Heipä hei. Täällä yksi yksinäinen alle 30-kymppinen Helsinkiläinen mies kirjottelee siinä toivossa, että voisi löytää muita yksinäisiä ja kehittää juttuseuraa. Itselle tämä yksinäisyys on tuskallisinta joulun ja uuden vuoden aikaan, koska ei ole juuri ketään kenen kanssa viettää niitä paitsi vanhemmat. Oikeastaan kaikkina juhlapyhinä yksinäisyys tuntuu ahdistavan ja nyt näin joulun alla se tuntuu ottavan melkolailla kovan otteen itsestä.
Arki nyt menettelee töiden ohessa, mutta kotiin tullessa nämä hiljaiset ja kylmät huoneet eivät mieltä ylennä vaikka yritän kovasti saada mieltä maasta tekemällä asioita mistä pidän. Arkiviikko ja viikonloput menevät salilla, lenkillä, videopelejä pelatessa tai vain elokuvia katsellessa, koska ne ovat ainoita asioita mitkä vievät ajatukset pois arjen kurjuudesta sekä näiden päivien tyhjyydestä. Se muutamankin tunnin hetki, kun ei tarvitse ajatella omaa yksinäisyyttä tuo edes jotain positiivista arkeen. Sosiaalinenkin harrastus itselläni on (kamppailulajit), jota on tullut jo monet vuodet harrastettua missä voi hetken unohtaa kaiken ikävän ja purkaa ahdistusta sekä huonoa oloa hikoiluun. Samalla saa mahdollisuuden keskustella muiden kanssa ja osallistua samalla lajin treenaamiseen.
Huomaan tosi usein miettiväni kaupungilla kulkiessa, että kuinka moni ihminen joka vastaan kävelee kokee olevansa yhtälailla yksin ja minkä seurauksena on ajautunut kyseiseen tilanteeseen. Onko hänellä paljon ystäviä, mutta kokee itsensä yksinäiseksi? Vai onko hänellä vain pari hyvää ystävää tai ei ollenkaan?
Usein toivon, että tapahtuisi jokin hassu sattuma, joka saattaisi kahden - tai useammankin - yksinäisen törmäämisen toisiinsa.
Itse kuuluun jälkimmäiseen. Itselläni on oikeastaan kaksi kaveria nuoruudesta ja työkavereita nykyiseltä työpaikalta kenen kanssa tulee juteltua sekä vaihdeltua kuulumisia, mutta ei sellaisia joiden kanssa voisi tavata työpaikan ulkopuolella ja tehdä erilaisia asioita; käydä syömässä, leffassa, salilla, lenkillä, ehkä pelailla jotain. Tätä olen yrittänyt ja usein kysellyt muita lähtemään kanssani esim. salille, mutta se jää sitten toisen osapuolen osalta vain puheeksi. Onko minussa sitten jotain vikaa? Enkö miellytä ihmisenä vai eikö seurani vain ole riittävän kiinnostavaam, että voisi vaivautua lähtemään jonnekkin?
Sitä on aivan mahdoton sanoa kuka on yksinäinen ja kuka ei, koska esim. itse olen melko sosiaalinen, mutta todellisuudessa kaipaan uusia ystäviä niin paljon, että se sattuu todella paljon. Monesti tekee todella pahaa lähteä kotoa ulos, kun näkee onnellisia pareja käsi kädessä kaupungilla, kaveriporukoita viettämässä iltaa tai nuoria pelaamassa koripalloa. Siinä herää voimakas tunne, että haluaisin itse olla mukana ja kokea taas sen, että kuuluu joukkoon.
Tämä yksinäisyys vaan on vallannut nykyään niin ison osan elämääni, että tunnen itseni jatkuvasti ulkopuoliseksi; myös töissäkin. Se sattuu ja en tiedä mitä kaikkea voin tehdä, että pääsen eroon siitä tunteesta. Haluan tutustua uusiin ihmisiin, mutta koen heidän tuomitsevan, jos saavat tietää kuinka yksinäinen oikeasti olen. Pelkään myös, että he eivät ymmärrä minua ja tarkoituksiani vaikka pohjimmiltaan haluaisin vain uusia ystäviä.
Tällaiset ajatukset saattaa kuitenkin olla vain vääristynyttä mielikuvaa pitkäaikaisen yksinäisyyden johdosta.
Kuten monella yksinäisellä uskoisin olevan, niin toivoisin kanssa kovasti, että tapaisin jonkun tytön, joka tietää miltä yksinäisyys todella tuntuu. Seurustelu toisi paljon valoa ja positiivisuutta elämään. Turvaa ja tukea saisi toiselta huonojen päivien ja heikkojen hetkien koetellessa eikä tarvitsisi kokea olevansa täysin yksin.
Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, että tarkottaisin sen poistavan yksinäisyyden tunteen. Onhan niitäkin ketkä elävät parisuhteessa (avo/aviopuolisoina tms.) ketkä silti kokevat olevansa yksinäisiä. Itsekin koin usein oloni yksinäiseksi edellisessä suhteessani. Avopuolisoni oli äärimmäisen sosiaalinen ja sai uusia ystäviä joka paikasta mihin hän meni. Ihmettelin usein miten hän pystyi jatkuvasti luomaan uusia suhteita, mutta siinä on mielestäni varmasti ulkonäöllä ja luonteella oma merkityksensä.
Mutta kuka ei kaipaisi parisuhdetta. Onhan toki ihmisiä ketkä viihtyvät paljon yksin omissa oloissa, mutta itse kaipaan todella paljon toisen lämpöä ja läheisyyttä. Se antaa voimia ja uskoa siihen, että kyllä asiat vielä parantuvat. Toivon todella paljon itse, että löytäisin itselleni sellaisen tytön, joka ymmärtää yksinäisyydestä eikä tuomitse ja hyväksyy itseni sekä itsensä sellaisena kuin on.
Onkohan sekin ihan vain turhaa haavetta ja haikailua? No se jää nähtäväksi.
Onko teillä muilla yksinäisillä ollut samankaltaisia kokemuksia tai ajatuksia?
Kiinostaisiko ketään vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia omasta yksinäisyydestä ja siitä miten käsittelee omia tunteitaan?
Millä te muut yksinäiset saatte ajatuksianne pois tilanteestanne ja kuinka olette selvinneet oman yksinäisyytenne kanssa?
