Pikkulapsesta saakka isääni on liittynyt positiivisia ja negatiivisia muistoja. Isäni on hauskaa ja hyvää seuraa joka osaa oikealla hetkellä laukoa vitsejä ja hetkittäin jopa nauraa itselleen. Parhaimmat muistot isästäni liittyvät jopa yhdessä vitsailuun. Valitettavasti suurin osa muistoistani on negatiivisia. Isäni ollessaan vihainen huutaa ja haukkuu minua ja isoveljeäni esim. jos harrastus päättyy myöhään illalla ja pyytää isältä kyytiä "mitä te lellityt pikkulapset mitä te kyytiä tarvitsette!!??". Lause tuskin kuulostaa tuollaisenaan uhkaavalta mutta kun täysikokoinen mies huutaa tätä sinulle naamapunaisena suoraan naamaan se tuntuu aika uhkaavalta.
Pienenä (5-11-v.) minulla saattoi olla pahoja raivokohtauksia ja saatoin huutaa vanhemmilleni koko illan. Yleensä äitini oli minusta "vastuussa" silloin. Mutta joskus myös isäni yritti saada minua rauhoittumaan. Minulla on joitain kamalia muistoja joissa isäni tarttuu minua käsivarresta niin kovaa että sattuu ja painaa minut maahan ja tulee istumaan päälleni hajareisin jotta rauhottuisin.(Tässä ei ole mitään seksuaalista joten ymmärtäkää ettei isäni koksaan hyväksikäyttänyt minua kun olin pieni.) Minulla on myös muistoja jolloinka äitini on yllättäen tullut minun ja isän väliin ja vakavasti puhunut isälle "nyt rauhotu. jätä nyt saara rauhaan. älä enää" (saara ei ole oikea nimeni eikä tällä ole tarkoitusta viitata kehenkään tiettyyn ihmiseen).
Olen nyt iältäni 15-18-v. ja vanhempani ovat eronneet (noin. 6kk sitten). Olen myös oppinut isästäni ja perheestäni paljolti uusia asioita kuten tiedon että isäni ottaa masennuslääkkeitä. Vieläkin tottutelen ajatukseen vanhempieni erosta. Vaihtelen vanhempien luona asumista noin 2-3viikon välein isoveljeni kanssa. Olen menossa vajaan viikon päästä takaisin isälle ja äiti kysyi ihmetellenkö onko meidän mielestämme isä käyttäytynyt ihan normaalisti. Äiti ja isä pitävät yhä yhteyttää joistain asioista (kuten minun ja isoveljeni hoidosta) ja äitini mukaan isä on hänen mielestään käyttäytynyt välillä vainoharhaisesti. Kerroimme isoveljeni kanssa äidille että isäni on muunmuassa lopettanut masennuslääkkeiden syönnin ja laihtunut 7 kg ja on paremmassa kunnossa kuin ennen ja tämää on ainoa muutos. äitini katsoi minua ja isoveljenäni kauhuissaan/ihmeissään/huvittuneena kysyen "Onko!?". selitimme äidille että isä lopetti masennuslääkkeiden syönnin silloin kun isä sai uuden naisystävän.
Äitini kertoi puolestaan että yhdessä vaiheessa kun äitini ja isäni olivat mielä yhdessä, iskäni lopetti masennuslääkkeiden syönnin noin 2 kk. tänä aikana isäni oli kuulemma muuttunut ihan hulluksi ja esimerkiksi tulkinnut miltein kaikki työpaikalta saamansa viestit negatiivisesti ja uhkaavasti. Tällä välillä isäni oli juurikin huutanut ja purkanut vihaansa minuun ja isoveljeeni tavallista enemmän. Äitini oli kuulemma kysynyt jotain tällaista kuten "Mikä demoni sun sisään on nyt tunkeutunut. Sä oot ihan hullu!". isäni oli kuulemma miltein säpsähtänyt ja selittänyt että kokeili olla ilman masennuslääkkeitä.
Nyt pelkään palata takaisin isäni luo ja tähän ei auta yhtään että äiti on vakuutellut jatkuvasti että "Ja jos siellä iskällä rupee kaikki oikeesti menee iha hullusti nii kyl te tänne voitte palata."
