Kuten otsikko sanoo. Tässä ihan mielenkiintoinen artikkeli niille ketkä osaa englantia. http://cloudtwelve.blogspot.fi/2008/11/ways-codependents-become-abusive.html. Lähinnä kertoo sen mitä suurin osa teistä tietääkin jo.
Läheisriippuvaiset ovat narsisteja
Codependents
34128
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 34
Vanhimmat
http://cloudtwelve.blogspot.fi/2008/11/ways-codependents-become-abusive.html Tässä se linkki mistä puhuin.
Moni tietää ja vielä useampi kieltää tuon.
Vähän tabu aihe täällä ;)
-Minä olin puhdas uhri, minussa ei ole mitään vikaa tai pielessä. Kaikki, aivan kaikki oli sen narsistin syytä.
- Minä olin narsistin kanssa koska olen läheisriippuvainen, minussa ei ole siis mitään vikaa vaan olen täydellinen ihminen, jota on käytetty härskisti hyväksi narsistin toimesta. Minä raukka.
Itse olen paraneva läheisriippuvainen ja yksi kulmakivi paranemiselle on se, että tunnustaa tosiasiat ja jopa sen, ettei tosiaankaan ole se puhdas pulmunen, joka uskoi olevansa.
Olen yksi ihmisistä, joka on lähtenyt mukaan ilmiöön kokemaan itsensä kauhean suunnattoman vialliseksi, mutta olen kaiken aikaa hieman epäileväinen tekeekö suunnaton viallisuuden korostaminen todella hyvää niin koskien narisistien uhreja kuin narsistejakaan vai syvennetäänkö tällä vain turhaan kaikkien haavoja.
Tuo pätee varsin pitkälle heihin, jota vuodesta toiseen pysyvät parisuhteessa luonnehäiriöisen kanssa. Jokainen varmaan tuntee tyypin, yleensä naisen, joka kertoo karmeita tarinoita miehensa tekemisistä, mutta tekee sen vain kerjätäkseen sympatiaa ja sääliä kuulijoilta. Kannattaa muistaa, että narsistin uhriksi voit joutua aivan muualla kuin parisuhteessa.
Niin, joo, olen monimuotoinen narsistin uhri, mutta en yhtään sitä tyyppiä, joka jäisi roikkumaan parisuhteessa. Jos minua joku mies huijaa, niin sanon, että: "Tämä on huijausta, joten ei mitään ideaa parisuhteilla." Yksinkertaista, paitsi siltä osin, että ympäristö ei aina ymmärrä tämmöistä asennetta.
"mutta olen kaiken aikaa hieman epäileväinen tekeekö suunnaton viallisuuden korostaminen todella hyvää"
Niin, mene ja tiedä mikä itsekullekkin on hyväksi, mutta itse olen kyllä sitä mieltä, että on hyvä tiedostaa myös itseen liittyvät ongelmia tuottavat ajatus/toimintamallit jos haluaa elämäänsä muutosta...
Toisaalta olen kyllä sitäkin mieltä, ettei "kannettu vesi kaivossa pysy", että jos on kovin epäileväinen ja kokee vaan itseään syyllistettävän niin ehkei aika ole sillä tavalla kypsä tämän tyyppisiin juttuihin, että pohtisi sitä omaa osuuttaan, mitkä tekijät itsessä mahdollistavat sen huonon kohtelun...
Itse aikoinaan heräsin tähän teemaan avioliittoni loppuvaiheissa, en kokenut itseäni mitenkään vialliseksi vaan kyse oli omasta pahasta olostani, minä jopa inhosin itseäni, naista joka antoi kohdella itseään miten sattuu ja yritti olla ja elää tyyliin, ei tunnu missään...
Läheisriippuvuuskin hyvin usein kehittyy jo siellä lapsuuden perheessä, etttä lapsena opittu malli sitten seuraa mukana parisuhteisiin...
Tuolla ylempänä oli vielä toiselta kirjoittajalta lause, jota tekee mieli hieman kiritisoida, koska se oli mielestäni läheisriippuvaksi itsensä tunnistaneen ihmisen ivaamista...
"- Minä olin narsistin kanssa koska olen läheisriippuvainen, minussa ei ole siis mitään vikaa vaan olen täydellinen ihminen,"
Uskoisin, että jos joku aidosti tiedostaa olevansa läheisriippuvainen, niin hän ei silloin pidä itseään täydellisenä ihmisenä, eikä nosta itse itseään millekkään jalustalle, saati syyttelisi "kaikesta" toista...
vaan päinvastoin tarve arvostella, osoitella toisten vikoja, syyttää ja tuomita toisia ihmisiä, yleensäkin toisten ihmisten asioista huolta kantaminen vähenee, siinä kuin yritykset "parantaa" toisia ihmisiä...
