Kun olin noin 10-vuotias, huomasin, että olin erilainen kuin muut. Mun kasvoissa ei ollut samanlaista söpöyttä ja kauneutta mitä muilla luokkakavereillani. Nenäni oli oudon muotoinen, kyömyinen, pitkä ja iso. Jotkut luokkakaveritkin haukkuivat mua, yritin vain nauraa mukana ja toivoin samalla, että nenä muuttuisi. Noihin aikoihin sain jostain myös tietää, että lääkärit leikkaavat neniä. Aloin haaveilla että omanikin leikattaisiin ja voisin olla normaalin näköinen tyttö.
Ala-asteen viimeisillä luokilla, kuulin joskus, että luokkakaverini olivat haukkuneet mua lesboksi ulkonäköni takia. Se sattui. Kätkin kyyneleeni, enkä kertonut kellekään. Katsoin vain iltaisin omassa huoneessani peiliin ja toivoin, että nenäni muuttuisi normaaliksi, että kyömy ja muutenkin nenän muoto olisi vain ohimenevää. Tarkistin nenää jokapäivä toiveikkaana, mutta aina pettyen. Häpesin itseäni. Ihailin Pamela Anderssonin kasvoja Suosikkilehdestä. Hän oli mielestäni todella kaunis. Toivoin, että nenäni voisi olla samanlainen, pieni ja sievä.
Yläasteella muut luokkakaverini saivat pojilta huomiota. Mä en. Mun nenälle naureskeltiin. Urheilin paljon. Se oli mulle pakopaikka. Sain kovaa treenatessa edes hetkeksi ajatukset muualle. Mulla ei ollut oikein kavereitakaan. Olin yksinäinen.
Lukiossa sain uusia kavereita. Häpeä omasta ulkonäöstä vain kasvoi. Tunsin itseni niin erilaiseksi. Kaikki muut olivat kauniita ja viehättäviä. Mulla oli peikon kasvot. Monet tapailivat ja seurustelivat. Olin erilainen. Itkin iltaisin, mutten kertonut kellekään.
Pääsin yliopistoon opiskelemaan. Tilanne paheni vähitellen niin, etten aina pystynyt menemään edes luennoille. Itkin kotona opiskelija-asunnossani kohtaloani peilin edessä. Yritin meikata silmäni kauniiksi, mutta nenäni ja muutenkin kasvon piirteeni olivat vialliset ja rumat. Näin peilistä peikon. Viallisen naisen. Häpesin kasvojani. Vihasin itseäni. Itkin ja yritin meikata kyyneleet poskilla.
Opiskelijabileistä lähdin luikuisia kertoja itkien kotiin. Kävelin pimeitä kaupungin katuja kotiin kätkien kyyneleeni. Muistan kuinka monta kertaa kävi niin, että yökerhoon päästyäni menin suoraan naistenhuoneeseen. Katsoin ympärilläni olevia. Katsoin ihaillen kuinka kauniita ja viehättäviä kaikki muut olivat. Kaikilla muilla oli normaalit kauniit kasvot ja siro nenä. Ompa peilikuvani näytti sitä vastoin sotkuiselta, likaiselta, kuvottavalta, hirviöltä ja rumalta. En pystynyt jäämään yökerhoon kavereideni pyynnöistä huolimatta vaan lähdin itkien kotiin. Mieleeni tuli usein itsemurha-ajatuksia. Halusin repiä kasvoni irti päästäni tai polttaa itseni.
Lopulta siskoni kehotti mua menemään terveydenhoitajalle ulkonäköinhoni kanssa. Terveydenhoitaja varasikin mulle ajan psykologille ja psykiatrille. Psykiatrin tapaamisella sain diagnoosin bdd -dysmorfinen ruumiinkuvanhäiriö. Aloitin terapian. Lääkkeitäkin ehdotettiin, mutta linjani oli ehdoton ei, koska olin omassa kaveripiirissäni nähnyt mitä mielialalääkkeet saavat aikaan. Ihmiset muuttuvat kuin jatkuvassa horroksessa oleviksi. Eivätkä lääkkeet ratkaise ongelmia, ne vain siirtävät niitä.
