Bibo jättää

Moi.

Musta alkaa tuntua että voi haluta erota ihan missä tilanteessa vaan. Sama tilanne täälläkin siis päällä.

Voimia!

Seurustelin melko pitkään ja vakavasti II-tyypin bipolaarisen diagnoosin omaavan naisen kanssa. Vaikeinta suhteen kannalta oli juuri ne syvimmät masennuskaudet, joista sitten viimeisimmän aikana hän jätti minut vedoten siihen että haluaa taukoa yhdessäoloon ja olla yksin kun on niin voimaton ja masentunut. No, enpä tuon masennuksen jälkeen enää häneen yhteyttä saanut uudestaan luotua vaikka usein yritin. Uusi menokausi ja siten uusi mies tulevat hänen elämäänsä vajaan vuoden masennuksen jälkeen ja minulle jäi vain kolmen vuoden parisuhteesta vain pari kassillista hänen vaatteitaan mitä ei ikinä tullut hakemaan vaikka lupasi usein.

Raskas sairaus takuulla heille, ketkä sitä sairastavat. Raskasta myös meille, joita koskettanut parisuhteen kautta. Millä lailla sitä pitää lähteä jatkamaan matkaansa parisuhteen päätyttyä? Kun ensin rakastetaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä ollaan valmiita luopumaan kaikesta, se jättää ikävät jäljet. Jälkikäteen olen kelannut suhdettamme läpi ja tullut tulokseen, että en tainnut tuntea koskaan koko miestä. Sitä miestä, jota rakastin, ei ehkä ollutkaan :( Se alun empaattinen ja auttavainen ja ymmärtävä mies taisi ollakin hypomaaninen/maaninen. Rakastuneena ei näe asioita selvästi, mutta nyt kylmästi jätettynä alkaa hahmottamaan monta eri juttua. Ei kai normaaliin parisuhteeseen kuulu se, että tänään suunnitellaan yhteistä tulevaisuutta ja ensi viikolla ei toinen tunnu enää miltään eikä ainakaan oikealta.
Tämän miehen kanssa yhetys tuntui parhaimmillaan olevan kuin toisesta maailmasta. Lämpö ja rakkaus omaa luokkaansa. Vaan kuinka kävikään. Säännöllisin väliajoin hän jätti minut ja joka kerta sain itkettyä takaisin, sillä en kestänyt ajatella elämää ilman häntä. Tällä viimeisellä kerralla ei enää auttanut itku. Hän oli täysin kylmä. Kylmä kuin jäämeri.
Mutta elämä kantaa-vai kantaako? Haluan yhä uskoa onnelliseen parisuhteeseen. Ja siihen, että jossain on joku, jonka kanssa voi kokea saman onnen romahtamatta lopulta.
Kaikkea hyvää kohtalotovereille uuteen vuoteen, paljon voimia ja niitä tasapainoisia parisuhteita <3

Aika kuluu, mutta olo ei helpota. En jaksa :/ Juuri, kun ajattelen olevani edes hitusen vahvempi, ikävä iskee enempi kuin koskaan ennen. Kaipaan niin tuota miestä :(

Niinhän se menee.. Soutaa, huopaa.. Ei ole helppo juttu. Ei etenkään kumppanilla joka ei voi ymmärtää mistä on kysymys.
Pettämistä, valehtelua, henkistä ja fyysistä kiusaamista.. ja paljon muuta! Hän on maailman napa eikä mikään tai kukaan tule estämään häntä toimissaan. Arvostelijat hän deletoi samantien ovelasti pois..
Sitten yhtäkkiä hän on kuin iso lapsi joka tarvitsee hoivaa ja huolenpitoa eikä jaksa. Ei sitten mitään! Makaa vaan kaiken aikaa ja pyytää tuomaan ruuankin sänkyyn.
Sitä se oli.. 10 vuotta. kolme kertaa erottiin ja palattiin taas yhteen. Miksi?
Hän osasi olla viehättävä ja koukuttava. Suurin syy oli ehkä kuitenkin lapsi joka tarvitsi sekä isää että äitiä ja ydinperhettä. Niin minä asian silloin ajattelin ja siedin paljon pahaa. Nyt ei enää tarvitse. Lapsi asuu luonani ja äidistä tuli etävanhempi. Nyt saa joku toinen kantaa hänelle ruuan sänkyyn, kuunnella ja kestää haukkumista. Elää epätietoisuudessa , epävarmuudessa ja valheessa.
Kun hän kaksi vuotta sitten keväällä viimeisen kerran maniapäissään ilmoitti että: "Minä muutan nyt pois! Jää sinä pienimuna tänne!", niin ensin ajattelin että koko kesän voisi vaikka perua. Mutta elämä heitteli.. Jo Juhannus toi elämääni ihmisen jonka vierestä heräsin tänäkin aamuna, eikä hänen kanssaan ole tarvinnut kuunnella haukkumista tai kokea muutakaan pahaa. Päinvastoin..:)

