Tai pakko mun on kestää, koska en mä kuitenkaan haluu niin paljon kuolla että tappaisin itteni. Oon vasta 16-vuotias mut mun elämä on ollu lähestulkoon aina perseestä. En tarkota et mä vihaisin sitä joka päivä, mutta ihan näin yleisellä tasolla.
Synnyin yksinhuoltaja äidilleni ja en muista mun lapsuudesta kaikkea, tai en oikeesti osaa havainnollistaa mitkä niistä asioista oli totta ja mitkä oli unta. Olin kuitenkin aika fucked up jo lapsena, näin ihan järkyttäviä painajaisia ja olin muutenkin tosi outo.
Ala-asteella mulla oli paras kaveri ensimmäisestä luokasta neljänteen luokkaan, kunnes meiän luokalle tuli uus tyttö ja ne alko kiusaamaan mua yhdessä kunnes sit koko luokka vähitellen yhty siihen. Meillä oli oikeesti niin paskat opettajat että ei siihen jaksettu mitenkään erikoisesti puuttua. Ne hakkas ja potki mua, kerto mulle että mun pitäis tappaa itteni ja kaikkee muuta. Viiltelin jo joskus viidennellä luokalla ja mursin jopa oman jalkani että ei tarvis käydä niiden kaa liikassa. Lintsasin silleen kans joskus että vedin ihan jumalattomasti yskänlääkettä ja söin tupakasta purut ja kuume nous ja tuli ihan kauheen sekanen olo. Ja tää kaikki tapahtu viidennellä/kuudennella.
Seiskalla sain ystäviä ja se oli oikeesti tosi outoa. Elämä tuntu menevän ihan mukavasti, mutta edelleen meni kuitenkin äidin kanssa asiat huonosti koska hänkin jakso muistuttaa kuinka paska ihminen oon ja jos haluun tappaa itteni niin miksi en tee sitä? Viiltelin seiskalla ja kasilla ja kasilla menin puhuu psykologille. Sain lähetteen nuoriso poliklinikalle ja kävin siellä muutaman kerran, mutta en saanu avattua suuta tarpeeksi ja ne käynnit loppu.
Asiat on menny ihan tosi uusiks tässä kolmessa vuodessa, vanhat kaverit on hävinny ja nyt mulla on oikeestaan yks kaveri. Ja sekin on pelkkä nettikaveri. Oon ihan jumalattoman riippuvainen siitä, koska ei mulla oo ketään muutakaan kelle puhua. On mulla ollu tosi paljon kavereita tässä joiden kanssa asiat on vaan menny niin ja näin, oon harrastanu teatteria ja siellä tutustunu ihmisiin joista mikään ei kuitenkaan kehittyny kaverisuhteeks, ja sama juttu tanssissa.
Asun myös mun isovanhemmilla tälleen väliaikaisratkaisuna, koska omistan myös 12-vuotiaan pahasti kehityshäiriöisen pikkusiskon. En tiiä kuka mun isä on, en tiiä tietääkö äitikään, tuskin. Vihaan täällä asumista koska mummo juo viikonloppusin ihan liikaa ja pappa on tosi sekasin päästään.
Oon tosi riippuvainen ihmisistä ja läheisyydestä, riippuvainen siitä tunteesta että tiedän, että joku välittää musta ja mulla on joku, jonka kanssa voin jakaa asioita. Ei mulla oo koskaan ollu sellasta aikuista ihmistä. Vietin kaksi vuotta sitten sairaalassa kaksi viikkoa, ja siellä oli muutama tosi kiva hoitaja jonka kanssa pysty puhumaan kaikesta ja ne oli tosi ihania ja kivoja. Kun jouduin lähtee ja tulin himaan itkin kauheen kauan, koska tiesin, että en mä niille tulis enää puhumaan.