Kaikkeen tähän uuteen pelkoon tietysti liittyy isäni vihan kauhu ja pelko. Tuntuu kuin olisin vain tärissyttämän koko ajan kun olen kirjoittanut tätä tekstiä. en ole nimittäin edes puhut näistä asioista ikinä kellekkään. Pitäisikö minnun puhu näistä asioista jollekkin ammattitaitoiselle. Sitä olen tässä miettinyt. En ole puhunut peloistani edes läheisimmille ystävilleni. en edes äidilleni joka on läheisin henkilö minulle koko maailmassa ja ketä rakastan yli kaiken. Voitteko kertoa mitä teille tulee mieleen tästä kaikesta kirjoittamastani ja mitä minun pitäisi tehdä nyt tämän kaiken suhteen.
Pienenä (5-11-v.) minulla saattoi olla pahoja raivokohtauksia ja saatoin huutaa vanhemmilleni koko illan. Yleensä äitini oli minusta "vastuussa" silloin. Mutta joskus myös isäni yritti saada minua rauhoittumaan. Minulla on joitain kamalia muistoja joissa isäni tarttuu minua käsivarresta niin kovaa että sattuu ja painaa minut maahan ja tulee istumaan päälleni hajareisin jotta rauhottuisin.(Tässä ei ole mitään seksuaalista joten ymmärtäkää ettei isäni koksaan hyväksikäyttänyt minua kun olin pieni.) Minulla on myös muistoja jolloinka äitini on yllättäen tullut minun ja isän väliin ja vakavasti puhunut isälle "nyt rauhotu. jätä nyt saara rauhaan. älä enää" (saara ei ole oikea nimeni eikä tällä ole tarkoitusta viitata kehenkään tiettyyn ihmiseen).
Olen nyt iältäni 15-18-v. ja vanhempani ovat eronneet (noin. 6kk sitten). Olen myös oppinut isästäni ja perheestäni paljolti uusia asioita kuten tiedon että isäni ottaa masennuslääkkeitä. Vieläkin tottutelen ajatukseen vanhempieni erosta. Vaihtelen vanhempien luona asumista noin 2-3viikon välein isoveljeni kanssa. Olen menossa vajaan viikon päästä takaisin isälle ja äiti kysyi ihmetellenkö onko meidän mielestämme isä käyttäytynyt ihan normaalisti. Äiti ja isä pitävät yhä yhteyttää joistain asioista (kuten minun ja isoveljeni hoidosta) ja äitini mukaan isä on hänen mielestään käyttäytynyt välillä vainoharhaisesti. Kerroimme isoveljeni kanssa äidille että isäni on muunmuassa lopettanut masennuslääkkeiden syönnin ja laihtunut 7 kg ja on paremmassa kunnossa kuin ennen ja tämää on ainoa muutos. äitini katsoi minua ja isoveljenäni kauhuissaan/ihmeissään/huvittuneena kysyen "Onko!?". selitimme äidille että isä lopetti masennuslääkkeiden syönnin silloin kun isä sai uuden naisystävän.
Äitini kertoi puolestaan että yhdessä vaiheessa kun äitini ja isäni olivat mielä yhdessä, iskäni lopetti masennuslääkkeiden syönnin noin 2 kk. tänä aikana isäni oli kuulemma muuttunut ihan hulluksi ja esimerkiksi tulkinnut miltein kaikki työpaikalta saamansa viestit negatiivisesti ja uhkaavasti. Tällä välillä isäni oli juurikin huutanut ja purkanut vihaansa minuun ja isoveljeeni tavallista enemmän. Äitini oli kuulemma kysynyt jotain tällaista kuten "Mikä demoni sun sisään on nyt tunkeutunut. Sä oot ihan hullu!". isäni oli kuulemma miltein säpsähtänyt ja selittänyt että kokeili olla ilman masennuslääkkeitä.
Nyt pelkään palata takaisin isäni luo ja tähän ei auta yhtään että äiti on vakuutellut jatkuvasti että "Ja jos siellä iskällä rupee kaikki oikeesti menee iha hullusti nii kyl te tänne voitte palata."
Kaikkeen tähän uuteen pelkoon tietysti liittyy isäni vihan kauhu ja pelko. Tuntuu kuin olisin vain tärissyttämän koko ajan kun olen kirjoittanut tätä tekstiä. en ole nimittäin edes puhut näistä asioista ikinä kellekkään. Pitäisikö minnun puhu näistä asioista jollekkin ammattitaitoiselle. Sitä olen tässä miettinyt. En ole puhunut peloistani edes läheisimmille ystävilleni. en edes äidilleni joka on läheisin henkilö minulle koko maailmassa ja ketä rakastan yli kaiken. Voitteko kertoa mitä teille tulee mieleen tästä kaikesta kirjoittamastani ja mitä minun pitäisi tehdä nyt tämän kaiken suhteen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Heipähei sinä siellä.