aikamoista yleistämistä taas täällä.

Olen onnellinen puolestasi Jaska76. Olet ansainnut kaiken jälkeen onnesi. Elämän, jossa ei mennä koko ajan toisen ehdoilla ja jossa ei tarvitse elää jatkuvasti varpaillaan. Jossa ei koko ajan syytä mielialanvaihteluihin haeta toisesta. Vaikka päällään seisoisi toisen mieliksi, et riitä, vaikka eilen riitit ja olit toiselle se auringonnousu ja elämän rakkain ihminen. Aika kuluu, jokainen päivä vie tuskaa pois, mutta erosta vasta liian vähän aikaa. Ainakin soutaminen ja huopaaminen on ohi. Ei kukaan tervepäinen jätä kumppaniaan muutaman kuukauden välein ja taas haluaa jatkaa jättääkseen taas hetken päästä. Varsinkin kun väliaikoina rakasti? Mitä ikinä rakkautensa sitten oli. Mutta nyt olen kuullut olevan vauhdin päällä. Treffilinjat pauhaa ja uusia uhreja lienee jo useampiakin. Pitää olla onnellinen, kun suhde on päättynyt. Hän oli vetää minut mukanaan tuohon suohon. Pelastuin viime hetkessä. Vaan mistä luotto tuleviin suhteisiin.

Aikamoisia tarinoita tässä ketjussa bipoista. Haluaisin sanoa ettei mikään noista voisi olla mitenkään totta, mutta se olisi vale. Olen itsekin seurustellut ja ollut kihloissa maanis-depressiivisen naisen kanssa, niin osittain on vähän samanlaisia kokemuksia. Meillä ei pettämistä ollut, mutta hypomaniaa ja totaalista laamaantumista/masennusta kyllä riitti aina välillä ihan ongelmiksikin saakka, onneksi suurin osa ajasta oli kuitenkin tasaista ns. normaalia parisuhde elämää.

Vaikka toisen taustat ja sairauden tiesi, niin oli se silti järkytys kuulla eräänä aamuna että suhteemme päättyy koska toinen ei enää rakastakaan ja haluaa vain olla yksin ja rauhassa, elää eristyksissä. Tulee se voimattomuuden tunne jota vastaan ei voi taistella kun toinen on päättänyt mielessään suhteen jo ennen kuin siitä sen toiselle osapuolelle edes kertoo. Jäädä sitten katsomaan kun toinen vain katoaa elämästä, ei hyvästejä, ei anteeksi pyytelyä, ei mitään. Kunnes taas puolen vuoden päästä soittaa ja ilmoittaa sittenkin rakastavansa ja haluavansa tulla takaisin. Rankkaa.

Tuleekin ihan epätodellinen olo kun lukee muiden tarinoita. Ihan kun kaikki olisi kirjoitettu omasta kumppanista. En tajua, miten tästä suosta pääsee ylös. Uudella terveellä ihmissuhteellako vain?

Miten voi jättää ja unohtaa hetkessä kumppaninsa kokonaan? Normi järjellä varustettu ei voi. Mutta nämä suharit onnistuu kuollettamaan kaikki tunteensa entistä kumppaniaan kohtaan silmänräpäyksessä ja sen jälkeen sitä toista ei enää ole eikä koskaan ollutkaan. Tuskin olin ainut, jolle tyyppi tehnyt/tulee tekemään paskat. Seuraaviin uhriin on jo kynnet isketty. Huikeen hienoa toimintaa.