Opiskelen nyt lukiossa, ja täällä on tosi kivoja opettajia. Nyt jakson vaihduttua vähän ahdistaa, koska mulla ei oo samoja opettajia tässä jaksossa ja mulla on jo ikävä niitä. Onneks sitten kolmannessa jaksossa mulla on niiden tunteja. Mutta yllätys yllätys, en saanut lukiostakaan kavereita. Oon alussa niin tajuttoman awkward niin en ihmettele, että ihmiset ei haluu tutustua muhun, mutta sitten kun alan puhumaan niin se on eri juttu. Mulla on yks hengailukaveri koulussa, mutta oon sen kanssa niin paljon erilainen, että mua ihan oikeesti ahdistaa vielä enemmän hengata sen kanssa ja välillä tuntuu, että oisin mielummin yksin. Eikä se oikein auta, että menisin puhuu muille ihmisille, koska kaikki on muodostanut ne porukat jo missä ne hengaa.
En oo kuitenkaan satuttanu itteäni vähään aikaan. Olin ollu ilman sitäkin vuoden, mutta yhtenä yönä tässä koulun alun jälkeen olin ihan sekasin ja aattelin että sillä ei oo mitään väliä. Mut en mä siltikään jaksa tätä. D: En jaksa olla koulussa kolmea vuotta, jos mulla on vaan toi yks hyypiö jonka kanssa en voi puhuu mistään.
Ja oon niin onnellinen et mul on toi yks nettikaveri jolle puhun asioista, mutta se on niin ärsyttävää että se asuu eri maassa ja sillä on parempia ystäviä kun mulla. Ja musta tuntuu kauheelta valittajalta mut mulla on sellanen fiilis et mun elämästä puuttuu jotain ja ahdistaa joka päivä ihan sairaasti. En sit tiiä pitäiskö mun mennä puhuu jollekin psykologille tai terkkarille mun uudessa koulussa, mutta eipä ne paljon mua oo ennenkään auttanu. Oon vaan ihan hukassa ja en tiiä mitä teen. Ei nää manboobsit mihinkään juttelemalla häviä. Ja oon tosi pahoillani että tää meni näin pitkäks, kiitän jos joku oikeesti jakso lukea tän D:
Synnyin yksinhuoltaja äidilleni ja en muista mun lapsuudesta kaikkea, tai en oikeesti osaa havainnollistaa mitkä niistä asioista oli totta ja mitkä oli unta. Olin kuitenkin aika fucked up jo lapsena, näin ihan järkyttäviä painajaisia ja olin muutenkin tosi outo.
Ala-asteella mulla oli paras kaveri ensimmäisestä luokasta neljänteen luokkaan, kunnes meiän luokalle tuli uus tyttö ja ne alko kiusaamaan mua yhdessä kunnes sit koko luokka vähitellen yhty siihen. Meillä oli oikeesti niin paskat opettajat että ei siihen jaksettu mitenkään erikoisesti puuttua. Ne hakkas ja potki mua, kerto mulle että mun pitäis tappaa itteni ja kaikkee muuta. Viiltelin jo joskus viidennellä luokalla ja mursin jopa oman jalkani että ei tarvis käydä niiden kaa liikassa. Lintsasin silleen kans joskus että vedin ihan jumalattomasti yskänlääkettä ja söin tupakasta purut ja kuume nous ja tuli ihan kauheen sekanen olo. Ja tää kaikki tapahtu viidennellä/kuudennella.
Seiskalla sain ystäviä ja se oli oikeesti tosi outoa. Elämä tuntu menevän ihan mukavasti, mutta edelleen meni kuitenkin äidin kanssa asiat huonosti koska hänkin jakso muistuttaa kuinka paska ihminen oon ja jos haluun tappaa itteni niin miksi en tee sitä? Viiltelin seiskalla ja kasilla ja kasilla menin puhuu psykologille. Sain lähetteen nuoriso poliklinikalle ja kävin siellä muutaman kerran, mutta en saanu avattua suuta tarpeeksi ja ne käynnit loppu.