Kaikilla meillä on oma elämämme, omat polkumme kuljettavina, läheisriippuvuudesta toipuvan/toipuneenkaan ei mielestäni tarvitse osoitella sormella toista
"Läheisriippuvuudesta toipuminen ei ole niitä helpoimpia tehtäviä, vaikka periaatteessa se onkin yksinkertaista. Sillä pohjimmiltaan parantuminen vaatii ainoastaan yhden ajatuksen hyväksymistä: jokainen meistä on vastuussa itsestään. Jos tämän hyväksyt, annat itsellesi luvan olla sellainen kuin olet. Anna toisten olla sellaisia kuin ovat."
http://www.kuntoutussaatio.fi/tutkimustoiminta/insp05
Koen, että oman ajattelunsa tiedostaminen ja muuttamisen yrittäminen positiivisessa hengessä on aivan eri asia kun itsetuntuntonsa tuhoaminen meditoimalla viallisuutta. Minulle kuulostaa, että joka paikassa melkein opetetaan jälkimmäistä ja siksi minäkin sitä aloin. Koko ajan käytetetään sanaa "vikaa", "viallinen", "syyllinen" jne.
Ei oikeasti minusta noita tarvitse korostaa halutakseen kehittää ajatteluaan.
Minusta ajattelun kehittäminen on mukavaa, mutta jouduin ihan väärille teille meditoiden viallisuutta ja syyllisyyttä jne, kun niitä joka paikassa hoetaan kuin mantraa.
Miksi pitää sitten toista ihmistä parantaa? Tarkoitatko tällä hoivaamista vai millaista parantamista ja onko se parisuhteissasi aina joko lähtökohta tai sitten siellä taustalla? Onko parantaminen itseasiassa yritystä muutta toista eli ei hyväksy toista sellaisena kuin hän on?
" Onko parantaminen itseasiassa yritystä muutta toista eli ei hyväksy toista sellaisena kuin hän on?"
Periatteessa kyllä jos yrittää ns. parantaa toista, oma läheisriippuvuteni tausta on lapsuudessa ja toisen ihmisen "parantamisprojektini" liittyi aikoinaan yli 20 v kestäneeseen avioliittooni.
Taustalla vaikuttava mekanismihan on sellainen, että aikuisena kuvittelee pystyvänsä siihen, mihin lapsena ei kyennyt, parantamaan/muuttamaan toisen ihmisen, kun lapsena ei kyennyt sitä vanhempaansa "parantamaan", joka saattaa tosiaan parinvalinnassa vaikuttaa, että valitsee vanhempansa kaltaisen kumppanin...
Tässä simppeli linkki aiheeseen jonka pohjalta itsekukin voi miettiä OMAA tilannettaan läheisriippuvaisuuden teemaan liittyen
"Ilmaise tarpeesi ja toiveesi suoraan. Puhu minä-muodossa tunteistasi, toiveistasi ja ajatuksistasi: minusta tuntuu... minun mielestäni... minä ajattelen... minä toivon... minä tarvitsen..."
Oikeasti on lupa puhua myös itsestään, läheisriippuvaisenhan ongelma onkin usein siinä, että hän keskittyy ajatuksissaan, puheissaan siihen toisen, toisen ihmisen sanomisiin, tekemisiin ja tekemättä jättämisiin välttyäkseen ajattelemasta itseään...
http://www.hyvaterveys.fi/artikkeli/terveys/tunnista_laheisriippuvuus
"Koko ajan käytetetään sanaa "vikaa", "viallinen", "syyllinen" jne."
Jäin vielä pohtimaan tuota kohtaa, osaatko kertoa mistä tuo kokemuksesi jatkuvasta syytettynä olemisestasi johtuu...
Kuka sanoo että sinussa on vikaa, sinun olevan viallinen, syyllinen, kenen ääni se on joka noin puhuu...
No, ihan yhtenä esimerkkinä, nettipalstat pursuavat ohjeita ihmisille tuntea itsensä viallisiksi. Noita sanoja tulee silmiin ja korviin joka puolelta minne päänsä kääntää, eivät ne aina minua koske, mutta osuvat silmiini ja korviini.
Käytän tässä muotoa *narsistivanhemmat*. Isäni on todella paksunahkainen perusnarsisti, joka todennäköisesti jo lapsesta lähtien, syytti/syyllisti ja uhkaili omia sisaruksiaan ja *muita*, kaikesta siitä pahasta, jonka hän aiheutti omassa lapsuudessan (sisarusten kertomaa).
Ja äitini, hyvin läheisriippuvainen, todennäköisesti ohutnahkainennarsisti. Joka toimi isäni *työvälineenä* ja sanansaattajana. Heidän koko avioliiton ajan, joka kesti lähes 60 vuotta. Pelaten melko saumattomasti yksyhteen, vaikka kilpailivatkin koko ikänsä keskenäisestä *paremmuudesta*.
Perheen sisällä paljon pettämistä ja mustasukkaisuutta, perusnarsistin puolelta. Jonka läheisriippuvainen ohutnahkainennarsisti hyväksyi hylkäämisen pelossa. Ummistaen silmät tosiasioilta. Lapset olivat tämän avioliiton *riippa*, pakollisia oheistuotteita, joista ei niin ollut väliä.
Läheisriippuvainen äiti oli todella mustasukkainen perheen tyttärelle, tehden tämän elämästä melkoisen helvetin ja paksunahkainennarsisti- isäni, taas puolestaan oli mustasukkainen perheen pojalle, äidin huomioidessa poikaansa. Siis lapset olivat ainoastaan *vallanvälineitä*, jota käytettiin tässä avioliitossa kilpailuvälineenä.