Kävin terapiassa monta vuotta. Terapian aikana huomasimme, että äitisuhteeni oli ollut lapsuudessani ongelmallinen. Lisäksi kodissamme ei saanut näyttää negatiivisia tunteita. Patosin asioita siis sisälleni ja olin kehittänyt itselleni jo varhaislapsuudessa mielikuvitusmaailman, jonne pakenin ja jossa olin muunmuassa normaalinnäköinen ja jossa perhe oli tuvallinen ja rakastava. Lisäksi kärsin varhaislapsuudestani asti unihalvauksista. Ne ovat loppuneet kokonaan terapian myötä.
Bdd-oireeni ovat helpottaneet terapian myötä. Olen myös etsinyt itse siitä tietoa ja lukenut, että bdd-potilailla on usein taustallaan ongelmallinen äitisuhde lapsuudessa.
Itse kävin lopulta 30 vuotiaana nenäleikkauksessa. Lääkäri sai poistettua nenästäni ison kyömyn, lisäksi nenänpäätä pienennettiin ja nostettiin pystynpään. Nenään jäi kuitenkin vielä vähän kyömyä ja lääkäri sanoikin vielä hieman korjaavansa nenääni jos niin haluan. Elämänlaatuni parani valtavasti nenäleikkauksen myötä ja olen koko sydämestäni kiitollinen taitavalle lääkärille. Koen näyttäväni nyt normaalimmalta.
Koen myös, että vaikken uskonut terapiaan, oli sillä suunnaton vaikutus itseeni. En olisi selvinnyt ilman terapiaa. Tarvitsen terapiaa ehkä lopun ikäänikin jossain määrin. Mutta olen nykyisin niiin sanoinkuvaamattoman paljon onnellisempi kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten.
Halusin kertoa tarinani, jotta jos siellä jossain on tällä hetkellä joku joka kärsii/vihaa ulkonäköään ja ui synkissä epätoivon vesissä, niin toivon, että uskallat rohkeasti lähteä hakemaan apua. Älä tuhlaa elämääsi, sinulla on oikeus olla kaikinpuolin onnellinen!
Itse sain opiskeluni yliopistossa päätökseen, valmistuin, sain vakituisia töitä ja ympärilläni on paljon ystäviä. Nykyiset ystäväni olisivat hyväksyneet nenäni, mutta tukivat mua päätöksessäni koska näkivät, että asia oli mulle hyvin tärkeä.
Ala-asteen viimeisillä luokilla, kuulin joskus, että luokkakaverini olivat haukkuneet mua lesboksi ulkonäköni takia. Se sattui. Kätkin kyyneleeni, enkä kertonut kellekään. Katsoin vain iltaisin omassa huoneessani peiliin ja toivoin, että nenäni muuttuisi normaaliksi, että kyömy ja muutenkin nenän muoto olisi vain ohimenevää. Tarkistin nenää jokapäivä toiveikkaana, mutta aina pettyen. Häpesin itseäni. Ihailin Pamela Anderssonin kasvoja Suosikkilehdestä. Hän oli mielestäni todella kaunis. Toivoin, että nenäni voisi olla samanlainen, pieni ja sievä.
Yläasteella muut luokkakaverini saivat pojilta huomiota. Mä en. Mun nenälle naureskeltiin. Urheilin paljon. Se oli mulle pakopaikka. Sain kovaa treenatessa edes hetkeksi ajatukset muualle. Mulla ei ollut oikein kavereitakaan. Olin yksinäinen.
Lukiossa sain uusia kavereita. Häpeä omasta ulkonäöstä vain kasvoi. Tunsin itseni niin erilaiseksi. Kaikki muut olivat kauniita ja viehättäviä. Mulla oli peikon kasvot. Monet tapailivat ja seurustelivat. Olin erilainen. Itkin iltaisin, mutten kertonut kellekään.
Pääsin yliopistoon opiskelemaan. Tilanne paheni vähitellen niin, etten aina pystynyt menemään edes luennoille. Itkin kotona opiskelija-asunnossani kohtaloani peilin edessä. Yritin meikata silmäni kauniiksi, mutta nenäni ja muutenkin kasvon piirteeni olivat vialliset ja rumat. Näin peilistä peikon. Viallisen naisen. Häpesin kasvojani. Vihasin itseäni. Itkin ja yritin meikata kyyneleet poskilla.