Asiat on menny ihan tosi uusiks tässä kolmessa vuodessa, vanhat kaverit on hävinny ja nyt mulla on oikeestaan yks kaveri. Ja sekin on pelkkä nettikaveri. Oon ihan jumalattoman riippuvainen siitä, koska ei mulla oo ketään muutakaan kelle puhua. On mulla ollu tosi paljon kavereita tässä joiden kanssa asiat on vaan menny niin ja näin, oon harrastanu teatteria ja siellä tutustunu ihmisiin joista mikään ei kuitenkaan kehittyny kaverisuhteeks, ja sama juttu tanssissa.
Asun myös mun isovanhemmilla tälleen väliaikaisratkaisuna, koska omistan myös 12-vuotiaan pahasti kehityshäiriöisen pikkusiskon. En tiiä kuka mun isä on, en tiiä tietääkö äitikään, tuskin. Vihaan täällä asumista koska mummo juo viikonloppusin ihan liikaa ja pappa on tosi sekasin päästään.
Oon tosi riippuvainen ihmisistä ja läheisyydestä, riippuvainen siitä tunteesta että tiedän, että joku välittää musta ja mulla on joku, jonka kanssa voin jakaa asioita. Ei mulla oo koskaan ollu sellasta aikuista ihmistä. Vietin kaksi vuotta sitten sairaalassa kaksi viikkoa, ja siellä oli muutama tosi kiva hoitaja jonka kanssa pysty puhumaan kaikesta ja ne oli tosi ihania ja kivoja. Kun jouduin lähtee ja tulin himaan itkin kauheen kauan, koska tiesin, että en mä niille tulis enää puhumaan.
Opiskelen nyt lukiossa, ja täällä on tosi kivoja opettajia. Nyt jakson vaihduttua vähän ahdistaa, koska mulla ei oo samoja opettajia tässä jaksossa ja mulla on jo ikävä niitä. Onneks sitten kolmannessa jaksossa mulla on niiden tunteja. Mutta yllätys yllätys, en saanut lukiostakaan kavereita. Oon alussa niin tajuttoman awkward niin en ihmettele, että ihmiset ei haluu tutustua muhun, mutta sitten kun alan puhumaan niin se on eri juttu. Mulla on yks hengailukaveri koulussa, mutta oon sen kanssa niin paljon erilainen, että mua ihan oikeesti ahdistaa vielä enemmän hengata sen kanssa ja välillä tuntuu, että oisin mielummin yksin. Eikä se oikein auta, että menisin puhuu muille ihmisille, koska kaikki on muodostanut ne porukat jo missä ne hengaa.
En oo kuitenkaan satuttanu itteäni vähään aikaan. Olin ollu ilman sitäkin vuoden, mutta yhtenä yönä tässä koulun alun jälkeen olin ihan sekasin ja aattelin että sillä ei oo mitään väliä. Mut en mä siltikään jaksa tätä. D: En jaksa olla koulussa kolmea vuotta, jos mulla on vaan toi yks hyypiö jonka kanssa en voi puhuu mistään.
Ja oon niin onnellinen et mul on toi yks nettikaveri jolle puhun asioista, mutta se on niin ärsyttävää että se asuu eri maassa ja sillä on parempia ystäviä kun mulla. Ja musta tuntuu kauheelta valittajalta mut mulla on sellanen fiilis et mun elämästä puuttuu jotain ja ahdistaa joka päivä ihan sairaasti. En sit tiiä pitäiskö mun mennä puhuu jollekin psykologille tai terkkarille mun uudessa koulussa, mutta eipä ne paljon mua oo ennenkään auttanu. Oon vaan ihan hukassa ja en tiiä mitä teen. Ei nää manboobsit mihinkään juttelemalla häviä. Ja oon tosi pahoillani että tää meni näin pitkäks, kiitän jos joku oikeesti jakso lukea tän D:
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hienoa, että sinulla on tuo nettikaveri. Lukiessa elämäsi tarinaa sain käsityksen, että sinulla on rohkeus ottaa kontakteja ja lähestyä ihmisiä. Kun ei ole ollut koskaan pitkäaikaista läheistä turvallista ihmissuhdetta, niin jano ja rakkauden kaipuu on valtava. Toisaalta ei ole sitten kokemusta ja käsitystä, mitä se sitten loppujen lopuksi tarkoittaa. Voi olla että toisinaan takertuu ihan hirveästi ja uuvuttaa läheisenä, on riippuvainen, mustasukkainen ja tavallaan jopa tukahduttaa heidät. Toisilla on sitten tai saattaa olla ajoittain kaikilla sinullakin, että torjuu ja jopa itse jättää, ettei jälleen tulisi itse torjutuksi.
