Mistä ihmeestä se johtuu, että toisten on niin helppo -tai ainakin se näyttää siltä- löytää itselleen kumppani?
Minä haluaisin "vain" löytää ihmisen, jonka kanssa jakaa elämän ilot ja surut, ja jonka kanssa tehdä yhdessä kaikkea mukavaa. Ihmisen, jota rakastaa ja joka rakastaisi.
Äkkiseltään voisi kuulostaa, ettei se ole paljoa pyydetty. Omasta mielestäni olen kuitenkin ihan "kunnollinen" mies: fiksu ja toiset huomioon ottava, avoin, sosiaalinen, huumorintajuinen (no, sitä on tietysti monenlaista) :) Ylipäätään en kuitenkaan ole mikään tynnyrissä kasvanut, vaan olen kiinnostunut paitsi omastani, myös toisten hyvinvoinnista.
Baareista en halua seuraa hakea. Netin deittipalstat, no joo... olen niitä kyllä joskus kokeillut, mutta eipä niistä tahdo mitään "mailituttavuuksia" enempää kehkeytyä, syystä tai toisesta. Ja sellaisia en enää kaipaa. En, vaikka sanotaankin, ettei kavereita ole koskaan liikaa.
Viime aikoina mieleeni on tullut myös eräs toinen, tähän liittyvä asia. Jos vaikka tuollainen ihminen jostain löytyisikin, niin miten mä ikinä kehtaisin kertoa hänelle, että vielä tämän ikäisenä on poikuus tallella? Miksi niin on, johtuu lähinnä siitä, että aiemmissa suhteissani toinen olisi odottanut papin aameneen, ja toisella oli niin huono itsetunto, ettei hän hyväksynyt omaa kehoaan. (huonoa tuuriako lienee) :)
No, teoriassa on kai mahdollista, että vastapuolella olisi sama tilanne, kanssani saman ikäisiä tai lähes saman ikäisiä kokemattomia on varmaan naisissakin, mutta...hävettäähän se tunnustaa joka tapauksessa. Kertomatta jättämistä en pidä hyvänä vaihtoehtona, kyllä sen heti huomaa.
Enitenhän tässä "pelottaa" se, että se toinen ei sitten hyväksyisi tätä asiaa.
Välillä olen harkinnut sitäkin vaihtoehtoa, että yrittäisin hankkia seksikokemuksia etukäteen, että sitten edes jotain osaisin. Mutta mitä se ratkaisisi? Periaatteessa tietysti sen, että mun ei enää "tarvitsisi" sanoa olevani täysin kokematon. Ja lisäksi sen, että tekisi mieli vähemmän nyt :)
Toisaalta, mielumminhan sitä toki opettelisi sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa voisi ajatella jotain muutakin kehittyvän. Tai olisi kehittynyt jo, kummin päin vaan :) Sillä kyllä minä ainakin haluaisin ottaa myös sen toisen huomioon, tässäkin asiassa.
Joskus vain tuntuu, -esimerkiksi tämän foorumin palstoja lukiessa, olivatpa ne sitten hyvä mittari tai ei- :) että miehen pitäisi makuuhuoneessa olla sellainen orhi, joka vie ja nainen vikisee, taitaa kaikki temput ja kestää aamusta iltaan ja illasta aamuun.
Mikä mahtaa olla kiltin miehen asema siinä kuviossa?
Minä haluaisin "vain" löytää ihmisen, jonka kanssa jakaa elämän ilot ja surut, ja jonka kanssa tehdä yhdessä kaikkea mukavaa. Ihmisen, jota rakastaa ja joka rakastaisi.
Äkkiseltään voisi kuulostaa, ettei se ole paljoa pyydetty. Omasta mielestäni olen kuitenkin ihan "kunnollinen" mies: fiksu ja toiset huomioon ottava, avoin, sosiaalinen, huumorintajuinen (no, sitä on tietysti monenlaista) :) Ylipäätään en kuitenkaan ole mikään tynnyrissä kasvanut, vaan olen kiinnostunut paitsi omastani, myös toisten hyvinvoinnista.
Baareista en halua seuraa hakea. Netin deittipalstat, no joo... olen niitä kyllä joskus kokeillut, mutta eipä niistä tahdo mitään "mailituttavuuksia" enempää kehkeytyä, syystä tai toisesta. Ja sellaisia en enää kaipaa. En, vaikka sanotaankin, ettei kavereita ole koskaan liikaa.
