kuvitellani itteni olevan tän kirjoittaja, mutta en ole.

Hei. Olin sinun iässä samassa tilanteessa ja minua on kiusattu yläasteella joka päivä. Olin vähän niin kuin turhake koulussa ja en pystynyt pistämään vastaan, koska olen aina ollut heikko. Sain armeijastakin vapautuksen, koska olen vain heikko ihminen, enkä pystyisi esim. puolustamaan itseäni taikka edes kantaa mitään painavaa. Olin helppo kiusattava ja välitunneilla olin usein yksin. Opettajat tiesivät kyllä tästä, mutta ei niistä apua ollut, paitsi koulunvaihtoa.

Se rasittaisi minua silloin vielä enemmän jo valmiiksi "en jaksa enää" -itsetunnolla. Silti mä olin sitkeä ja voimakas ja kestin kaiken. Olen ollut koulun lattialla muiden potkittavana niin monta kertaa, että en edes jaksa laskea. Olin vain se tyyppi, joka ei pystynyt itse tekemään asialle mitään ja vielä pahempaa oli se, että "jopa kaverit" hyväksyivät sen siinä pelossa, että heillekin käy samoin. Yläasteella olin todella yksinäinen ja ihmispelko oli voimakkaimmillaan. En edes pystynyt puhumaan tuntemattomille, koska luulin, että he käyvät päälle.

Ei sinun kannattaisi jäädä yksin murehtimaan asian kanssa. Löydä joku hyvä kaveri jostain!!! Ei sen tarvitse olla koulusta tai edes kotikunnasta. Minulla ei ole nytkään yhtäkään kaveria kotipaikakunnassani saati muuallakaan Suomessa... Koulukaverit eivät ole hirveästi olleet mukana koulujen jälkeen, itse asiassa ei ikinä edes tavattu. Tyyliin ohimennen joskus sattumalta juteltu kun nähty kaupungilla. Toisen asteen koulussa oli jo parempaa ja minua ei kiusattu lainkaan. Silti sielläkin oli henkistä kiusaamista, josta pääsin kyllä yli. Läheinen ystävä yhtäkkiä lakkasi vastaamasta/huomioimasta minua ja koulun viimeisenä päivänä itkin koulumatkalla kun tämä ystävä sanoi moikka.

Olen ollut aina yksin, koska olen erilainen, eikä mua kukaan ymmärrä. Mun mielipiteitä ei haluta kuulla, koska en ole massaa. Pelkästään se, että en omista televisiota/radiota, en jaksa lukea kirjoja ja en juo/tupakoi sekä olen köyhä, rajoittaa sosiaalista elämää. Silti pari vuotta sitten löysin netistä minun ensimmäisen kunnollisen ystävän. Ulkomailta tosin, mutta ensi vuonna lähdetään jo keikalle ulkomaille yhdessä kuuntelemaan suosikkiartistejamme. Meillä on usein yhteydenpitoa Skypen chat/videopuheluiden kautta. Minulla ei ole paikallisia kavereita, mutta toisaalta olen tyytyväinen, että voin sanoa minulla olevan edes yksi ystävä johon voin luottaa. Olen kertonut hänelle kaiken. Se on auttanut paljon tuossa ja enää en oikeastaan ole moneen vuoteen ollut ahdistunut taikka masentunut. Eihän noita entisiä kokemuksia voi unohtaa, mutta nyt ajattelen: täytyy olla onnellinen siitä mitä on. Rohkeasti etsimään kaveria/ystävää netistä! Sukulaiset ovat sanoneet ettei nettiystävyys toimi, mutta minä sanon että toimii hyvin. Minulla ei ole koskaan ollut näin hyvää ystävää kuin mitä nyt. Itse löysin musiikin kautta, löysimme toistemme artistin sivuilta. Ja jos laitat sähköpostin / paikkakunnan niin voisin vaikka kirjoitella, josko voisin olla sullekin ystävä! Varmasti löytyy joku!!! Älä luovuta.