Aika usein jää huomioitta se, että läheisriippuva on myös psyykkisesti sairas ja saattaa aiheuttaa jopa pahemmat psyykkiset vauriot omalle lapselleen kuin paksunahkainen narsisti.
Aivan ja siksi tuntuu oudolta, että tällä palstalla uhrina kirjoittelevat läheisriippuvaiset ikäänkuin kieltävät olevansa itse narsisteja/sairaita. Yksi sormi osoittaa siihen narsistiin, jota täällä haukutaan ja loput sormet itseensä. Vanha sanonta nähdään roska toisen silmässä, mutta ei malkaa omassa on pitänyt kyllä täydellisesti paikkansa.
Monikaan vanhempi ei ajattele sitä, että on se malli, josta oma lapsi ottaa asenteet ja vaikutteet. Vanhempi omalla käyttäytymisellään toista vanhempaa/myös muita ihmisiä kohtaan osoittaa, että näin saa tehdä, vaikka teko olisi kaikkea muuta kuin sallittu. Sekin vanha totuus pitää siis paikkansa, että lapselleen on turha sanoa älä tee niinkuin minä teen, vaan tee niin kuin sanon, jos tekojen ja sanojen välillä on ristiriita.
Itse yritin tehdä kaikki onnelliseksi, hallita kaikkia ja uskoin ihan oikeasti että minä tiedän, mikä on parasta kaikille.
Sain valehdeltua itselleni, että se mitä teen on kaikkien parhaaksi, että teen sen muiden vuoksi.
Kärsin suunnattomasti sillä unohdin itseni, mutta niin kärsivät kaikki läheisenikin. Että sain heidät toimimaan niin kuin uskoin heille olevan parasta, että kaikki pysyisi kasassa joudun käyttämään valheita, manipulointia, kiristystä, lahjontaa kiristystä...
Satutin kaikkia jotka tuli liian lähelle vaikka se ei ollut tarkoitus ja en itse ymmärtänyt sitä silloin. En myöskään pystynyt päästämään ihmisistä irti ja ne ihmiset, joista oli pakko päästää irti, heidän tekemisiään yritin seurata netin avulla.
Narsisti hajotti minut, mutta ennen häntä ja hänen aikanaan minä itse hajotin monta ihmistä.
Muistan edelleen kuinka kipeältä tuntui lukea, että läheisriippuvuuden toinen nimi on ohutnahkainen narsismi (psykologi oli tuolloin analysoinut minut läheisriippuvaiseksi), silloin en vielä kyennyt katsomaan peiliin ja tunnistaa omia tekojani. Ajan kuluessa pystyin vasta kohtaamaan sen että minussa on vikaa ja että olen satuttanut monta ihmistä (Mielikuvituksessani olin valehdellut mustankin valkoiseksi)
Mielenkiintoinen kirjoitus. Sopii jollain tavalla äitiini, jota tosin pidän kovempana tyyppinä kuin läheisriippuvaisena. Minun on vaikea käsittää kuinka joku voi ajatella sellaisella logiikalla että hallitsemalla muita tai saamalla heidät toimimaan ohjaamallaan tavalla heidät voisi tehdä onnellisiksi.
Itse olen ajatellut asioita omalla tavallani hullunkurisesti.
sanoja tulee silmiin ja korviin joka puolelta minne päänsä kääntää, eivät ne aina minua koske, mutta osuvat silmiini ja korviini.
"Minun on vaikea käsittää kuinka joku voi ajatella sellaisella logiikalla että hallitsemalla muita tai saamalla heidät toimimaan ohjaamallaan tavalla heidät voisi tehdä onnellisiksi."
Niinpä, koska se tuottaa heille (meille) loputonta kärsimystä.
Ei sitä voi ymmärtääkään logiikalla, koska siinä ei ole mitään logiikkaa vaan kyse on psyykkisestä sairaudesta.
Läheisriippuva toimii sillä tavalla kuin toimii sairautensa vuoksi, sillä ei ole mitään tekemistä järjen kanssa.
Kun todellisuus on vääränlainen, niin läheisriippuva menee mielikuvitusmaailman puolelle turvaan.
Niin, mene ja tiedä mikä itsekullekkin on hyväksi, mutta itse olen kyllä sitä mieltä, että on hyvä tiedostaa myös itseen liittyvät ongelmia tuottavat ajatus/toimintamallit jos haluaa elämäänsä muutosta...
Valtaosa läheisriippuvaisista ei ole koskaan kykeneviä kohtaamaan oikeaa minäänsä.
Ajatuksesi on tietysti hieno, mutta sairas ihminen ei vain kykene tuohon, hänen psyykkeensä ei taivu siihen.
Tommy Hellsten sanoi hyvin syväjäätymisestä lapsena. Kun ihminen on piilossa lapsena luomansa suojakuoren takana piilossa, niin suojakuori estää sen romuttumisen, estää käsittelemästä niistä asioista, jotka ovat vaarallisia minäkuvalle (tai oli lapsena, mutta se on jäänyt pysyväksi olotilaksi).
