Tänään ymmärsin että minä sairastan syömishäiriötä ja masennusta. Olen pitkään tuntenut olonu väsyneeksi ja että elämällä ei olisi niin suurta merkitystä, luulin vain että johtuu kaamoksesta mutta ei se taidakkaan olla niin...
Olen alkanut parin kuukauden aikana katsomaan peilistä ja sanomaan "hyi, läski" ja tuijottanut kuvajaista oksettuneena. Tiedän varsin hyvin että olen normaalipainoin ja urheilullinen mutta haluaisin niin kivasti lautavatsan, mutta en siihen ole kyennyt.
Ajattelin olisiko lapsena (ala-asteella ja sitä ennen) ollut kiusaaminen vaikuttaa, luulin pääseeni asiasta yli mutta nyt kun mietin niin en yhtään uhmettele jos osa syy voisi olla siitä.
Muutenkin olen sosiaalinen ja koulussa hyvin menestyvä tyttö mutta esitän vain suuren osan. Olisihan se outoa että yhtäkkiä lakkaisin puhumasta tai hymyilemästä? En halua että perheeni saisi kärsiä puolestani... Äidilläni on rahahuolia ja esim. Psykiatrilla käynti maksaa paljon.
Pari kertaa olen niin vihainen ollut itselleni että viiltanyt jalkaani veitsellä, kaduin sitä heti jälkeen päin. Läheiset välit minulla on äitini kanssa ja hän ei varmaan luottaisi minuun enää jos saisi tietää mitä kaikkea häneltä minä salailen.
Salaisuuksien pitäminen sisälläni vie voimavarojani päivä päivältä. En jaksaisi enää mutta en apuakaan saa...
Ja monet sairautenikin kuluttaa minua loppuun: Atoppinen iho, migreeni ja syömishäiriö.
Syömishäiriöni on anoreksia ja aamupalaa olen vihdoin alkanut syömään mutta joskus tulee fiilis että "en halua!!". Oksentaa joskus yritin mutta vihaan oksentamista yli kaiken joten se ei tuntunut miellytävältä.
Tarinani voisi jatkua ikuisuuksiin mutta kirjoitustila on rajallinen.
Kiitos jos ymmärrät ja käsität etkä ala heti sanomaan jotain "oot nolo ku et sano mutsilles" tyyliin.
Olen alkanut parin kuukauden aikana katsomaan peilistä ja sanomaan "hyi, läski" ja tuijottanut kuvajaista oksettuneena. Tiedän varsin hyvin että olen normaalipainoin ja urheilullinen mutta haluaisin niin kivasti lautavatsan, mutta en siihen ole kyennyt.
Ajattelin olisiko lapsena (ala-asteella ja sitä ennen) ollut kiusaaminen vaikuttaa, luulin pääseeni asiasta yli mutta nyt kun mietin niin en yhtään uhmettele jos osa syy voisi olla siitä.
Muutenkin olen sosiaalinen ja koulussa hyvin menestyvä tyttö mutta esitän vain suuren osan. Olisihan se outoa että yhtäkkiä lakkaisin puhumasta tai hymyilemästä? En halua että perheeni saisi kärsiä puolestani... Äidilläni on rahahuolia ja esim. Psykiatrilla käynti maksaa paljon.
Pari kertaa olen niin vihainen ollut itselleni että viiltanyt jalkaani veitsellä, kaduin sitä heti jälkeen päin. Läheiset välit minulla on äitini kanssa ja hän ei varmaan luottaisi minuun enää jos saisi tietää mitä kaikkea häneltä minä salailen.
Salaisuuksien pitäminen sisälläni vie voimavarojani päivä päivältä. En jaksaisi enää mutta en apuakaan saa...
Ja monet sairautenikin kuluttaa minua loppuun: Atoppinen iho, migreeni ja syömishäiriö.
Syömishäiriöni on anoreksia ja aamupalaa olen vihdoin alkanut syömään mutta joskus tulee fiilis että "en halua!!". Oksentaa joskus yritin mutta vihaan oksentamista yli kaiken joten se ei tuntunut miellytävältä.
Tarinani voisi jatkua ikuisuuksiin mutta kirjoitustila on rajallinen.
Kiitos jos ymmärrät ja käsität etkä ala heti sanomaan jotain "oot nolo ku et sano mutsilles" tyyliin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Atoppinen iho on todella häiritsevää ja saan näppylöitä minne nyt sattuu. Ei se ois kiva sanoa liikkatunnilla, "joo en voi tulla uimaan koska tää mun iho on herkkä ja se kuivuu.."
Se rajoittaa elämääni suuresti en aika kehtaa tyttöjen liikassa tiisua vaateitani muiden edessä koska jotkut ihottumat ovat... Muten sen nyt sanoisi, ällöttäviä. Luulen että vain ne joilla on/joskus ollut atoppinen iho ymmärtää sen tuskan.
Miten tämä liityi aloittajan asiaan??
Vaihdoin vain nimimerkkiä.
Itsellänikin on koulussa onllut vaikeaa, sen verran etten käy ennen uuttavuotta siellä, enkä varmaan mene sen jälkeenkään. Pari päivää sitten huomasin itsekkin että en pysty syömään. Sosiaallinen elämä mahdoton, terapiasta kai hyvin vähän apua... jos jotenkin voisin antaa neuvoja niin se varmaan olis että puhu jonkun ystäväs kanssa näistä jutuista, se saattas auttaa "taakan keventämistä". Ja mieti myös jos kertoisit mutsilles, meinaan että kyllä hän ymmärtäisi miksi et ole kertonu näistä asioista heti.