Viime aikoina mieleeni on tullut myös eräs toinen, tähän liittyvä asia. Jos vaikka tuollainen ihminen jostain löytyisikin, niin miten mä ikinä kehtaisin kertoa hänelle, että vielä tämän ikäisenä on poikuus tallella? Miksi niin on, johtuu lähinnä siitä, että aiemmissa suhteissani toinen olisi odottanut papin aameneen, ja toisella oli niin huono itsetunto, ettei hän hyväksynyt omaa kehoaan. (huonoa tuuriako lienee) :)
No, teoriassa on kai mahdollista, että vastapuolella olisi sama tilanne, kanssani saman ikäisiä tai lähes saman ikäisiä kokemattomia on varmaan naisissakin, mutta...hävettäähän se tunnustaa joka tapauksessa. Kertomatta jättämistä en pidä hyvänä vaihtoehtona, kyllä sen heti huomaa.
Enitenhän tässä "pelottaa" se, että se toinen ei sitten hyväksyisi tätä asiaa.
Välillä olen harkinnut sitäkin vaihtoehtoa, että yrittäisin hankkia seksikokemuksia etukäteen, että sitten edes jotain osaisin. Mutta mitä se ratkaisisi? Periaatteessa tietysti sen, että mun ei enää "tarvitsisi" sanoa olevani täysin kokematon. Ja lisäksi sen, että tekisi mieli vähemmän nyt :)
Toisaalta, mielumminhan sitä toki opettelisi sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa voisi ajatella jotain muutakin kehittyvän. Tai olisi kehittynyt jo, kummin päin vaan :) Sillä kyllä minä ainakin haluaisin ottaa myös sen toisen huomioon, tässäkin asiassa.
Joskus vain tuntuu, -esimerkiksi tämän foorumin palstoja lukiessa, olivatpa ne sitten hyvä mittari tai ei- :) että miehen pitäisi makuuhuoneessa olla sellainen orhi, joka vie ja nainen vikisee, taitaa kaikki temput ja kestää aamusta iltaan ja illasta aamuun.
Mikä mahtaa olla kiltin miehen asema siinä kuviossa?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei kokemattomuus ole mikään ongelma, jos nainen on aidosti kiinnostunut sinusta. Eikä se kokemattomuus kuitenkaan luultavasti edes niin hirveästi tule esille enään tässä iässä. Ei seksi mitään rakettitiedettä ole, joten kyllä sen oppii kuka tahansa nopeasti, kun vaan pääsee sopivan kumppanin kanssa harjoittelemaan.
Avoin ja rohkea kannattaa kuitenkin olla. Naiset ei yleensä tykkää, jos mies on liian kiltti, varsinkaan sängyssä. Eli kun se kumppani löytyy, niin välillä kannattaa vaikkapa antaa ihan spontaanisti kovat kyydit misulle esim. takaapäin seinää vasten. Ei aina sitä lähetyssaarnaajaa pimeässä peiton alla. ;) Lähes kaikkia naisia kiihottaa todella paljon, kun mies ainakin välillä ottaa ohjat omiin käsiin. :) Avoimella keskustelulla on tietty helpointa selvittää, mistä se kumppani tykkää.
Mitä häpeämistä neitsyydessä on? Heitä roskikseen moiset ajatukset!
Ei kaikki naiset odota miehen taitavan kaikkia temppuja makuuhuoneessa. Monille varmaan riittää "normaali" suutelu ja hyväily ja lähetyssaarnaaja asento. Kumppanin löytäminen on tosiaankin mutkikas juttu. Itse aloin etsiä miestä 28 vuotiaana ja huomasin sen. Useimmiten käy niin, että ihastuminen on yksipuolista. Sitten vasta suhde voi alkaa toimia, jos ihastuminen on molemminpuolista. Hankkiuduin eroon neitsyydestä 30 vuotiaana (sitä ennen olin vain suudellut vaatteet päällä) puolitutun ihastuksen kanssa, vaikka tiesin, että hänellä ei ole tunteita minua kohtaan. Se oli sellaista "äheltämistä", enkä tavannut häntä enää sen jälkeen, mutta olipahan tehty se homma. Nykyisen mieheni löysin kirjeenvaihdon kautta. Hänen kanssaan aloin sitten opetella seksielämää 32 vuotiaana. Vaikka muutakin on kokeiltu, lähetyssaarnaaja-asentoa tulee useimmiten käytettyä, minulle se asento tuntuu parhaimmalta, turhaan sitä asentoa väheksytään. Jos sinua "ahdistaa" tuo poikuus, niin hankkiudu eroon siitä vaan jonkun kanssa ja keskity sitten kumppanin etsintään.