Kuinka moni teistä masentuneista on joutunut

Jos nyt ei ole ihan yksilöllisesti saanut, niin lapsuuden ydinperheenä saimme sitä kyllä kokea. Vanhin isän sisko oli hieno ja hieman kopea ja suhtautui meihin, veljensä perheeseen jotenkin etäisen ylimielisesti. Ei isä heillä viihtynyt ja liekö ollut koskaan yökylässä. Miehen, lankonsa kanssa kyllä tuli toimeen ja liikkuivat jonkin verran yhdessä.
Sitten äidin vanhin sisko oli kyllä tosipainajainen. Tulivat porukalla kylään. Täti mesusi ja neuvoi koko ajan: tuo paikka pitää laittaa uusiksi, teillä on huono talo, että saa siskona hävetä, arvosteli äitiä, mollasi, aliarvioi. Päivitteli, ettei noista lapsista tulee koskaan leipänsä hankkijaa ja kunpa edes saisivat ukon, joka elättää, ym, Ei ihme, että äidin ja isän itsetunto siitä kärsivät ja äiti ei sitten keski-iän jälkeen paljoa liikkunut ja osallistunut sukujuhliin. Kyllä se isä joskus kännipäissään meille lapsille sanoi, että kun se akka tulee taas tänne neuvomaan.
Totuus kai onkin se, että äidin haaveet muuttuivat täysin, kun alkoi odottamaan minua ja joutui pois kokin töistä tukkikämpällä. Olisi kai haaveillut, että kouluttautuu ja jatkaa työelämässä ja olisi varmaan niitä töitä saanut sielläkin jatkaa. Oli ollut erittäin pidetty kokki. Sitten joutuivat rakentamaan mökin ja avioituivat kun lapsikin oli tulossa.
Ei äiti olisi halunnut jäädä "mökinakaksi".
Kyllä se tunne oli lapsena, että olemme jotenkin vähempiosaisia, vaikka meillä ei nähty koskaan nälkää. Muistan kun emme, me lapset, päässeet äidinäidin hautajaisiin 60-luvulla. Eihän meillä lapsilla ollut sinne sopivia tummia vaatteita ja tietenkin emme olisi osanneet olla hautajaisissa niin kuin ihmisten sopii. Äitini sai kyllä "hyvät neuvot" miten siellä sitten pelataan.

Kyllä tämä kaikki sitten kostautui äidilleni, kun hän jäi leskeksi alle 60-vuotiaana. Silloin hänen psyyke romahti puolen vuoden päästä isän kuoleman jälkeen. Sieltä tuli esiin äpärä-äidin taakka, mökinakan kohtalo ja voi mitä kaikkea oli saatu kokea sodan ja evakkoreissujen aikana. Äiti sai kokea myös pienuudestaan. Hän oli vain 150 cm ja noin 45-kiloinen. Kuitenkin napakka työihminen. Onneksi hän surun väistyttyä vielä toipui ja sai elää suhtkoht onnellista elämää kymmenisen vuotta.
Tämä oppitädimme on nyt melkein 90-vuotias ja erittäin terhakka ja voimissaan oleva. On hän elämän myötä hieman pehmennyt ja ollaan nyt läheisiä. Olen antanut hänelle anteeksi taitamattomuuden sisaren perheen ja muutenkin sukunsa "pomona".

Täällä eräs joka kerran alaslyöty. Varon yhteisiä tilaisuuksia sukulaisteni kanssa. Se on kumma,....se olen aina ja joka kerta juuri minä, joka saa kuulla ikävän asian itsestäni,...sukulaiseni suusta. Ihan kuin minut oksennettaisiin oikeen kuvottavalla tavalla pöydälle. Oikeen osataan hakea muistista jokin ällöttävä, ilkeä, alaslyövä, itsetunnon poistava asia ja sitten ihmettelevät sen nautinnon saaneena, miksi en jaksa muuta kuin nukkua voimattomana. Se ilkeys ja kiusa ei heiltä lopu milloinkaan.

Näin joulun ollessa tulossa nämä asiat tulevat taas ajankohtaisiksi ;)