Arki nyt menettelee töiden ohessa, mutta kotiin tullessa nämä hiljaiset ja kylmät huoneet eivät mieltä ylennä vaikka yritän kovasti saada mieltä maasta tekemällä asioita mistä pidän. Arkiviikko ja viikonloput menevät salilla, lenkillä, videopelejä pelatessa tai vain elokuvia katsellessa, koska ne ovat ainoita asioita mitkä vievät ajatukset pois arjen kurjuudesta sekä näiden päivien tyhjyydestä. Se muutamankin tunnin hetki, kun ei tarvitse ajatella omaa yksinäisyyttä tuo edes jotain positiivista arkeen. Sosiaalinenkin harrastus itselläni on (kamppailulajit), jota on tullut jo monet vuodet harrastettua missä voi hetken unohtaa kaiken ikävän ja purkaa ahdistusta sekä huonoa oloa hikoiluun. Samalla saa mahdollisuuden keskustella muiden kanssa ja osallistua samalla lajin treenaamiseen.
Huomaan tosi usein miettiväni kaupungilla kulkiessa, että kuinka moni ihminen joka vastaan kävelee kokee olevansa yhtälailla yksin ja minkä seurauksena on ajautunut kyseiseen tilanteeseen. Onko hänellä paljon ystäviä, mutta kokee itsensä yksinäiseksi? Vai onko hänellä vain pari hyvää ystävää tai ei ollenkaan?
Usein toivon, että tapahtuisi jokin hassu sattuma, joka saattaisi kahden - tai useammankin - yksinäisen törmäämisen toisiinsa.
Itse kuuluun jälkimmäiseen. Itselläni on oikeastaan kaksi kaveria nuoruudesta ja työkavereita nykyiseltä työpaikalta kenen kanssa tulee juteltua sekä vaihdeltua kuulumisia, mutta ei sellaisia joiden kanssa voisi tavata työpaikan ulkopuolella ja tehdä erilaisia asioita; käydä syömässä, leffassa, salilla, lenkillä, ehkä pelailla jotain. Tätä olen yrittänyt ja usein kysellyt muita lähtemään kanssani esim. salille, mutta se jää sitten toisen osapuolen osalta vain puheeksi. Onko minussa sitten jotain vikaa? Enkö miellytä ihmisenä vai eikö seurani vain ole riittävän kiinnostavaam, että voisi vaivautua lähtemään jonnekkin?
Sitä on aivan mahdoton sanoa kuka on yksinäinen ja kuka ei, koska esim. itse olen melko sosiaalinen, mutta todellisuudessa kaipaan uusia ystäviä niin paljon, että se sattuu todella paljon. Monesti tekee todella pahaa lähteä kotoa ulos, kun näkee onnellisia pareja käsi kädessä kaupungilla, kaveriporukoita viettämässä iltaa tai nuoria pelaamassa koripalloa. Siinä herää voimakas tunne, että haluaisin itse olla mukana ja kokea taas sen, että kuuluu joukkoon.
Tämä yksinäisyys vaan on vallannut nykyään niin ison osan elämääni, että tunnen itseni jatkuvasti ulkopuoliseksi; myös töissäkin. Se sattuu ja en tiedä mitä kaikkea voin tehdä, että pääsen eroon siitä tunteesta. Haluan tutustua uusiin ihmisiin, mutta koen heidän tuomitsevan, jos saavat tietää kuinka yksinäinen oikeasti olen. Pelkään myös, että he eivät ymmärrä minua ja tarkoituksiani vaikka pohjimmiltaan haluaisin vain uusia ystäviä.
Tällaiset ajatukset saattaa kuitenkin olla vain vääristynyttä mielikuvaa pitkäaikaisen yksinäisyyden johdosta.
Kuten monella yksinäisellä uskoisin olevan, niin toivoisin kanssa kovasti, että tapaisin jonkun tytön, joka tietää miltä yksinäisyys todella tuntuu. Seurustelu toisi paljon valoa ja positiivisuutta elämään. Turvaa ja tukea saisi toiselta huonojen päivien ja heikkojen hetkien koetellessa eikä tarvitsisi kokea olevansa täysin yksin.
Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, että tarkottaisin sen poistavan yksinäisyyden tunteen. Onhan niitäkin ketkä elävät parisuhteessa (avo/aviopuolisoina tms.) ketkä silti kokevat olevansa yksinäisiä. Itsekin koin usein oloni yksinäiseksi edellisessä suhteessani. Avopuolisoni oli äärimmäisen sosiaalinen ja sai uusia ystäviä joka paikasta mihin hän meni. Ihmettelin usein miten hän pystyi jatkuvasti luomaan uusia suhteita, mutta siinä on mielestäni varmasti ulkonäöllä ja luonteella oma merkityksensä.
Mutta kuka ei kaipaisi parisuhdetta. Onhan toki ihmisiä ketkä viihtyvät paljon yksin omissa oloissa, mutta itse kaipaan todella paljon toisen lämpöä ja läheisyyttä. Se antaa voimia ja uskoa siihen, että kyllä asiat vielä parantuvat. Toivon todella paljon itse, että löytäisin itselleni sellaisen tytön, joka ymmärtää yksinäisyydestä eikä tuomitse ja hyväksyy itseni sekä itsensä sellaisena kuin on.
Onkohan sekin ihan vain turhaa haavetta ja haikailua? No se jää nähtäväksi.
Onko teillä muilla yksinäisillä ollut samankaltaisia kokemuksia tai ajatuksia?
Kiinostaisiko ketään vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia omasta yksinäisyydestä ja siitä miten käsittelee omia tunteitaan?
Millä te muut yksinäiset saatte ajatuksianne pois tilanteestanne ja kuinka olette selvinneet oman yksinäisyytenne kanssa?
Vastaukset 40
Vanhimmat
Olen puolet vanhempi kuin sinä ja minulla on ollut yksinäinen lapsuus ja nuoruus. Koulussa oli vaikea saada kavereita ja päästä porukoihin puhumattakaan syvällisestä ystävyydestä.
Ja vaikka niitä kavereita joskus olikin niin oli tunne ettei synny sitä todellista yhteyttä.
Luulen että yksi syy on muodolliset vanhemmat, jotka takasivat ylläpidon ja fyysisen kodin, mutta sitä tunnehoitoa ja rakkautta ei osoitettu sanoin eikä elein. Olin pitkässä parisuhteessa ja juttu menetteli kun olisi se eroottinen ihastus- ja rakastumisvaihe, mutta sen viilennettyä puoliso tuntui vieraalta ja oli kokemus että ollaan aika kapealla sektorilla yhtä. Minulla ei syntynyt sitä kiintymistä vanhempiin ja puolisoon oikeastaan ollenkaan. Ei ihme että vanhempien kuolema ei koskettanut kovin syvällisesti vaikka he kuolivat ennen eläkeikää. Myös avioero ei ollut kovinkaan raastava.
Nyt oikeastaan viimeisen kahdenvuosikymmenen aikana olen kai löytänyt yhteyden omaan minuuteeni ja koen olevani kotona itsessäni ja viihdyn yksin kodissani. Ystäviä ja hyväkin , mutta en ole heistä riippuvainen. Jotenkin on sellainen sielun vapaus ja hyvä olla. Kun on ihmisten parissa ja saanut ladattua sen sosiaalisen tarpeensa, on kiva tulla kotiin ja puuhastella omia juttujaan.
