Elämä ilman rakkautta tuntuu merkityksettömältä. Se on kuin kertaalleen haalennutta kaurapuuroa.
Aina öisin, unen rajalla, iskee paniikki. Jälleen yksi ruksi kalenteriin, menetetty päivä, kadonnut valo. Tätäkö elämäni on? Loputonta tanssahtelua hämärän rajamailla?
En aina edes tiedä miksi elää. Millään ei ole merkitystä. Minä vain olen, poltan happea ja soluni tikittävät lähestyvää vanhuutta, väistämätöntä kuolemaa. En enää tiedä voinko, uskallanko rakastaa.
Aina öisin, unen rajalla, iskee paniikki. Jälleen yksi ruksi kalenteriin, menetetty päivä, kadonnut valo. Tätäkö elämäni on? Loputonta tanssahtelua hämärän rajamailla?
En aina edes tiedä miksi elää. Millään ei ole merkitystä. Minä vain olen, poltan happea ja soluni tikittävät lähestyvää vanhuutta, väistämätöntä kuolemaa. En enää tiedä voinko, uskallanko rakastaa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei polkupyörä, miksi et uskalla enää rakastaa?
Koska pelkään päästää ketään lähelleni.
Oletko mies vai nainen?
Elämä on kaikille sama. Yksi päivä jää taakse silloin kun menet nukkumaan. Seuraavana aamuna voit olla onnellinen siitä, että olet olemassa ja elät kun aurinko nousee. Niinä päivinä, kun aurinko ei nousekaan sateen ropistessa ikkunaan voit nähdä jokaisessa pisarassa elämälle tärkeän, veden.
Rakkaus syntyy hiekanjyvästä, kuin helmi.
"Helmi syntyy, kun eliön kuoren ja vaipan väliin joutuu vieras hiukkanen, joka häiritsee eliön toimintaa ja jota se alkaa kapseloida vuoroittaisilla aragoniitista tai kalsiitista ja sarveisaineesta koostuvilla kerroksilla. Lopulta tuloksena syntyy pallon tai epäsäännöllisen muotoinen irtohelmi, mikäli se on saanut kehittyä irrallaan kuoresta, tai puolipallon muotoinen kuorikko- eli blisterihelmi, joka on kasvanut kuoreen kiinni. Tietyt makeanveden simpukat tuottavat hyvin epäsäännöllisen muotoisia barokkihelmiä. Luonnossa helmen kehittyminen herneen kokoiseksi voi viedä noin 50 vuotta, ja irrallisen helmen syntyminen on harvinainen tapahtuma."
wikipedia
Yöt ja aamut tuovat vielä surun, vaikeuden ja epätoivon. Nekin ovat jo laimenneet ja tarttuvat kourillaan vain satunnaisesti. Päivistä on tullut toistensa kaltaisia. Useammin kuin ennen herään epätodellisen tuntuun, ajatuksiin ja aistimuksiin jo tapahtuneista, mutta uudelleen elettävistä hetkistä.
Kun ei liiku ajan virran mukana, sotkeutuvat sen poimut toisiinsa. Se, mikä olisi voinut olla, sekoittuu elettyyn todellisuuteen ja aiheuttaa hämmentäviä déjà-vu -kokemuksia. Ollessaan paikallaan voi poimia tuokioita ajasta, mutta niitä ei pysty määrittelemään tai luokittelemaan. Aika venyy, jähmettyy, laajenee ja supistuu samaan aikaan.
Vain olo ulkopuolisuudesta, tavoittamattomuudesta ja epätodellisuudesta jää sekoittamaan ihmisen mieltä. En pysty siihen, mitä joskus kuvittelin osaavani. Rakkaus on tunne, mutta se on myös taito ja tapa elää. Yhdenkin näistä puuttuessa, en koe itseäni rakkauden arvoiseksi. En voi saada sitä, mitä en osaa antaa ja vähemmällä en voi itseäni päästää. Sillä silloin, loukkaisin toisia ja halveksuisin rakkautta.
"Onko siis ihmisen alistuttava olemaan ajan kulkua mittaava kello, joka on milloin epäkunnossa, milloin korjattu toimivaksi, ja jonka mekanismi synnyttää epätoivoa ja rakkautta heti kun kellon rakentaja panee koneiston käyntiin?"
- Stanislaw Lem: Solaris.
https://vimeo.com/108650530