Aloitin amiksessa puolitoista vuotta sitten, toivoen uusia kokemuksia, uusia kavereita, uutta elämää. Ehkä hyvää sellaista, ehkä uutta alkua. Ensimmäinen vuosi meni ihan hyvin. Väsyttihän siinä kun ei kavereita löytynyt, mutta ponnistelin vuoden loppuun asti ihan mallikkaasti vaikka numerot laskikin loppuvuodesta. Tämä vuosi alkoi tasaisen hyvin, sormet ristissä, ehkä niitä hyviä tyyppejä löytyy vielä. Työssäoppimisesta päästyäni takaisin kouluun numerot ovat vain laskeneet. Ennen oli hymy kasvoilla ja nyt näkyy unettomuuden aikaansaamat tummat silmänaluset ja apaattisuus. Ei ole kavereita. Ei tuttuja. Koulussa tuijotetaan ja olen kuullut kuiskauksia. Olen lihonutkin. Kävin lääkärissä missä alustavasti todettiin taas masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Mun piti päästä tällä viikolla lääkäriin mutta aika peruttiin lääkäriltä päin ja siihen täysin voimin nojanneena oon ihan toivoton. Ajat menee kolmen viikon päähän ja oon ihan romahtamispisteessä vaikka en sitä haluaisi itsellenikään myöntää. Ennen kolmosen oppilas lintsaa nyt tunneilta eikä jaksa kuunnella opettajaa. Eikä edes jaksa välittää. Se, että nyt toivon kuolemaa elämän sijaan on ahdistavaa. Voin ihan avoimesti sanoa, että mua pelottaa, tuntuu kuin tekisin kuolemaa. Hitaasti mutta varmasti. Ja että elämä olisi enää hiuslangan varassa. Olen nuori eikä mua siksi oteta vakavasti, miten saan ihmiset kuuntelemaan että tässä on tosi kyseessä..! Mä en jaksa enää itkeä joka helvetin ilta itseäni uneen joka kestää sen kolme tuntia ja mä en pysty tähän enää! Mitä mä enää teen..
Tältäkö kuolema tuntuu
Elämänhalua
2<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Käy puhuu koulun terveyden hoitajalle. Jos sä sitä kautta pääset johki juttelee olostani. Kyllä he keksivät jotain tuohon oloosi.
Ihan samaa tuli mieleen kuin aikaisempi kommentoija: terveyden hoitajan juttusille nyt ja vaadi heti apua. Masennus kannattaa hoitaa ja jatkaa sitten kesken jääneitä opiskeluja. Moni nuori on ollut koulu- ja opiskeluaikoinaan yksin, mutta ovat päässeet ammattiin, löytäneet kumppanin tai päässeet myöhemmin sosiaalisiin piireihin.
Älä menetä toivoa.