Usko Jumalaan on ollut myös valtava voimavara ja auttanut eheytymään siitä rakkauden vajeesta, joka lapsuudessa ja nuoruudessa jäi. Samoin on jäänyt se orpouden, outouden ja onttouden jatkuva kehä, joka ennen vaivasi.
Jotenkin tiedän sen tunteen, mistä kerroit. Muistan sen hyvin, mutta sitä ei enää ole tai ei ainakaan ole enää pitkään aikaan ollut. Joulunkin vietän suurimmaksi osaksi yksin, mutta ei se mitenkään ahdista.
Kirjoitat fiksusti ja vaikuttaa siltä että et ole mikään toivoton tapaus! Mä olen suunnilleen saman ikäinen mies ja minullakin paljon samoja ajatuksia. Elän parisuhteessa ja olen tarvittaessa hyvinkin sosiaalinen, mutta kuitenkin koen usein yksinäisyyttä. Sosiaaliset harrastukset on todella tärkeitä silloin kun ei ole olemassa mitään tiivistä kaveripiiriä tai läheisiä ystäviä.
Juhlapyhist ja varsinkin joulusta on monilla suuret ennakko odotukset, kuinka sitä vietetään iloisesti koko suvun ja lasten kanssa. Niin varmaan useimmille on mukavinta, mutta onneksi joulua voi viettää ihan kivasti myös pienemmässä porukassa tai ihan yksin. Kun yksinäisyys ei ole oma valinta niin se on välillä tosi raastavaa ja asiaa pitää mielessään käsitellä että voi jotenkin hyväksyä oman tilanteensa.
Jos sinulla on joku sähköpostiosoite minkä voit tänne laittaa niin voisin kirjoittaa ja uskon että nyt tai myöhemmin siihen joku muukin tarttuu ja laittaa viestiä.
Aktivoin tuon nimimerkin mukaisen sähköpostiosoitteen, joka on:
yksinä[email protected]
Laitoin viestiä ja valitti jotain ä-kirjaimesta mut toivotaan että tuli perille.
Laitoin viestiä!
Hei
Tahdon kiittää aloittajaa, Yksinäinenmies87! Otit esille valtavan tärkeän asian ja osaat ihan mielettömän hyvin ilmaista ajatuksiasi! Myös vastaukset joita olet saanut, ovat puhuttelevia.
Ei itselläni mitään viisasten kiveä tähän ole. Jouluun on ladattu niin valtavasti odotuksia ettei ihme, että silloin moni tuntee yksinäisyyttä. Todellisuudessa kaiken hälinän keskelläkin voi olla syvä yksinäisyyden tunne. Silloin se voi lähetä eksistentiaalista ahdistusta, jolloin ihminen kokee olevansa jotenkin yksin avaruudessa, vailla läheistä suhdetta kehenkään, muukalainen ja vieras.
Uskon, että jokainen meistä joutuu kohtaamaan tuon perusyksinäisyyden itsessään, jos sen vain uskaltaa kokea. Itselläni ja ainakin nimimerkillä Jonnekinseonjäänyt on perusyksinäisyteen tuonut valtavasti lohtua usko Jumalaan. Seurakuntayhteys tarjoaa myös monenlaisia tapoja tutustua muihin. Eräs parhaita muuten on kuorotoiminta, olipa se seurakunnallista tai ei. Mieslaulajia tarvitaan aina joten jos yhtään musiikki kiinnostaa, hakeudu kuoroon. Mikään huipputenori tai superbasso ei tarvitse olla.
On niin luonnollista kaivata kumppania, olla jollekin se tärkein ihminen. Mistä hänet sitten löytää, keinoja on monia. Olen vihkinyt todella monia pareja, jotka ovat tavanneet netissä.
Yksin oleminen ja yksinäisyys eivät tosiaan aina liity yhteen. Ja elämässä tulee erilaisia aikoja, jolloin yksinäisyyttä kokee eri lailla. Sitä ei tosiaankaan tarvitse ainakaan hävetä.
Onneksi on tällainenkin kanava olemassa, jossa tätäkin asiaa voidaan jakaa. Toinen toistamme varten täällä maan päällä me olemme.
Lämpimin ajatuksin,
Pappi Elisabet
"Tällaiset ajatukset saattaa kuitenkin olla vain vääristynyttä mielikuvaa pitkäaikaisen yksinäisyyden johdosta." Todennäköisesti juurikin näin. Ota vaan rohkeasti enemmän kontaktia muihin ihmisiin, eihän sitä yrittämättä ainakaan onnistu:) jos vaan koet itse olevasi valmis pyytämään ihmisiä vaikka käymään kahvilla, niin kyllä varmasti joku lähtee. Monissa ihmisissä on se huono puoli että on laiska pitämään/ottamaan yhteyttä muihin, vaikka ajatuksen tasolla haluaisikin ja kokisi toisen hyväksi tyypiksi. Kokemusta on puolin ja toisin.. Että lannistumatta vaan kokeilemaan! Oikein hyvää ja lämmintä joulua sinulle kaikesta huolimatta, ja onnea matkaan:)
Kiitos paljon ja hyvää joulua ja uutta vuotta sinullekin.
Heipä hei. Täällä yksi yksinäinen alle 30-vuotias nainen. Oma yksinäisyys on erilaista mutta kirjoittamasi ajatukset kyllä kolahtivat. Olen sosiaalinen, parisuhteessa, minulla on lapsia ja ystävät ja suku lähellä. Silti olen usein todella yksinäinen ja vaikka ihmisiä lähellä jonkinlainen ulkopuolisuus tuntuu sisälläpäin. Parisuhteeni onkin aivan omaa luokkaansa, olen usein yksin lasten kanssa ja valvon yleensä myöhään yksin ja silloin se pahimmiten yleensä kolahtaa. Silloin sitä kaipaisi kipeimmin jotain joka ymmärtäisi. Välillä mietin mistä erottaa masennuksen näistä tunteista... Voimia ja tsemppiä sulle siellä jossain, muista että olet ainutlaatuinen ja hyvä ja kyllä meille jokaiselle varmasti jossain on se sielunkumppani joka vie yksinäisyyden mennessään...?
Sinähän et kylläkään tiedä yksinäisyydestä yhtään mitään, mikäli on lapset ja parisuhde. Et osaa kuvitellakkaan mitä se on olla aina täysin yksin, jos ei ole kertakaikkiaan ketään elämässä. Sellaisiakin nyt vaan on.
Minkälaisia ajatuksia sulle sitten herää silloin myöhäisinä iltoina? Minkälainen puolisosi on ja oletko yrittänyt hänelle puhua ajatuksistasi?
