Ajoin monta vuotta sitten kolarin jossa lapsi oli vähällä kuolla. Se ei ollut vikani, lapsi juoksi kulman takaa täyttä vauhtia auton eteen enkä voinut mitään. Oikeudessa mut todettiin syyttömäksi ja lapsi määrättiin maksamaan kaikki kuluni. Siitä huolimatta kuljin aina leima otsassani: hullu kuski joka melkein tappoi lapsen. Yksinäinen nörtti oli helppo syntipukki, kun eihän kukaan tahtonut syyllistää lasta joka joutui loppuiäkseen pyörätuoliin. :(
Näen kolarista vieläkin painajaisia ja autolla ajaminen aiheuttaa ahdistusta. Jouduin muuttamaan muualle koska en kestänyt muiden katseita niskassani. Eikä se aina jäänyt katseiden tasolle. Joku tai jotkut idiootit laittoi monta kertaa kakkaa eteiseeni postiluukun kautta ja sain nimettömiä uhkauksia. Oli tosi ahdistavaa kun en tiennyt kuka tai ketkä oli asialla ja oliko uhka todellinen. En voi vieläkään ymmärtää miksi mulle tehtiin niin. Olin vain ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Olin syytön ja siitä oli oikeuden päätöskin.
Tai tavallaan ymmärrän muiden reaktiota koska tunsin itsekin pitkään syyllisyyttä tapahtuneesta. Jollain tasolla tiesin etten ollut tehnyt mitään väärää, mutta mietin usein miksi en ollut jäänyt sinä päivänä kotiin? Mikä pakko mun oli ajaa autoa kun matka olisi ollut tarpeeksi lyhyt pyöräiltäväksi? Tunsin syyllisyyttä vaikkei siihen ollut mitään aihetta. Mutta syyllisyyden tunne oli todellinen. Kun julkisella puolella ei annettu kunnon lääkkeitä eikä varani riittänyt yksityiseen, raastavaa syyllisyyttä oli pakko lääkitä oluella. Se kasvatti mulle nämä kirotut ketunkuonot jotka sinetöi yksinäisyyteni loppuiäksi.
Näen kolarista vieläkin painajaisia ja autolla ajaminen aiheuttaa ahdistusta. Jouduin muuttamaan muualle koska en kestänyt muiden katseita niskassani. Eikä se aina jäänyt katseiden tasolle. Joku tai jotkut idiootit laittoi monta kertaa kakkaa eteiseeni postiluukun kautta ja sain nimettömiä uhkauksia. Oli tosi ahdistavaa kun en tiennyt kuka tai ketkä oli asialla ja oliko uhka todellinen. En voi vieläkään ymmärtää miksi mulle tehtiin niin. Olin vain ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Olin syytön ja siitä oli oikeuden päätöskin.
Tai tavallaan ymmärrän muiden reaktiota koska tunsin itsekin pitkään syyllisyyttä tapahtuneesta. Jollain tasolla tiesin etten ollut tehnyt mitään väärää, mutta mietin usein miksi en ollut jäänyt sinä päivänä kotiin? Mikä pakko mun oli ajaa autoa kun matka olisi ollut tarpeeksi lyhyt pyöräiltäväksi? Tunsin syyllisyyttä vaikkei siihen ollut mitään aihetta. Mutta syyllisyyden tunne oli todellinen. Kun julkisella puolella ei annettu kunnon lääkkeitä eikä varani riittänyt yksityiseen, raastavaa syyllisyyttä oli pakko lääkitä oluella. Se kasvatti mulle nämä kirotut ketunkuonot jotka sinetöi yksinäisyyteni loppuiäksi.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Onpa vaikea ollut tiesi. Kun tuota lukee, niin tule tunne ajatus, että mitäpä tuohon sanoisi. Olet joutunut kärsimään kauan ja turhaan. Niin kuka miestä täällä uskaltaisi lähteä ulos ja ryhtyä mihinkään jos ei saisi sattua mitään ja välttyä onnettomuudelta. Olen kyllä sitä mieltä, että vaikka olisit ollut huolimaton ja ajanut ylinopeutta, niin on kohtuutonta vaivata ja kärsiä siitä syyllisyyttä lopun elämään. Sinut on sitten ihan oikeuskin julistanut syyttömäksi.
Kärsit postraumaattisesta stressihäiriöstä ja tuo tilanteen kauhu ja järkytys on juuttunut päälle.
On kai luonnollista ihmismielelle, että sitä jossittelee jälkeenpäin? Miksi lähdin tuolle matkalle? Miksi tapasin sen ja sen henkilön, vaikka ajattelin pysyä kotona. Miksi olin niin ajattelematon työpaikalla ja työkone särkyi, ym,
Sinua on myös syyllistetty turhaan. Ihan samaa esim. lääkärit joutuvat kokemaan kun potilas kuolee. Saavat syytöksiä, ettei otettu todesta syöpäoireita ja annettu ajoissa oikeaa hoitoa. Monesti anoppi vihaa miniää, kun oma poika, se kullanmuru sotkee elämänsä. Ei jakseta nähdä sitä todellista syytä vaan siirretään paha ja kipeä asia etäämmälle, vieraammalle tontille.
Palstalla kirjoittelee "ammatikseen" tissimies ja hänellä on taito kehitellä, jos jonkinlaista tarinaa. Tuossa loppulauseessa on tuo termi "ketunkuonot" ja kiusaus ajatella, että ethän vain ole tissimies.
Oli miten oli, niin ei ihminen ole kyllä onnellinen, jos roikkuu päivät päästään yksinäisten palstalla ja kirjoittelee satuja. Aika outo ajankulu se on ja todella yksinäisen puuhaa.
Kuka muukaan niistä ketunkuonoista puhuisi? Ja vielä oluen yhteydessä...
Eikä ne ollut pelkät ketunkuonot vaan kirotut ketunkuonot. :D
Näin tärkeä aihe ansaitsee noston!
Nostitko miestissejäsi vai...?
Mitä jos kävisit juttelemassa jonkun terapeutin kanssa? Nykyään saa aika helposti terapialähetteitäkin, jolloin Kela korvaa osan. Väitän, että aika monella on erilaisia traumaattisia kokemuksia, joita ihminen kantaa mukanaan koko loppuelämänsä ja jotka vaikuttavat kaikkeen elämään. On yksilöllistä, kuinka hyvin traumojensa kanssa pärjää. Siis omasta mielestäni ensin ei ole trauma, vaan persoonallisuuden rakenteet, jotka vaikuttavat siihen, miten yleensäkin pärjää, ja miten selviää traumoistaan. Itse olen omien huonojen kokemuksieni vuoksi työkyvytön. En halua alkaa kaivella sontakasaa terapiassa enää vuosikymmentä myöhemmin. Etenkin kun aika on kulunut, ja mahdollisuudet perustaa perhe ja työllistyä menneet. Aika on ajanut ohitseni ja maailma muuttunut. Minä jäänyt jälkeen. Joka tapauksessa et ole yksin, ja saat varmasti apua, jos haet.