Otetaan viisikymmentävuotias läheisriippuvainen äiti, jonka lapset kärsivät erilaisista psyykkisistä ongelmista äitinsä vuoksi. Naisen, jonka menneisyys ei kestä tarkastelua, lukemattomia tekoja jotka hän on piilottanut pois mielestä.
Mielikuvituksessaan hän on hyvä äiti, joka on tehnyt parhaansa, ihminen joka on tehnyt hyviä tekoja, ihminen joka pitää kaikkea kasassa, ihminen josta ollaan riippuvaisia... Miten ihmeessä hänen psyykkeensä koskaan pystyisi käsittelemään todellisuutta ja omia tekoja?
Itsekin olisin edelleen siellä laalaalandiassa, jollei Yläkerta olisi ollut armelias ja romuttanut sairaan elämäni perustuksia myöten, jolloin minun oli pakko tulla oikeaan elämään.
Etenkin, kun *kapellimestari* on kypsymätön lapsenasteella oleva narsisti.
Narsismi on todella hankala ja vaikea asia käsitellä/käsittää ylipäätään.
Ja kun sitä nyt tutkii syvällisemmin vuosikymmeniä myöhemmin. Niin kauhukseen huomaa, että mikä *perhehelvetti* on ollut elämä, narsistiperheen pienenä *näivekkeenä*, joka on yrittänyt selvitä omin avuin tässä maailmassa.
Miltä tuntui se epätoivo nukkumaan mennessä, kun ei ollut oikeastaan ketään!?.
Niin, kuten sanoin monesti saattaa olla kyse ikäänkuin lapsuuden toisinnosta, kun ei sitä vanhempaansa kyennyt parantamaan niin sitä kaiketi aikuisena sitten luulee siihen pystyvänsä.
Hyvin useinhan esim. alkoholistiperheen lapsi saattaa valita puolisokseen alkoholistin, jolloin sen lapsuuden voi ikääkuin elää uudelleen toivoen ns. onnellista loppua, puoliso raitistuu MINUN vuokseni...
Tuolla ylempänä joku kirjoitti, että hän oli saanut ihmiset toimimaan haluamallaan tavalla, minun tapauksessani niin ei käynyt, minä itse vaan oman laatuni mukaan hakkasin vuosia päätäni seinään ja syy siihen löytyy ohutnahkaisen persoonasta.
"Hän ei välttämättä suutu ihmissuhteissaan, vaan elää siinä toivossa, että ne muuttuisivat jonain päivänä paremmiksi. Hän haluaa elämän voimien voittavan ja pyrkii itse omalta osaltaan korjaamaan olosuhteita ja muuttamaan itseään ristiriitaisten tilanteiden raukeamiseksi. "
Tässä ketjussa näyttää olevan myös väitteitä siitä ettei ohutnahkainen tunnusta itsessään olevan mitään vikaa, mikä mielestäni ei pidä paikkaansa niin oman kokemukseni ja kuin lukemani perusteella.
"Ohutnahkainen narsisti haluaisi olla läheistensä kanssa hyvissä väleissä. Mikäli hänen ihmissuhteissaan syntyy ristiriitoja, hän tuntee heti olevansa vastuussa tapahtuneesta. Hän on niin tottunut näkemään viat itsessään, että pitää mieluummin itseään kuin toista osapuolta vikapäänä. Tämä asetelma on hänelle tuttua ja turvallista. Hän ei halua myöntää edes itselleen olevansa pahansuopaisen henkilön seurassa, vaan haluaa uskoa hyvien objektien olemassaoloon. Siksi hän ummistaa silmänsä huonolta kohtelulta ja pitää toista osapuolta virheettömänä.
Ohutnahkainen ei pysty sisäisen rakenteensa vuoksi suojautumaan sijoittamalla huonoutta muiden harteille. Päinvastoin hän suorastaan imee muiden arvioinneista kuvittelemansa itseensä kohdistuneen kritiikin. Hän myötäilee ihmissuhteissa eikä tuo esiin omia tarpeitaan, koska pelkää tulevansa tarvitsevana torjutuksi. Näin usein käykin, koska ohutnahkainen on suhteessa henkilöihin, jotka käyttävät hänen hyväntahtoisuuttaan hyväkseen, eivätkä siedäkään häntä tarvitsevana. Mikäli ohutnahkainen tuottaa ihailemalleen henkilölle pettymyksen, hän tulee hyvin syylliseksi ja pyrkii heti sovittamaan tekonsa. Koska syyllisyyden tunne on hänen jatkuva seuralaisensa, hän joutuu usein kantamaan myös läheisten häneen projisoimaa syyllisyyttä heidän puolestaan. "
No minunkin maailmani aikoinaan romahti kun käsitin, että ainut keino pelastaa itseni ja lapseni on avioero jonka jälkeen tosiaan jouduin hyvin pitkään ja pohjamutia myöden pohtimaan niitä itsestäni johtuvia syitä, etsimään niitä vastauksia kysymykseen, miksi makaan lattialla, siedän niin paljon huonoa kohtelua ja ne syyt sitten johdattivat sinne lapsuuden tapahtumiin jotka nuorena aikuisena pyrki aktiivisesti unohtamaan/olemaan ajattelematta, kun ei vielä käsittänyt miten se kaikki oli vaikuttanut siihen millainen ihminen minusta kasvoi
Mielestäni kun asian tiedostaa/itsensä tuntee niin omien vajavuuksiensakin kanssakin oppii elämään, kuten jo ylempänä jo totesin tähän tapaan
Niin, mene ja tiedä mikä itsekullekkin on hyväksi, mutta itse olen kyllä sitä mieltä, että on hyvä tiedostaa myös itseen liittyvät ongelmia tuottavat ajatus/toimintamallit jos haluaa elämäänsä muutosta...