Itselläni ei ole lapsia, mutta vielä parisuhteessa ollessani koin myös olevani kovin yksinäinen. Lähes aina, kun vietimme iltaa ulkona olimme hänen kavereiden luona viettämässä vappua, juhannusta ja muita vastaavia pyhiä.
Kuten mainitsin aikasemmin, niin ex-puolisoni oli äärimmäisen sosiaalinen mikä teki yksinäisyydestä puhumisen hänen kanssaan lähes mahdottomaksi, koska hänellä oli niin laajat sosiaaliset verkot sekä läheisiä ystäviä, että en uskonut hänen edes ymmärtävän mitä todellinen yksinäisyys oikeasti on.
Tämä yksinäisyyskin, kun menee riittävän pitkälle tekee kyllä hallaa mielenterveydelle. Väsymys, stressi, uupumus, univaikeudet ja mielialan vaihtelu ovat vain osa niitä mitä olen itselläni huomannut.
Jos sinua kiinnostaa vaihdella ajatuksia tai muuten vain kaipaat henkilöä kenelle jutella niin aktivoin tämän nimimerkin sähköpostin:
yksinä[email protected]
Moi! Aivan mahtavaa että joku saa kirjoitettua tunteensa noin hyvin! Siihen mä en ainakaan olisi pystynyt. Voin sanoa että ymmärrän sua, se nyt ei varmaan lohduta sinua mutta tiedän miltä tuntuu olla yksinäinen. Omassa elämässä suurin haaste on se ettei mulla oo ketään kenelle puhua kun on paha mieli ja itkettää ja vituttaa jne. Suuri apu mun yksinäisyydessä on ollu mun kaksi ihanaa kissaa joita rakastan yli kaiken, se katse minkä saan kissoiltani kun olen surullinen, saa minut paremmalle tuulelle.
En kuitenkaan asu yksin, asun kihlattuni kanssa yhdessä. Moni varmaan ajattelee että kun on parisuhteessa niin ei voi olla yksinäinen, asia ei kuitenkaan ole niin. Aina ei halua kertoa kumppanilleen kaikkea ja se on mun mielestä ok. Jos sitten pystyy kertomaan ihan kaiken niin sehän on aivan mahtava homma, kuitenkaan se ei kaikilta onnistu ja on helpompaa puhua ulkopuolisen kanssa.
Toivotan sinulle aloittaja oikein mukavat joulut kaikesta huolimatta, tiedän että tuntuu pahalta mutta kyllä se onni suakin suosii kohta, ja mahtavaa että sulla kuitenkin om harrastuksia, moni olisi tuossa tilanteessa luovuttanu!
Jos haluat joskus jutella tai vaihtaa ajatuksia niin tein juuri sinulle tarkoitetun s-postin joka on: [email protected]
Hyvää joulua ja mukavaa uutta vuotta!
Laitoin sinun sähköpostiisi viestiä.
Pakko myöntää, että olin hieman yllättynyt kommenttien määrästä mitä nuo ajatukset ovat saaneet. En todellisuudessa uskonut, että tuo pitkä ajatustenpurkaus olisi saanut minkäänlaisia vastauksia ja positiivisia sellaisia.
Yksi kysymys mikä itseäni jäi mietityttämään on se, että kuinka te muut yksinäiset käsittelette omia yksinäisyyden tuneita ja ajatuksia?
Mistä te saatte voimia, että pystytte sietämään niitä negatiivisia tunteitä joita yksinäisyys herättää?
Itse olen jo niin pitkään ollut jotakuinkin yksin näiden ajatusten ja tunteiden kanssa, että pitkään ajattelin olevani "yksittäistapaus". Eihän kukaan voi oikeasti olla näin yksin? Olenko oikeasti vain sosiaalisesti niin epäonnistunut?
Jo nuorempana minua vaivasi yksinäisyys niin paljon, että siitä seurasi jonkinasteinen masennus. Vaikka minulla oli ystävi useampikin silloin niin koin siitä huolimatta jatkuvasti olevani yksin, koska minulla ei ollut yhtäkään ystävää jolle olisin voinut kertoa ongelmistani. Tämä johti sitten siihen, että jouduin sulkemaan negatiiviset ajatukseni sekä tunteeni sisälleni ja käsittelemään niitä omalla tavallani.
En tiennyt miten käsitellä niitä tuneita, koska ne olivat hyvin voimakkaita, vahvoja ja synkkiä. Usein vietin viikonloput kotona tietokoneen ääressä ja purskahdin usein itkuun, koska koin olevani umpikujassa. Tätä jatkui useamman kuukauden kunnes en pystynyt enää olemaan vain kotona vaan lähin ulos kävelemään - joskus jopa useaksi tunniksi.
Kesäisin saatoin mennä luontoon kävelemään pitkin polkuja ja hiekkateitä, toisinaan saatoin mennä vain rantaan eväitten kanssa kalliolle istumaan ja tuijottamaan taivaan rantaan.
Talvet olivat parasta aikaa, koska meren jäätyessä pystyin lähteä kävelemään pitkiä matkoja pitkin jäitä ja kaikki maisemat vaikuttivat niin rauhallisilta ja kauniilta. Se sai ajatuksia selvitettyä ja toimi ikäänkuin terapiana.
Nykyään käyn juoksemassa, salilla tai treeneissä purkamassa huonoa oloa. Kesäisin saatan käydä myös pyöräilemässä pitkin poikin, mutta se on hieman jäänyt, koska se on rehellisesti käynyt hieman tylsäksi käydä jatkuvasti yksin.
Hei! Tulin tänne s24:ään jäätyäni tänä jouluna yksin-mies lähti ja jätti minut pienen tyttömme kanssa kahden. Siinä joulumeltä.. :) Joten aika helkkarin yksinäinen olo on,kun joulun aikaan tulee tällaista. Olen ollut enimmäkseen yksinäinen lähes koko elämäni,koulukiusaaminen jätti aika pahat arvet sieluuni,sen lisäksi tuli muuta ei-niin-mukavaa ja näiden vuoksi en koe,että kovinkaan moni itseään ns.normaalina pitävä ihminen minua voisi ymmärtää.. Se on surullista,todella,sillä en tahdo olla yksin,en tahdo olla eristyksissä ja pelätä vastaantulijoita ja heidän katseitaan! Minä olen vain ollut yksin aivan liian kauan osatakseni solmia kunnollisia ja tasapainoisia ihmissuhteita? Oli kuitenkin hirvittävän helpottavaa lukea tätä ketjua,jotenkin tuntuu,että olenhan minäkin ihminen kuitenkin,en ole ainoa! Aloittajan kohdalla ihmettelen,että miten hän voi pitää itseään yk-si-näi-se-nä jos uskaltaa mennä jopa lähikontaktia vaativiin urheilulajeihin mukaan? Minä en. Olen eristäytynyt joskus niin pahasti,että olen kuullut ääniä,liikkunut vain öisin. Lapsuus ei ollut niitä parhaimpia,todellakaan.. Olen pitkäaikaistyötön,ollut laitoksissa,minua on hakattu ja raiskattu,lapseni viety,olen ollut yhdessä murhamiehen kanssa,jatkanko vielä yksinäisyyden listaa? Aloittajalla ja teillä muillakaan ei ole vielä mitään hätää, sukupuolikin on maskuliininen. Naisilla tuo sosiaalisen kanssakäymisen tarve on valtavasti suurempi ja minä en sitä puolta itsessäni kykene toteuttamaan. Suoraan sanottuna,säälin lastani-hänellä ei ole tässä maailmasa ketään muuta kuin minut,käsitättekö? Ei mummia,ei tätiä,ei kummia..vain minut. Toivotan oikein valoisaa joulua teille itsekullekin ja uskon,että ymmärrätte,että ette kaikki ole oikeastaan yksinäisiä,,vaan kenties vain liian laiskoja menemään oman mukavuusalueenne ulkopuolelle :) Itse tekisin ystävän vaikka kaupan kassasta,jos en pelkäisi ihmisiä niin perkeleesti,ymmärrettävistä syistä..Joulun pyhiä itse kullekkin.