On myös vaarna että löytäessään ystävän alkaa jopa jotenkin lahjomaan, miellyttämään ja alistuu kaikin tavoin, jotta voisi pitää "hinnalla millä hyvänsä" tämän rakkauden.
Onneksi ihminen voi eheytyä ja vapautua menneisyyden kahleista ja nykyään on paljon tietoa, hyviä terapeutteja ja myös itsehoitokirjallisuutta. Minulla oli nuorena vastaavanlaisia ongelmia ja olen saanut paljon apua lukemalla itsehoitokirjallisuutta, esim. Seppo Jokinen, Tommy Hellsten.
Kun olet kulkenut noin rankan tien, niin kyllä sinun kannattaa hakea apua ihan ammattilaiselta. Muista että se itsetunto ja eheytyminen ei tapahdu hetkessä, mutta kannattaa.
Mikäli lume, jos sellaisena pidät, auttaa, niin on se ainakin fyysisesti terveellisempi vaihtoehto kuin päihteet ja pillerit ja kukkarollekin lempeämpi.
Sorry, väärä paikka toiseen kommenttiin.
Aloitus on trolli!!! Samaa paskaa satuilua kuin kaikki muutkin miestissikirjoitukset. Säälin sinua. Enkä lukenut koko tarinaasi, nopea vilkaisu vain missä on tissit mainittu, en yhtään siis keskittynyt juttuusi sen kummemmin. Ihan osaan nopeasti poimia kirjoitukista sanat miestissit. Eli harmi, että tuhlasit aikaasi kirjoittamalla noin pitkän sadun
Taidat itse satuilla. Vai miten ihmeessä silmäsi on harjaantunut huomaamaan yhden yksittäisen maininnan manboobseista pitkän viestin joukosta ihan nopealla vilkaisulla? Ensimmäinen maininta miestisseistä on sinun viestissäsi.
Minustakin tässä on taas tissimies asialla satuineen. Voi niissä olla jotain todellisuuspohjaakin, mutta hän on välillä vähän mitä sattuu näissä kertomuksissaan. Miten joku jaksaakin jauhaa päivästä toiseen miestisseistään?
Miestissimiehelle: Oletko ihan varma, ettei ruumiissasi ole jotain muuta, vielä surkuhupaisampaa uloketta? Mittaa vaikka jortikkasi - ehkä kohta saamme lukea ulinaasi pienipilisen miehen ankeudesta. Olisi jotain vaihtelua.
Joskus on hyvä kirjoittaa vaikka tissimiehelle. Lukeehan näitä ehkä sellainen, joilla on todella noita ongelmia. Tissimies on lukenut paljon ihmispsyyken ongelmista, mutta valitettavasti ei kyllä ole ottanut apua itselleen.
Ikävää, että elämääsi on mahtunut niin paljon pahaa oloa jo noin nuorena. Olen itsekin ollut koulukiusattu, tuntenut itseni ulkopuoliseksi ja sairastan masennusta, joka näyttää palaavan aina jossain vaiheessa uudelleen, vaikka siitä luulisikin päässeensä jo eroon. Jos haluat jutella lisää, minulle saa kirjoittaa osoitteeseen [email protected]