Välttämättä se ydin ei muutu, mutta ajatus ja toimintatapojen muutos vaikuttaa suuresti valintoihin ja sitä kautta elämään, jolloin voi välttyä siltä ikävältä toisinnolta, miksi mulle aina käy näin...
" Koska ohutnahkaisella ei ole riittäviä suojakeinoja, hän on ollut elämässään jatkuvasti haavoilla ja hän on siksi joutunut kärsimään. Hän on toisaalta niin
samastunut kärsimykseen, että suorastaan hakeutuu sellaisiin tilanteisiin, jossa voi sitä aina uudelleen tuntea. Kärsimyksen kanssa eläminen on hänen mielestään hänen kohtalonsa. Hänessä on kuitenkin eri tavalla kuin paksunahkaisessa jäljellä toivo sellaisen ihmissuhteen löytymisestä, joka poistaisi hänen pahan olonsa. Vaikka ohutnahkainen toivoo, että lopulta saisi hyvää kohtelua osakseen, hän kuitenkin yleensä asettuu sado-masokistiseen suhteeseen, jossa alistuu tuntemaan riippuvuutta ja kärsimystä toisenkin puolesta."
Tämmöstä ny tuli tähän kohtaan, lainaukset linkeistä joissa käsitellään paljon myös ohutnahkaiseen narsistiin liittyviä asioita...
http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/hyrck106.htm
http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/hyrck309.htm
Otitko vahingossa vai tahallaan saman nimimerkin kuin minä?
En halua elämääni muutosta enkä halua kenenkään syvästi häiriintyneen läheisriippuvaisnarsistin kuvittelevan minun tarvitsevan hänen häiriköimistään. Kiitos.
"No minunkin maailmani aikoinaan romahti kun käsitin, että ainut keino pelastaa itseni ja lapseni on avioero jonka jälkeen tosiaan jouduin hyvin pitkään ja pohjamutia myöden pohtimaan niitä itsestäni johtuvia syitä, etsimään niitä vastauksia kysymykseen, miksi makaan lattialla, siedän niin paljon huonoa kohtelua ja ne syyt sitten johdattivat sinne lapsuuden tapahtumiin jotka nuorena aikuisena pyrki aktiivisesti unohtamaan/olemaan ajattelematta, kun ei vielä käsittänyt miten se kaikki oli vaikuttanut siihen millainen ihminen minusta kasvoi"
Kun olet pohtinut syitä oman parisuhteesi epäonnistumiseen, niin oletko pohtinut myös vaikutuksia lapsissasi ja pystytkö havannoimaan niitä? Tarkoitan sitä, että samalla tavalla kuin oma lapsuutesi on vaikuttanut parisuhteisiisi myöhemmin, niin näkyykö sama vaikutus lapsiesi parisuhteissa, koska ovat kuitenkin tässä "isiltä pojille" -ketjussa ihan tahtomattaan rooleissa, jossa yrittävät sätkiä parhaansa mukaan. Ja jos näet heillä samanlaisia ongelmia, niin oletko oppinut sukupolvien ketjusta, että voisit auttaa omia lapsiasi tuon tiedon jyvän kanssa vai jatkuuko kierre eräänlaisena suvun tabuna, koska siitä ei ole sallittua puhua?
Läheisriippuvaisuus, voiko sitä, jos tiedostaa oman läheisriippuvaisuutensa, nähdä omissa lapsissa ja miten olisi viisainta toimia, jos sellaista havainnoi?
"Kun olet pohtinut syitä oman parisuhteesi epäonnistumiseen, niin oletko pohtinut myös vaikutuksia lapsissasi ja pystytkö havannoimaan niitä?"
Kysymykseesi liittyen, tulkitsit hieman väärin tekstiäni, en pohtinut syitä avioliittoni epäonnistumiseen, koska syy siihen oli hyvin ilmeinen, vaan pohdin itseeni liittyviä syitä miksi siedin niin paljon huonoa kohtelua, joka liittyy tähän läheisriippuvuus teemaan...
Mitä tulee lapsiini ja kysymykseesi näenkö heissä samankaltaista toimintamallia kuin itselläni liittyen läheisriippuvuuteen ja parisuhteeseen niin vastaan, etten näe tällä hetkellä. Heidän parisuhteensa ovat hyvin erilaisia kuin omani aikoinaan ja he aikoinaan tiedostivat senkin ettei äitikään ihan terveellä tavalla toiminut,ovat ihan suoraan sanoneet jo lapsina ihmetelleensä miksen minä koskaan puolustanut itseäni...