Sun tilannetta ja kokemuksia ei kyllä voi millään sanoin kuivailla. Varsinkin, kun noin kävi näin joulun alla niin sitä ei mielessä varmaankaan kovin montaa positiivista ajatusta kulje. Koulukiusaaminen, työttömyys, väkivallan kohteeksi joutuminen ja monet muut mainitsemasi asiat jäävät aivan varmasti vahvasti mieleen mikä saattaa näkyä myöhemmin sosiaalisten tilanteen pelkona.
Itse olen ollut nuorempana tilanteessa missä olin koulukiusattu. Se alkoi ala-asteen 5-6:nnen luokan tienoolla ja jatkui yläasteen kahdeksannelle luokalle. Joka päivä, kun menin kouluun pelkäsin törmääväni kiusaajiin ja joka päivä he etsivät minut käytäviltä ja jatkoivat kiusaamista. Koulun jälkeen se jatkui myös koulun ulkopuolella, koska olin melkein kiusaajien "naapuri". Joka kerta kun lähdin ulos mietin, että mitähän tänään saataa tapahtua . Kesäisin tavaroita varastettiin, viikkorahoja vietiin ja koko kesä oli usein enemmän fyysistä kiusaamista. Talvisin lumipesuja sekä lumppareita, mutta joka tapauksessa se oli myös henkistä kiusaamista.
Vaikka harrastuksissa ollaan paljon kontaktissa muihin ja tehdään asioita sosiaalisessa ympäristössä niin se ei tarkoita sitä, etteikö voisi kokea olevansa yksinäinen. Harrastuskaverit ovat siellä vain harrastuskavereita enkä ole tullut kutsutuksi - saati uskalla pyytää kaupungille - muita tyyppejä. Itse hain tarkoituksellisesti lajin pariin monista eri syistä, joista yksi oli juuri tuo sosiaalisuus.
Seurasin pitkään muita ennen kuin uskalsin itse aloittaa keskustelua muiden kanssa. Ihmisiä oli niin paljon erilaisia eri ikäryhmistä, että en tiennyt kenen kanssa voisin edes keskustella. Toki normaali kätteleminen ja esittäytyminen sujui ongelmitta, mutta se keskusteleminen oli se vaikein asia, johon pääsin mukaan parhaiten hieman isommissa ryhmissä. Ei tarvitse jatkuvasti olla itse äänessä ja voi ammentaa muiden keskusteluista tai ajatuksista asioita jonka pohjalta voi omia ajatuksia tuoda esille.
Kyllä sitten vuoden tai parin jälkeen keskustelu muiden ihmisten kanssa alkoi sujua luonnollisemmin, koska sitä oppi tuntemaan heidät. Tunnistin monta henkilöä ketkä kävivät säännöllisesti, joten heidän kanssaan minun oli helpointa jutella. Ympäristö ei ollut enään täysin uusi tai tuntematon ja tunsin oloni "turvalliseksi" sekä pystin olemaan ihan oma itseni.
Nykyään tämä yksinäisyys tuntuu vain hieman pahemmalta kuin aikaisemmin, koska tämä asia on ollut ongelmana jo monta vuotta. En toki väitä, että oloni on säteilevä ja periksiantamaton, koska koen voimieni hiipuvan pikkuhiljaa, jos en saa pysyvää muutosta tähän tilanteeseen. Tiedän valitettavan hyvin minkälaisiin ajatuksiin yksinäinen vajoaa, kun tuntee kaiken toivon menneen ohitse.
Jos sinua kiinnostaa vaikka vaihdella vain ajatuksia niin voit laittaa minulle sähköpostia:
yksinä[email protected]
Kiitos,saatan kirjoittaakkin :) Niin,on ollut kyllä liikaa yhden ihmisen kannettavaksi tässä elämässä-jospa sitä hyvääkin alkaisi hiljalleen tulla enemmän-ainakaan en ole liian vaativa ;)Parempaa seuraavaa vuotta sinulle ja meille muille myös :)
Eikö sinulla yksinäien äiti ole tukiperhettä? Hakeudu sos.toimistoon asian tiimoilta juttusille niin saisit lapsellesi tukiperheen.Tietenkään sinun yksinäisyys ei automaattisetsi tarkoita että lapsesi jäisi yksinäiseksi hieman kasvattuaan. Tsmppiä kaikille yksinäisille ja hakeutukaa toisten seuraan...alkakaa uusi harrastus,opiskelkaa.tms...
Yksinäisyys on monimutkainen juttu miten on tullut yksinäiseksi. On varmaan monia tarinoita, joku voi olla yksinäinen koska on työtön, joku voi olla yksinäinen ulkonäkönsä takia tai luonteensa takia. Nuorena minulla oli paljon kavereita mutta armeijan jälkeen jäin jotenkin vaan yksin, kävin töissä mutta työkavereiden kanssa en ollut tekemisissä työajan ulkopuolella. Jäin työttömäksikin monta kertaa että oli välillä töitä ja ei ollut. No voitin lotossa suuren summan ja se oli kuin salama iskisi, aloin saamaan yhteydenottoja entisiltä tutuilta jotka oli ollut 10 v sitten kaveri. Joku oli nähnyt mut uuden auton kanssa kaupan parkkipaikalla ja siitä se levisi tieto koska asun pikku paikkakunallla. Kohta joku selitti kaupassa että muistanko kun oltiin 8 vuotta sitten hyvii kavereita, vaikka tosiasiassa olin nähnyt sitä tyyppiä kerran joskus 10 vuoden aikana. Minua ällötti tai inhotti että joku uskaltaa luikerrella kaveriksi tuosta vaan. Muutinkin aika pian pois ja turkuun ja pari vuotta seilattuani onnistuin saaman yhden hyvän kaverin joka on normaali eikä esitä mitään.