Opiskelijabileistä lähdin luikuisia kertoja itkien kotiin. Kävelin pimeitä kaupungin katuja kotiin kätkien kyyneleeni. Muistan kuinka monta kertaa kävi niin, että yökerhoon päästyäni menin suoraan naistenhuoneeseen. Katsoin ympärilläni olevia. Katsoin ihaillen kuinka kauniita ja viehättäviä kaikki muut olivat. Kaikilla muilla oli normaalit kauniit kasvot ja siro nenä. Ompa peilikuvani näytti sitä vastoin sotkuiselta, likaiselta, kuvottavalta, hirviöltä ja rumalta. En pystynyt jäämään yökerhoon kavereideni pyynnöistä huolimatta vaan lähdin itkien kotiin. Mieleeni tuli usein itsemurha-ajatuksia. Halusin repiä kasvoni irti päästäni tai polttaa itseni.
Lopulta siskoni kehotti mua menemään terveydenhoitajalle ulkonäköinhoni kanssa. Terveydenhoitaja varasikin mulle ajan psykologille ja psykiatrille. Psykiatrin tapaamisella sain diagnoosin bdd -dysmorfinen ruumiinkuvanhäiriö. Aloitin terapian. Lääkkeitäkin ehdotettiin, mutta linjani oli ehdoton ei, koska olin omassa kaveripiirissäni nähnyt mitä mielialalääkkeet saavat aikaan. Ihmiset muuttuvat kuin jatkuvassa horroksessa oleviksi. Eivätkä lääkkeet ratkaise ongelmia, ne vain siirtävät niitä.
Kävin terapiassa monta vuotta. Terapian aikana huomasimme, että äitisuhteeni oli ollut lapsuudessani ongelmallinen. Lisäksi kodissamme ei saanut näyttää negatiivisia tunteita. Patosin asioita siis sisälleni ja olin kehittänyt itselleni jo varhaislapsuudessa mielikuvitusmaailman, jonne pakenin ja jossa olin muunmuassa normaalinnäköinen ja jossa perhe oli tuvallinen ja rakastava. Lisäksi kärsin varhaislapsuudestani asti unihalvauksista. Ne ovat loppuneet kokonaan terapian myötä.
Bdd-oireeni ovat helpottaneet terapian myötä. Olen myös etsinyt itse siitä tietoa ja lukenut, että bdd-potilailla on usein taustallaan ongelmallinen äitisuhde lapsuudessa.
Itse kävin lopulta 30 vuotiaana nenäleikkauksessa. Lääkäri sai poistettua nenästäni ison kyömyn, lisäksi nenänpäätä pienennettiin ja nostettiin pystynpään. Nenään jäi kuitenkin vielä vähän kyömyä ja lääkäri sanoikin vielä hieman korjaavansa nenääni jos niin haluan. Elämänlaatuni parani valtavasti nenäleikkauksen myötä ja olen koko sydämestäni kiitollinen taitavalle lääkärille. Koen näyttäväni nyt normaalimmalta.
Koen myös, että vaikken uskonut terapiaan, oli sillä suunnaton vaikutus itseeni. En olisi selvinnyt ilman terapiaa. Tarvitsen terapiaa ehkä lopun ikäänikin jossain määrin. Mutta olen nykyisin niiin sanoinkuvaamattoman paljon onnellisempi kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten.
Halusin kertoa tarinani, jotta jos siellä jossain on tällä hetkellä joku joka kärsii/vihaa ulkonäköään ja ui synkissä epätoivon vesissä, niin toivon, että uskallat rohkeasti lähteä hakemaan apua. Älä tuhlaa elämääsi, sinulla on oikeus olla kaikinpuolin onnellinen!
Itse sain opiskeluni yliopistossa päätökseen, valmistuin, sain vakituisia töitä ja ympärilläni on paljon ystäviä. Nykyiset ystäväni olisivat hyväksyneet nenäni, mutta tukivat mua päätöksessäni koska näkivät, että asia oli mulle hyvin tärkeä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.