Toki merkittävänä syynä lasteni parisuhteisiin liittyen voi olla sekin, että heidän kumppaninsa ovat olleet/ovat ns. kunnollisia, itsenäisiä eteenpäin pyrkiviä nuoria aikuisia, eivät mitään hoivattavia/parannettavia jollaisen LR hyvin helposti valitsee.
Aikoinaan perheemme ongelmista on kyllä keskusteltu, ovat saaneet olla mukana jo lapsina mukana esim. isänsä verkosto palavereissa ja heille on tähdennetty etteivät he ole syypäitä vanhempiensa/perheensä ongelmiin...
Toki heilläkin on omat traumansa liittyen lapsuuteen, itsetunto ei aina ole kohillaan, työhön liittyen, esillä olo ja ns. "hienommissa" piireissä liikkuminen/seurassa oleminen jännittää, on kahvikuppineuroosia yms.
Teini iässä jonkinlaista itsesääliäkin oli havaittavissa, mutta olen kyllä tähdentänyt, ettei niiden asioiden taakse voi sillä tavalla mennä vaan aikuisena ihmisenä on mahdollisuus valita oma tiensä, ei ole pakko toistaa vanhempiensa virheitä, seurata heidän jalanjälkiään vaan huonommistakin lähtökohdista riippumatta voi elämässä kuitenkin pärjätä siten, että voi olla tyytyväinen itseensä ja omaan elämäänsä...
Että tällä hetkellä näin, pidän heitä selviytyjinä kaikesta huolimatta, vaikka heissä lapsuudesta/vanhemmista aiheutuneita kolhuja onkin. Sitä taas ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja miten menneisyys/lapsuus taas niihin asioihin vaikuttaa. Mutta en näe tällä hetkellä tarvetta opastaa heitä parisuhdeasioissa millään tapaa, kovin ovat itsenäisiä itsekin, pitävät huolen, että pärjäävät omillaan, välillä ilman kumppaniakin, ovat taloudellisesti riippumattomia...
Tässä vielä kun näitä hetken jäin miettimään, niin tekee mieli nostaa vielä yksi tekijä joka on saattanut vaikuttaa siihen, etteivät he ainakaan ole niin pahasti "tuhoutuneet", koska lapset on aina ollut toinen toisensa tukena.
Sisarussuhteet ovat olleet ja ovat tiiviit, että jos jollakulla on ongelmia suhteissaan , he turvautuvat ensisijaisesti nyt aikuisina joko toisiinsa tai ystäviinsä , että esim. suhteen päättymiset tulevat minulle tiedoksi ikäänkuin jälkijunassa, jolloin ne asiat on käsitelty jo toisaalla. Tiedän myös, että he muistelevat toisinaan lapsuuttaan ja keskustelevat meistä vanhemmista myös keskenään.
Toki aina tavatessakin noihin asioihinkin aina hieman palaillaan, kertovat mieluusti isänsä kuulumiset minullekkin ja uskoisin, että lapset ovat hyväksyneet asiat/vanhempansa sellaisina kuin ne ovat ja pyrkivät elämään oman näköistään elämää siitä huolimatta...
Nää on monimuotoisia asioita, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Suurin vaikutus on varmaan sillä omalla persoonalla, tunteeko itsensä hyväksi vaiko huonoksi, kokeeko voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä omilla valinnoilla, vaikuttavia tekijöitä ovat nekin, mihin, millaisiin olosuhteisiin, ihmissuhteisiin elämä aikuisena kuljettaa, ympäristö, sijoittuminen yhteiskuntaan yms.
Hieman surullisena luin tuota toisen vastinetta, joka kokee aiheuttaneensa lapsilleen niin vakavaa vahinkoa, että heidän aikuinen elämänsäkin on kovin ongelmallista. Itse en kauheasti syyllistä itseäni, koska oman kokemukseni mukaan minäkin olen kuitenkin selvinnyt...
En tiedä kuinka näitä asioita pitäisi ajatella, omalla kohdallanikin lapsuuden traumoistani ja omista ongelmistani huolimatta pidän tosiaan itseänikin selviytyjänä, mikä suinkaan ei tarkoita, että elämä olisi kaikkinensa mennyt hyvin, mutta ei niin huonostikaan
Anteeksi, ymmärsin, että kun kirjoitit lapsuuden toisinnosta, tarkoitit syytä. Sellaista ns. näkymätöntä syytä toimia omassa parisuhteessaan tietyllä tavalla, jonka mallin on lapsuudessa imenyt itseensä. Kyllä itse voin tunnustaa, että oman mallini olen saanut äidiltäni, joka petettynä jäi liittonsa, joka siis edelleen on voimissaan. Näin siis lapsuudessa mallin, miten korjata liittoa ja ihan kuin se olisi ollut koodattuna aivoihini, kun itse tulin petetyksi. Mielenkiintoista oli, että vasta kun itseäni oli petetty, niin sain tietää, että isänikin oli ollut pettäjä. Se oli siis salattu silloin, nyt helposti ymmärsin, kaiken lapsuudessa kokemani ja näkemäni. Aika rankkaa siis, varsinkin kun omassa suhteessa kolmantena ollut sattui olemaan jollakin tapaa henkisesti sairas ja kostoon taipuvainen.