Oon saanut lukea joskus jutuista, missä lottovoittajalle alkaa löytymään paljonki kavereita. Toivoivat ehkä pääsevänsä osingoille esittämällä hyvää ystävää?
Löysit sentään edes yhden uuden kaverin muutettuasi pois uuteen kaupunkiin, joka ei yritä esittää olevansa jotain muuta mitä ei ole.
Voisi ainakin kuvitella, että olet taloudellisesti turvattu. Se on jo yksi iso murheenaihe pois mielestä mikä vaivaa monen tavallisen suomalaisen elämää. Kyllä sitä itsekkin haaveilee lottovoitosta, mutta se nyt on vain sitä "duunarin unelmaa". Vaikea sanoa muuttaisiko se omalla kohdalla elämää positiiviseen vai negatiiviseen suuntaan.
Hei, täälläkin kirjoittaa yksi yksinäinen. Itse olen ollut aina enemmän tai vähemmän yksinäinen, ja luulen tästä johtuen, että olen myös masentunut.
Olen ainut lapsi, ja äitini oli aina töissä kun olin pieni. Vanhemmat erosivat kun olin 12v ja siitä asti olin myös monia päiviä yksin kotona, koska olin äitini mielestä jo tarpeeksi iso olemaan yksin, kun hän lähti toiselle paikkakunnalle uuden miesystäväni luokse.
Ylä-asteella olin jopa aika suosittu ja minulla oli paljon ystäviä, myös myöhemmin jatko-opinnoista sain muutaman hyvän ystävän, mutta koulujen loputtua he muuttivat toiselle paikkakunnalle ja ystävyydet kuihtui.
Tällä hetkellä olen parisuhteessa ja puolivuotiaan vauvan äiti, mutta tunnen oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Miehelle olen joskus koittanut tästä tunteesta kertoa, mutta vastaus on luokkaa "Aijaa, höh." Olen purskahtanut itkuun tylystä vastauksesta, jolloin mies suuttuu kun "mikään vastaus ei kelpaa."
Tällä hetkellä hän on ulkomailla työmatkalla, joten olen täysin yksin juhlapäivät tammikuun puolelle saakka. Äitini ja hänen miehensä luona kävin, mutta sain suosituksen että voin olla max. 2 päivää, koska sitten he haluavat olla rauhassa... Kovasti tämä yksinäisyys ahdistaa. Olen yrittänyt käydä vaunu kävelyllä mutta loppujen lopuksi linnoittaudun aina sisälle, koska minua ei enää edes huvita mennä ihmisten ilmoille.
Tiedän, että tämä asenne on myös itsestä kiinni, mutta tällä hetkellä pienetkin asiat tuntuvat mahdottomilta.
Hei sinullekkin! Jos miehesi ei tunnu ymmärtävän sinua naisena ja tuoreena äitinä,älä ota sitä liian raskaasti..Hän on tyypillinen mies. Ei hän joudu kärvistelemään hirveiden hormoonimyrskyjen tai tunnekuohujen paineessa,vai mitä? Hoivavietti näyttää jokseenkin puuttuvan,lähteä nyt jouluksi pois pienen vauvan luota ja jättää äiti yksin..Ei minusta kuullosta hyvältä. Hänen todella tulisi sinua ymmärtää,sillä ymmärtämättömyydellään hän valitettavasti petaa maaperää tulehtuneille väleille ja se taas vaikuttaa kielteisesti pienen vauvan ja lapsen kasvuun,parisuhde kun tavallaan on lapsen koti. Voimahalaus täältä sinulle :) Ota yhteyttä vaikka SPR:ään tai myös MLL:n perhekahvilassa on myös varmasti pienten äideille toimintaa,samoin seurakunnissa on ryhmiä ja ihmisiä,jotkut jopa ihan mukaviakin ;) Itse pyrin käymään joka viikko jossakin tyttöni kanssa,seurakuntien tilaisuuksissa ja erilaisissa tapahtumissa,huolimatta siitä,etten juttelisi kenellekkään mitään. Se on kuitenkin paljon parempi kuin kotona oleminen-lapsesi kasvaessa sinun on joka tapauksessa tultava ulos kuorestasi,jos meinaat selvitä äitien ja lasten maailmassa--ei se niin kamalaa ole,oikeasti (sanon tämän myös itselleni) :) äitiys on myös nöyrtymistä,mikään määrä rahaa ei tuo rakkautta eikä läheisyyttä,koskaan ja niistähän me elämme,rakkaudesta ja läheisyydestä :)
Kiitos vastauksesta! Kaikki on aivan totta mitä kirjoitit, oikeastaan en edes ikävöi miestäni, koska hän todella on aika välinpitämätön. Kaipaan kommunikaatiota ihmisten kanssa.
On iso kynnys lähteä jonnekin tapahtumiin, mutta pakkohan se jossakin vaiheessa on! Olen kuitenkin päässyt vähän eteenpäin tässä, koska n. Puolitoistavuotta sitten jopa kauppaan meno ahdisti todella paljon.
Jospa tämä päivä olisi hieman helpompi :)
Vau... miten ketjun aloittaja onkin saanut niin monia omia ajatuksiani sanoiksi. Vetää jopa ihan hiljaiseksi. Vaikka olen aloittajaa hieman nuorempi, miten voikaan kolahtaa näin. Tosin, Itse epäröin juuri samoista asioista johtuenkin, että voinko kutsua itseäni yksinäiseksi..? Olen sosiaalinen, harrastuksia on ja kavereita löytyy töistä sekä vapaa-ajalta. Vanhempiini sekä sisaruksiin on todella hyvät välit ja näemmekin viikoittain. Kuitenkin tuntuu, ettei tämä riitä. Kun palaan kotiin iskee kamala yksinäisyyden tunne. Huomaan töissä ja esimerkiksi juurikin kuntosalilla olevani yli sosiaalinen. Hymyilen ja höpötän mielelläni kaikille vaikka small talkia. Vanhempani huomauttikin jouluna tästä avautuessani minulle, että mitä jos olen vain yksinäinen? Pakko oli nyt sitten googlettaa ,kun ei se ole tuntunut mahdolliselta tai realistiselta. Sitten päädyin tänne ja kyllä, taidan olla yksinäinen. Huh, mitä monologia ja itsensä tutkintaa. Toisaalta, helpotti hieman oloa purkaa ja lukea muidenkin juttuja :)
Virkistävää että on kokonainen asiallinen ketju ilman sitä nimeltämainitsematonta trollaajaa.
No nythän niitäkin löytyy täätläkin.