Lapsuuteni on mennyt kutakuinkin samanlaisen pelon varjostamana. Äitini ex-mies oli ns. Pelottelija. Vittuili, haukkui, vähätteli ja alisti, monesti myös sukulaisten ja vieraiden läsnäollessa. Myöskin kuritti ruumiillisesti, monesti aika rajustikin. Siskojani lelli ja paapoi ja kohteli nätisti (olen siis poika/mies, 23 vuotias). Saan myöskin raivonpuuskia, kamalia sellaisia. Näitä on ollut ihan lapsuusajoista saakka. Tavarat hajoilee ja ovet paukkuu. Muistan, kuinka lapsena usein pelotti mennä kotiin, varsinkin kun vilkkaana ja häiriökäytöksisenä lapsena tuli tehtyä kolttosia, kun ei koskaan tiennyt minkälainen kohtelu kotona odotti. Tätä jatkui useita vuosia, kunnes muutin pois kotoa.
Vielä nyt aikuis-iälläkin nuo pelot ja inhoottavat ja jollakin tavalla traumaattiset kokemukset/muistot vaikuttavat elämääni. Vieläkin raivoan ja hajotan tavaroita, ehkäpä siksi, että olen oppinut purkamaan pahaa oloani riehumalla ja raivoamalla.
Nojoo, tahdoin kertoa tarinaani siitä syystä, että KENENKÄÄN ihmisen, VARSINKAAN viattoman lapsen, ei tulisi elää pelossa, varsinkaan peläten vanhempiaan tai lähimmäisiään. Suosittelen lämpimästi ottamaan yhteyttä johonkin tahoon, vaikkapa mielenterveys poliklinikka koulu kuraattoriin taikka mannerheimin lastensuojelu liittoon, jotta saisit puhuttua peloistasi ja kokemuksistani. Itse toivon, että olisin saanut keskustella asioista monia vuosia sitten. Voisi elämä oman itseni kanssa olla paljon helpompaa nyt.
Tsemppiä ja voimia. Toivottavasti asiasi järjestyvät.
Kiitos todella paljon viestistäsi. Olen itsekkin miettinyt että jollekin puhuminen voisi auttaa asiaan. Ainoa asia joka minulla on vain ollut mielessä on että onko tilanteeni ihan normaali. Että onko kaikkien isät samanlaisia ja olenko vain herkkänahkainen likka joka ei osaa pitää puoliaan.
Vähitellen itsetutkiskelemalla aloin päättelemään ettei tämä ole ihan täysin normaali tämä minun ajatusten kulku ja isoin asia mitä uskalsin tehdä on lähettää viesti tänne suomi24.
Kiitos vielä kerran viestistäsi ja sinullekkin jaksamisia.
Hei! Kuulostaa tosi ikävältä. Sun ei ole mikään pakko käydä isäsi luona. Sulla on ikäsi puolesta oikeus sanoa ettet halua. Vaikka menisi huoltajuuskiistaksi asti, sun mielipidettä kysytään ja kuunnellaan. Suosittelen puhumaan äitisi ja veljesi kanssa. Ja myös joku ulkopuolinen, esim.kuraattori tai terveydenhoitaja voisi olla hyvä kuuntelija. Silloin sinullakin on "todisteita" tilanteen pelottavuudesta. Onneksi tässä maassa useimmiten lapsen etu on etusijalla. Isäsi on psyykkisesti sairas, eikä se saa kaatua teidän lasten niskoille. Isäsi varmasti loukkaantuu, mutta et ole vastuussa isäsi tunteista. Älä pilaa omaa elämääsi miettimällä liikaa toisten tunteita. Sinä olet tärkein!
Kiitos suuresti kommentistasi. Jokainen uusi näkemys ja mielipide eri ihmisiltä auttaa tilnateessa.
Olen jo yli neljäkymmentä ja kärsinyt koko ikäni vanhempieni verbaalisesta väkivallasta tai puhumattomuudesta. Viime vuosina tämä on yltynyt todella pahaksi ja olen alkanut sairastumaan tästä, en arvannut miten vakavaa vain verbaalinen väkivalta voi olla pitkän päälle. Minun on tässä vaiheessa pakko alkaa vältellä vanhempiani halusin tai en.