Em. kokemuksen jälkeen ja myös hiljaa havainnoimalla lapsiani, olen ymmärtänyt, että jäljet toisiimme jätämme, vaikka emme toisiamme haluaisikaan vioittaa, niin silti sen teemme. Kuulin kerran jonkun sanovan hoida nyt oma poikasi, kun niin enkelimäistä esität ja kylmetyin tuon kuullessani, koska sanojalla meni sanat sekaisin ja se ei ollutkaan minulle tarkoitettu. Selvisi, että tuokin oli vain viottumisen jälki, joka oli jäänyt jäljelle. Samalla tavalla viottumisen jälki näkyy tyttärissä hakeutumisina mahdollisimman kauas toisiin kulttuureihin, joissa voivat vapaammin hengittää ja olla ehkä onnellisia. Vai ohjaako heitäkin jokin sisäinen koodaus, kun valitsen elämänkumppanin toisesta kulttuurista, niin vältyn kohtaamasta sitä samaa kuin oma vanhempi on kohdannut.
Olet oikeassa, että jokainen valitsee oman polkunsa, mutta ainakin omien lasteni kohdalla toivon johdatusta siihen, ettei valinta mene sen sisäisen koodauksen ajamana, vaan pohtisivat valintojaan useammasta näkökulmasta. Tämä on siis hiljainen toiveeni, sillä minulla ei ole valtuuksia ohjailla tai ohjastaa kenenkään toisen elämää, valtuudet on vain omaan elämääni. Viimeisessä kappaleessa pohdit omaa onnistumistasi elämässä, niin minäkin olen pohtinut ja saldo tällä hetkellä omassani on miinuksen puolella, mutta itsepä valitsin.
"Anteeksi, ymmärsin, että kun kirjoitit lapsuuden toisinnosta, tarkoitit syytä. Sellaista ns. näkymätöntä syytä toimia omassa parisuhteessaan tietyllä tavalla, jonka mallin on lapsuudessa imenyt itseensä."
Niin kyllä noinkin, mutta avioliittoni epäonnistumisen ilmeinen syy oli puolisoni alkoholisoituminen siitäkin huolimatta että toistin lapsuudesta peräisin olevaa kaavaa., koska myös äidilläni oli alkoholi ja mielenterveysongelmia. Yritin olla aikuisenakin kaikella lailla "hyvä ja kiltti" ja ymmärtää loputtomiin etten ns. riitelemällä ajaisi häntä juomaan. Asia minkä puolisoni itsekin ilmaisi loppuvaiheissa tähän tapaan, "ku sä oot aina niin saatanan pyhä"
Noista malleista sen verran, että joskus voi käydä niinkin, että lapset valitsevat tarkoitushakuisesti päinvastaisen mallin kuin vanhempansa. Minäkin aikoinaan päätin jo teininä että yritän olla tyystin toisenlainen äiti kuin omani, keitän ruokaa, leivon pullaa, pidän kodin siistinä ja minun lapseni eivät tule näkemään koskaa äitiään humalassa, jne. mikä sitten kaiketi lisäsi myös "pyhyyttäni" suhteessa puolisooni...
Tähän LR teemaan liittyen, minä olen tyypiltäni sellainen vahvuuteen sairastunut,suorittanut elämää, yrittänyt olla "hyvä", kantanut vastuuta toistenkin puolesta, mikä ny vanhemmiten on vähentynyt varsinkin nyt kun ei ole sitä "omaa" hoidettavaa lähipiirissä...
http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi_hyvin/psykologia/vahvuuteen_sairastunut_suorittaa_jotta_tulisi_rakastetuksi
Mitä tulee tuohon
"Tämä on siis hiljainen toiveeni, sillä minulla ei ole valtuuksia ohjailla tai ohjastaa kenenkään toisen elämää, valtuudet on vain omaan elämääni."
Niin itsekin olen aikuisten lasteni suhteen ottanut tuon linjan, heillä on omat elämänsä, tekevät omat valintansa, minä voin vain toivoa ja joskus lähettää hiljaisen huokauksen sinne jonnekkin heidän puolestaan, vaikka sitten salaa huolehdin ja murehdin milloin mitäkin, mutta yritän pitää enimmät mölyt mahassani, jos ei minun mielipidettäni kysytä, mutta jotenkin ajattelen , että nuo huolet ja toiveet lapsiin liittyen kuuluu "äiti geeniin", tuskin siittä koskaan kokonaan eroon pääsee...
Tällä hetkellä tosiaan lasteni elämässä ei tunnu suurempia ongelmia olevan, että siltä osin minäkin voin olla suht rauhallisin mielin, mutta kyllähän mun lapset tietää mikä/millainen olen, että esim. matkoiltaan lähettelevät säännöllisesti tekstareita, tyyliin hengissä ollaan/kaikki hyvin etten ala mitään kauhuskenaaroita kehittelemään.
Oman elämän pohdinnoissani tosiaan olen päätynyt siihen, että olen selviytynyt ja ompa elämä joiltain osin ollut nousujohteinenkin. Mikä osin saattaa johtua siitäkin, että nyt kun lapset ovat aikuistuneet ja pärjäävät omillaan, niin olen ihan systemaattisesti opetellut kuuntelemaan itseäni/antamaan itselleni, olemaan itsekkäämpi, mitä kautta elämääni on tullut paljon uusia ulottuvuuksia..