Pääseekö yksinäinen tissimies ketunkuonojen kanssa mukaan, täällä olisi kolme yksinäistä vailla ystävää.
Onko ketunkuonosi riitaantunut keskenään vai miksi nekin on yksinäisiä?
Eikö tosiaan ole enempää yksinäisia kuin nämä muutamat ihmiset ketkä ovat tänne vastanneet? Olisi mielenkiintoista kuulla myös teidän - ketkä olette vain lukeneet tämän - ajatuksia ja kokemuksia yksinäisen arjesta sekä sen haasteista.
Todella paljon tuli samanlaisia ajatuksia monilla kirjoittaneilla, niinkuin itselläkin päässä pyörii.
Itse olen aina ollut vähän arka ja ujo, tosin näen, että olen rohkaistunut hieman iän myötä. Minulla on muutamia kavereita, mutta en voisi sanoa, että ehkä kuitenkaan ystäviä... Kaverit on sellaisia, että nähdään vaihtelevasti, ehkä kerran kuukaudessa.
Kova halu olisi tutustua ihmisiin, mutta se ei ole aina helppoa. Olen huomannut, että koulussa oli helpointa saada kavereita - tosin yhdessä jatko-opintopaikassa ei sekään onnistunut ja olin muuttanut uudelle paikkakunnalle.
Yksinäisyyteen minut on ajanut varmaankin luonne, se, että kuuntelen enemmän ja olen vähän ujo enkä tuo itseäni esille. Sitten se, että olen muuttanut useampaan kertaan.
Helpointa minusta on silloin tutustua toiseen ihmiseen, kun toinenkin haluaa tutustua. Eli se toinenkin ihminen on kiinnostunut.
Paljon olen kyllä saanut elämässä kavereita, mutta paljon on myös lähtenyt (loppunut yhteydenpito), kun elämäntilanteet ja elämät ovat olleet ehkä liian erilaisia ja eri asiat kiinnostaneet.
Tällä hetkellä olen työttömänä niin tuntuu, ettei ole edes mahdollisuutta tutustua kehenkään missään. Olo on toivottomampi. Harrastuksista on aika vaikea saada kavereita.
Ja tutustumisessakin on se vaikeaa, että toinen ihminen olettaa, että sulla on jo ystäviä ja paljon kavereita ja kyselee, että mitä teet vapaa-ajalla jne. niin toinen ei sitten pidäkään enää kiinnostavana tai pitää outona, jos ei käy ilmi, että viettää paljon aikaa muiden kanssa. Kaikki ei näe pintaa syvemmälle ja ymmärrä. Tai luulee, että asiat ratkeaa ihan tosta vaan.
Musta on sanottu, että vaikutan aidosti hyvältä ihmiseltä, olen mukava ja kaunis, mutta ilmeisesti en vaan vaikuta muista tarpeeksi kiinnostavalta ja olen sitten liian tylsää seuraa.
Mutta vielä onneksi jaksan toivoa, että mun elämään tulee joskus joku tärkeä ihminen.
Paljon itsekin saan voimaa liikunnasta ja ulkoilusta.
Itellä on kans sama asia ton työttömyyden kanssa. Aina uskottelee itelle että sitte ku saa työpaikan ni sit tutustuu uusii ihmisii ja saa ehkä jopa kavereitaki mutta ei työpaikkoja omassa kaupungissa pahemmin ole.
Toinen asia on kans toi että entäs sit ku tosiaa tutustuu johonki. Mitähän ne mahtaa aatella ku kyselee että mitä puuhailet vapaa-ajalla ja vastaat että istut yksin kotona ja kattelet jotain ohjelmia tai pelailet pelejä.
Vaikeita asioita noi sosiaaliset ympyrät.
Olihan niit kavereita joskus muutamia kouluaikana mutta yhteydenpito loppu samalla ku kouluki tai sitte muuttanu johonki muuaalle ja niitä näkee kerran kesässä ku käy vanhemmillaa täällä.
Ymmärrän täysin tuon ujouden ja sen aiheuttaman "sosiaalisten tilanteiden pelon". Olin itsekin todella ujo muutama vuosi sitten - ja olen kyllä vieläkin, mutta vähemmässä määrin - ja joka kerta kuin joku tuli puhumaan minulle menin lukkoon, koska rupesin hirveästi miettimään mitä pitäisi sanoa ja mitä ei. Puheenaiheet ja jokaisen lauseen miettiminen erikseen sai pään lukkoon eikä keskustelu tullut ulos luonnostaan. Olen nyt päässyt melko hyvin siitä eroon, mutta aina joskus tulee vieläkin sama juttu esiin.
Harrastatko kenties jotakin? Itse pääsin eroon pahimmasta ujoudesta ja sos.til. peloista juuri sitä kautta. Hakeuduin sosiaalisiin ympyröihin ihan tietoisesti vaikka se sai minut hieman ahdistuneeksi, mutta jälkeenpäin näin siitä olevan ainoastaan hyötyä.
Ei minullakaan ole juuri ystäviä joten, jos sinua kiinnostaa ja siltä tuntuu niin laita minulle vaikka sähköpostia niin jutellaan lisää:
yksinä[email protected]
Sydäntä raastavaa luettavaa.. ei naurata.
Hei yksinänen.
Minä olen naimisissa oleva yli 40-v. nainen. Nyt kun lapset isoja tuntuu että on yksinäinen vaikka en ole yksin.
Olen ainoa lapsi joten sain olla yksinäni lapsena ja viihdyn yksin. Minuakin on kiusattu ala- ja yläasteella henkisesti ja fyysisesti. Luonteeltani olen vahva olen mielestäni selvinnyt hyvin lapsuuden koettelemuksista. Miehelle olen joskus kertonut muttei tunnu ymmärtävän eikä antavan tukea kokemukselleni.. päinvastoin saattaa esim. humalassa muistuttaa iköävällä sävyllä. Kaikille ei nähtävästi kannata avautua kokemuksistaan. Asianhan oikeasti pitäisi olla päinvastoin. Puolison pitäisi tukea toista. Ehkäpä tämä kun ei tunne sallaista yhteenkuuluvuuden tunnetta johtaa yksinäisyyden tunteeseen. Elämästäni puuttuu aikuinen kaveri jonka kanssa jakaa asiat.
Moi. Laita osoite jos haluat meilillä vaihtaa ajatuksia:-)
Kuullostaa tosi ikävältä, jos puoliso ei kuuntele tai tue silloin, kun hätä on suurin. Puolisonhan pitäisi olla se tukipilari, joka auttaa käsittelemään juuri niitä ikäviä tunteita ja kokemuksia ajasta tai paikasta riippumatta, koska hän tuntee sinut parhaiten. Varsinkin, jos on ollut pitkään suhteessa niin itse kuvittelisin sen olevan helpompaa ja saavansa vastakaikua omaan hätään.