Huhhuh.. sanon mä vaan. Tulen tänne purkamaan fiiliksiäni kun ei ole mitään muutakaan paikkaa. Olen naimisissa miehen kans joka ei ole saanut diagnoosia koskaan mutta vuosia epäilty bipoa. Masennuspainotteinen on, mutta aina tulee noin viikon jaksoja ettei nuku kuin pari tuntia yössä. Mutta pärjännyt lähes ilman lääkkeitä. iltaisin ottaa lääkettä että nukahtaa. Reilu 10 vuotta yhteiseloa, lapsiakin on. Koko suhde ollut vuoristorataa, välillä rauhallista mutta sitten taas pamahtaa. Todella nuorena alettiin seurustella, olin hyvin sinisilmäinen ja yritin ymmärtää naissekoilut yms. Keväisin iskee aina pahin masennuskausi, kesä menee sumussa.
Välillä minä ja lapset ollaan tärkeimpiä maailmassa, olen maailman ihanin nainen. Välillä olen ilmaa. Tai kamalin ihminen maailmassa. Muuttuu täysin kylmäksi ja tunteettomaksi. Vuosia jauhanut erosta. Itse olen henkisen irtioton jollain tapaa tehnyt, toivon jopa että lähtisi. En pysty itse sitä tekemään. Suurin syy siinä, että pelkään seurauksia jos jätän. Uhkaillut välillä tekevänsä jotain. Tiedän että mikään lähestymiskielto ei auta jos päättää kostaa. Lievää väkivaltaa ollut vuosia sitten, ei nykyisin enää. Haluaa pitää henkisessä otteessa. En usko, että rakkautta mun puolelta enää on, sääliä lähinnä. Tukea en itse ole saanut mitään kautta, vaikka mies käy terapiassa. Minut jätetty kokonaan ulkopuolelle. Muutamaan otteeseen olen käynyt eri psykologeilla juttelemassa mutta en ole kokenut saavani siitä mitään.
Nyt mies jäi työttömäksi. Uudesta paikasta potkittiin viikon jälkeen pois. Uskon, ettei vaan tule toimeen. Nyt mielialat heittelee laidasta laitaan. Välillä etsii töitä, uskoo pystyvänsä mihin vaan mutta välillä haluamassa sairaseläkkeelle. Mä koitan jaksaa vaan ja käydä töissä. En mä tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Toivoa että ottaa vaan ja lähtee.

Jotenkin tuntuu ettei taida tuolla perhetyöntekijällä olla riittävää päteyyttä pitää tuollaista terapiaa, kun katsoo perhetyöntekijän pohjakoulutus vaatimukset. Tosin tietenkin voin olla väärässä . Kannattais oikeasti mennä oikean psykologin puheille!
Psykiatri hoitaa tuon diagnisointi puolen. Itsellä ainakin helpotti kun löytyi oikea diagnoosi ja oikeanlaista terapiaa.

Jep, ei tosiaankaan tunnu olevan pätevyyttä. Mutta eihän ne tiedä mitä tämä meidän elämä oikesti on. Tänään tuli mieheltä eroilmoitus vol 11923801823081023. Niin monta kertaa ainakin on aikonut ottaa eron. Mutta mun pitäisi olla siinä mukana. Yksin ei voi sitä tehdä koska "menettää kasvonsa" kai. Mä niin vihaan tätä bipon kanssa elämistä. Tiedän että sairaus muiden joukossa mutta on tää vaan niin käsittämättömän hanurista... pitäisi tukea mutta kun ei pysty enää kun ei yhtään voi luottaa elämään. vuorotellen uhkaa itsarilla ja erolla. mutta kaikki on välillä tosi hyvin. luoja tää on raskasta.. oon kohta jossain osastolla itse.

Hylkäsit minut kuin eilisen päivän lehden, mutta silti minä sinua rakastan.