Toisaalta sellaisia käsityksiä, että toisia ihmisiä voi tehdä onnellisemmiksi heitä hallitsemalla henkisesti ilmenee vaikka missä elämän tasoilla ja maailmassa vaikka kuinka paljon...esim. kulttien piirissä ilmenee, varmaankin myös mielenterveyshoidon piirissä jne. Onko myös silloin kyse narsismista ?
Miksi sinun kaltaiset kusipäät yrittää aina vääntää asiat oman agendansa taakse?
Tämä aihe käsittelee ohutnahkaisia narsisteja ja paksunahkaisia narsisteja... yksittäisiä ihmisiä, jotka käyttäytyy narsistisesti!
Kun haluat tästä (taas kerran) väittelyn uskonnosta ja haukkua niitä, jotka ajattelee eri tavalla kuin sinä... se jo itsessään on narsistista käytöstä.
Sille on omat keskustelualueet, sille mistä haluat taittaa peistä täällä.
Mene sinne häiriköimään, älä tule tänne!
Oksettaa, kun kusipäänarsistit kirjoittaa kaltoin kohdelluista ihmisistä ja on niin pyhimystä, niin pyhimystä.
Vastaus nimimerkille: haluparemmaksiihmiseksi
En ole se henkilö, jolle esitit kysymyksesi, mutta paranemassa oleva läheisriippuva kyllä.
Paradoksi on se, että sairaan ihmisen kanssa kimppaan lähtee vain toinen sairas.
Olen käynyt terapiassa, vertaistuessa ja tiedän aika paljon ihmisiä, jotka ovat lähteneet hakemaan parannusta sairauteensa. Tähän määrään ei kuitenkaan mahdu yhtä ainoaa pariskuntaa vaan kaikki on yksittäisiä ihmisiä.
Yleensä on helpompi dumpata toinen kun hän lähtee paranemaan kuin kohdata se, että itsessäkin on jokin pahasti pielessä.
Toinen paradoksi on se, että yleensä tähän päivään tulo tapahtuu keski-iässä, jos se on ylipäätänsä tapahtuakseen ja siinä iässä omat lapset on jo aikuisia tai ainakin aikuisuuden kynnyksellä.
Jotain helpotusta varmaan on ollut hyvin marginaaliselle ryhmälle, jotka on saaneet ongelmilleen nimen, mutta kyllä se lähes poikkeuksetta siirtyy seuraavaan sukupolveen.
Omat lapset kantaa painotaakkaa mukanaan ja ainoastaan yksi heistä on tässä päivässä. He ovat myös kykenemättömiä käsittelemään omia ongelmia ...ihan samalla tavalla kuin itsekin oli heidän iässään.
Miksi kuuntelisi jotain sellaista, joka on ollut terapiassa (ainoastaan hulluthan on joutuneet käymään terapiassa...) varsinkin kun se, mitä se sanoo tuntuu pahalta, satuttaa, repii haavoja auki...
En ainakaan minä koskaan pysty korjaamaan sitä vahinkoa, mitä olen aiheuttanut, en vaikka tekisin mitä.
Mutta täällä paltalla et nyt pysty tuhomaaan ketään, koska täällä kukaan ei kumarra sinua senttiäkään, eikä rakasta.
" Onko käsite sellainen mikä meidän kulttuurissamme on syntynyt, elää meidän arvomaailmassamme omaa hienoa elämäänsä ja me ruokimme sitä, keksimme yhä enemmän häiriöisiä? "
HAHAHAHAHAHHAHAHHAHAHAHHAHAHAHHAHAHAHHAHAHAHAHAHA
Narsisti, läheisriippuvainen, psykopaatti, skitsofreenikko, masentunut jne... Nehän ovat yksittäisiä sanoja. Psykiatrinen lääketiede ne on keksinyt. Toki on keskustelussa nopeuttava tekijä kun luokitellaan johonkin ryhmään kuuluvaksi. Pääpiirteittäin saamme käsityksen kun tiedämme millaista käyttäytymistä ko. sanan taakse kätkeytyy. Itselläni alkaa hämärtymään nuo rajat olosuhdepiirissäni. Olen aiemmin kirjoittanut vain persoonallisuus häiriöisestä "sarvipäästä", jonka itse luokittelin käyttäytymisensä pohjalta narsistiksi. Onko koko sisarusparvi persoonallisuushäiriöistä? Siltä minusta tuntuu. Vaimostani en halua syvällisemmin kirjoittaa. Avautumiseni kyllä selventäisi tapahtumien kulkua hyvin olennaisesti. Mielenterveysongelmiensa takia on ollut sairaseläkkeellä jo 10 vuotta. Läheisriippuvainenkin on. Itseni kannalta satuttavinta on ollut se kun ratsastaa kahdella hevosella. Minulla ja sisarillaan. Kulloisenkin tarpeensa mukaisesti vaihdellen ratsuaan. Oikeastaan enhän minä ole ollut mikään lämminverinen ratsu vaan aasi.