Tilanne kun ihastuu todella täysillä johonkin eikä ole vielä ilmaissut sitä hänelle... jokainen kokenut varmaan tietää sen riutumisen tunteen. Mitä sitten, kun menee ruokahalu. Luulin sen olevan ohimenevää, tuo ettei mikään maistu. No eipä ollutkaan. Ainoa, mitä pystyn syömään, on porkkanat. Kaikki rasvainen ällöttää, viljat tökkii. Uusi juttu minulle, joka on joutunut rajoittamaan herkuttelua. Miten se voi tuottaa pahaa oloa? Tietääkö kukaan sanoa. Vatsa huutaa ruokaa, mutta pää ei kestä. Laitan ruokaa ja leivonkin. Ehkä jotkut vaahtokarkit menisi.
Osaako kukaan neuvoa?
järjetöntä
173
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Joo, mikä hitto tuo on!?!
Ei maistu ruoka, eikä uni. Miksi rakastumisen pitää kiduttaa ihmistä? Onko tämä kaikilla näin? Luulisi, että ihmiskunta olisi kuollut sukupuuttoon, jos rakastuminen on näin näivettävää. Väkisin pitää syödä jotain, ettei käy aivan huonosti, mutta ei huvittaisi valmistaa mitään. Välillä huomaa, että syömisestä on liian kauan ja voimat ovat loppu ja alkaa heikottaa. Eikä siltikään maistu. Ja minä sentään pidän ruoan laittamisesta, mutta on jotenkin vaikea tehdä muillekaan ruokaa, kun mikään ei maistu.
Voisinpa sanoa, että mikä auttaa, mutta juuri mikään ei näytä tepsivän. Edes aika ei ole ainakaan vuodessa ehtinyt auttaa asiaa, hyvä ettei päinvastoin. Eikä tunteiden paljastaminen helpottanut sekään; rakastua lätkähdin näköjään oikein kunnolla ja tunteet eivät näytä hiipumisen merkkiäkään luultavasti ainakaan ennen, kuin tämä rakkaus näivettää elinvoimani ja saan purra multaa...jos silloinkaan.
Ainut niksi, mikä joskus auttaa hieman on se, että kuvittelen tekeväni ruokaa hänelle, mutta se aiheuttaa joskus raskasta huokailua, mikä saattaa vain entisestään vaikeuttaa ruokailua.
No, onneksi näen häntä silloin tällöin ja saan yleensä hänen näkemisestään yliluonnolliset voimat aina vähäksi aikaa. Mutta jo pari päivää eroa riittää ja jostain varjoista vääjäämättömästi hiipivä ikävä on mulle kryptoniittia, eikä se jätä minusta jäljelle juuri varjoa kummempaa kuvatusta muistoksi entisestä.