Hyvä, että olet selvinnyt kiusaamisesta! Tiedän miltä tuntuu olla kiusattu ja sen ylitsepääseminen oli todella helpottavaa, koska ei tarvinnut kokea sitä päivittäin jatkuvaa pelon tunnetta kulkiessa ulkona tai jossain muualla.
Eikö sinulla sitten ole muita ystäviä kenen kanssa keskustella näistä asioista?
Jos haluat, niin voit kirjoittaa minulle sähköpostiin mikäli haluat vaihtaa ihan vaikka kuulumisia:
[email protected]
Tämä kirjoitus on nyt ollut jo jonkin aikaa täällä ja haluan kiittää kaikkia keskusteluun osallistuneita ja niitä, jotka ovat ottaneet jo yhteyttä. Tämä on ollu itselleni helpottavaa päästä keskustelemaan ja heittelemään ajatuksia puolin ja toisin, kuulla muiden yksinäisten elämästä sekä miten te muut olette toimineet arjessa.
Olen saanut muutamia yhteydenottoja sähköpostiini ja käynyt keskustelua mm. harrastuksista, asioista mistä pitää ja mitä haluaa elämältä. Tämä on juuri se mikä on helpottanut minua ainakin purkamaan ajatuksia, koska jos sitä sulkeutuu omaan kotiin ja keskittyy vain omaan tekemiseen, kontakti muuhun maailmaan häivettyy ja pitkällä tähtäimellä - ehkä tiedostamatta tai kieltämällä ongelman - tekee uusien sosiaalisten suhteiden luomisesta todella vaikeaa.
Itse kuvittelen ongelman olevan siinä, että pitkään yksinäisenä olleena sitä kokee, että kukaan ei halua olla tekemisissä kaltaisensa ihmisen kanssa, tuntee olevansa "epäonnistunut", pelkää tulevansa tuomituksi yksinäisenä tai ei vain tiedä miten saisi aikaan muutoksen omassa tilanteessa. Taustalla voi myös olla sosiaalisten tilanteiden pelkoa, ujoutta, tai traumaatisia kokemuksia lapsena sekä myös aikuisena. Se ei ole helppoa yksinäiselle, joka voi olla todella ujo tai persoonallisuudeltaan introvertti.
Kuvittelisin, että monet saattavat olla yksinäisiä myös sen takia, että eivät pysty löytämään riittävän luotettavia ihmisiä joiden kanssa keskustella ikävistä asioista, kuten omista henkilökohtaisista asioista. Uskon, että jos löytää ihmisen jolle voi luottaa sellaisia asioita itsestä mitä ei kertoisi normaalisti kenellekkään, voisi toimia pohjana luottamukselle mikä muodostuu aikanaan todelliseksi ystävyydeksi.
Tiedän itse kuinka vaikeaa on ottaa kontaktia muihin ja usein toivoin asian tapahtuvan juuri toisinpäin: toivoin, että minuun otettaisi yhteyttä ensin. En uskaltanut aikaisemmin lähteä tekemään alotteita itse, koska koin itseni "oudoksi" sen takia, koska minulla ei ollut ystäviä ja ajattelin toistuvati sitä, että mikäli onnistuisin luomaan uuden suhteen toiseen niin mitä sitten tapahtuisi, kun hän saa tietää minkälainen minä oikeasti olen?
Pidin kiinni tästä ajatuksesta niin pitkään, että se ajoi minut sitten sinne kodin nurkkiin ja toivoin vain, että puhelin soisi tai joku lähettäisi viestin. Oma elämä oli siinä vaiheessa niin seesteinen eikä mitään juuri tapahtunut niin ajattelin, että eihän kukaan halua viettää aikaa minun kanssani, koska eihän minulla ole oikein mitään sanottavaa tai kerrottavaa itsestäni.
Sen jälkeen, kun aloitin tämän viestiketjun olen jutellut erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten kanssa. Tuntuu, että kun löytää samankaltaisia ihmisiä samankaltaisessa tilanteessa tekee tutustumisesta helpompaa ja kynnys aktiiviseen yhteydenpitoon on matalampi. Uskoin sitten, että en ole yksin vaikka koen edelleen itseni yksinäiseksi. On joku, joka oikeasti tietää miltä tämä tuntuu eikä tuomitse tai kohtele mitenkään eriarvoisesti.
Olen tämän viestiketjun aikana tavannutkin yhden henkilön ja omaksi yllätyksekseni tuli se, kuinka sosiaalinen hän oikeasti oli vaikka hän potee samaa ongelmaa kuin monet muut täällä. Siitä huolimatta oli todella virkistävää päästä oikeasti ulos neljän seinän sisältä ja tehdä asioita mitä "normaalit" ihmiset tekevät sekä käydä syvällistäkin keskustelua erinäisistä aiheista. Se herätti ikäänkuin toivoa siitä, että kyllä asiat voi muuttua.
Se mitä yritän tällä sanoa on se, että epätoivoon jääminen ei ratkaise mitään ja tekee olosta entistä surkeamman. Tiedän, että monella tiestä tätäkin ketjua ihan vain lukeneella voi olla asiat huonomminkin, mutta asioita täytyisi yrittää korjata yksi kerrallaan. Suuria muutoksia ei saa aikaan ilman, että tekee niitä edeltäneitä pieniä muutoksia. Yhden pienen asian muuttaminen kerrallaan saattaa tuoda yllätävän monimuotoisia muutoksia mukanaan.
Se ei ole helppoa eikä ole vielä minullekkaan, mutta joskus sen aloitteen on lähdettävä itsestä, vaikka se tuntuisikin vaikealta. Silloin voi itse suoralta kädeltä vaikuttaa omaan tilanteeseen ja saada aikaiseksi mahdollisuuksia muuttaa niitä ikäviä asioita positiivisiksi.
Hei
Kumppanin saaminenkin on aina riski. Ei tiedä millaiseksi itse/kumppani/suhde muuttuu ajan kanssa. Mun elämäni pahinta ja yksinäisintä oli aika kun olin avioliitossa. Onneksi ymmärsin puhaltaa sen poikki, muuten kituisin vieläkin. En syyttele ketään, niin se vain meni.
Nyt nautin sielun vapaudesta, vapaudesta mennä ja tulla. Yksinäisyys sopii mulle, ei olisi pitänyt aikoinaan mennä avioliittoon ollenkaan.
Hyvä, että ymmärtää ja on sinut itsensä sekä omien valintojensa kanssa. Kunnioitettavaahan se on, jos pystyy olla täysin yksin eikä kaipaa seuraa ja onhan se valinnan vapaus tehdä mitä itse lystää silloin, kun haluaa tietyllä tapaa houkuttelevaa.
Ei ole tilivelvollinen kenellekkään ja voi suunnitella omat tekemiset sekä muut oman mielen mukaan.