Tavallaan helpottavaakin tajuta, että naiset ymmärtävät ja näkevät myös elämän kiusallisia tosiasioita. Terävästikin. Tai oikeastaan näkevät ne aina, jos vain haluavat. Toisin kuin me miehet, naiset eivät vain koskaan paljasta ymmärtävänsä. Eivät juuri koskaan. Ehkä seurauksien pelossa, eli itseään varjellakseen, ja heikompia suojellakseen.
Ongelmana totuuden piilottelussa on se, että jos ihmisille aina vain kerrotaan puolitotuuksia, tai heitä täysin suojellaan rumilta faktoilta (niin kuin lapsille kuuluu jossain määrin tehdä), niin kun totuus aikanaan paljastuu, on pudotus epärealistisista odotuksista melkein sietämätön. Ihminen ei voi myöskään kehittää itseään, jos hänelle ei kerrota hänen puutteitaan. Ja jos hänelle ei kerrota niitä puutteita, joita ei voi muuttaa, niin ihminen vain jatkaa toivotonta yrittämistä, minkä psykologiset kustannukset ovat merkittävät ja elämänlaatua heikentävät. Siksi sanotaan, että tosiasioiden myöntäminen on viisauden alku.
Ongelmana totuuden piilottelussa on se, että jos ihmisille aina vain kerrotaan puolitotuuksia, tai heitä täysin suojellaan rumilta faktoilta (niin kuin lapsille kuuluu jossain määrin tehdä), niin kun totuus aikanaan paljastuu, on pudotus epärealistisista odotuksista melkein sietämätön. Ihminen ei voi myöskään kehittää itseään, jos hänelle ei kerrota hänen puutteitaan. Ja jos hänelle ei kerrota niitä puutteita, joita ei voi muuttaa, niin ihminen vain jatkaa toivotonta yrittämistä, minkä psykologiset kustannukset ovat merkittävät ja elämänlaatua heikentävät. Siksi sanotaan, että tosiasioiden myöntäminen on viisauden alku.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ihan vaan sulle.
Kuka pyysi anteeksi?
Ja toinen juttu, en tarvitse tearapeuttia kuten eräs.
Ei tää ollut multa. Miten sulla menee?
normaalia ja sosiaaliseen kanssakäymiseen kuuluvaa, ettei lauo ihmisistä heille kaikkea mitä ajattelee. Syitä:
1. kohde voi loukkaantua.
2. Asialla ei ole mulle merkitystä ja siihen sotkeutuminen vain rasittaisi turhaan.
3. Tilanne ei ole sen kaltainen, esim. töissä parempi pitää mielipiteet muista itsellään.
4. Olen sanonut jo tai muusta syystä en usko, että kohde ymmärtäisi pointtiani.
5. Mun mielestä jokaisella on vapaus valita tiensä, vaikka mä ajattelisin asian toisin. En itsekään pidä ihmisistä, jotka kysymättä neuvovat ja luulevat tietävänsä paremmin. Saatan itsekin olla väärässä.
6. Strategiset syyt. Jos näen ihmisestä jotain, mutten ole varma, haluan ensin tarkkailla häntä ja tilannnetta ja pohdiskella asiaa. Joskus sanon asiasta myöhemmin, joskus en koskaan.
Loppulauseena sanoisin, että älkää aliarvioiko muita. Ette voi tietää mitä he näkevät ja ajattelevat.
Tässä on hyvä. Nämä pitää paikkansa. Varsinkin kutos kohta on mulla usein syynä.
Usein minä en mielipiteiden sanomista pelkää enkä välitä edes tuollaisista "pomo" asetelmista jos asia on tärkeä. Sanon vaikka potkujen uhalla. Teen silti asian tärkeydestä arvion ensin. Asian tärkeys määrittelee sen sanonko vai en. Onko se esim. niiden potkujen arvoinen asia. Työpaikkakiusaaminen on asia johon puutun tuli potkut tai ei. Ei kiinnosta. Mielenkiintoni ei riitä oleen töissä paikassa jossa on työpaikkakiusaamista joten se on se ja sama mitä tapahtuu kun olen mielipiteitäni sellaisesta asiasta laukonut.
läheisten asioista teen huomioita ja näen helpostikin heidän ongelmiin syyt, seuraukset ja ratkaisutkin, mutta koska näen myös että ko. ihmisen luonne ei kestä kritiikkiä jos se kohdistuu häneen itseensä eikä hän ole valmis vielä tarkasteleen ongelmiaan oman käytöksen kautta pidän suuni kiinni ja annan hänen itse tehdä omaa prosessiaan elämän ongelmien kanssa. Tulee kuitenkin joskus se hetki vastaan kun katson että nyt tuo ihminen on pisteessä jossa tosiasioita täytyy alkaa sanomaan kesti hän sen tai ei tai huomaan että nyt hän on ehkä valmiimpi käsittelemään asioitaan myös omaa käytöstään tarkastelevasta näkökulmasta.
Tuossa on kysymys siitä etten halua loukata ihmisen tunteita kritiikilläni ja joudun punnitseen sitä pystyykö ihminen näkemään syyt ja ratkomaan ristiriitansa itse ilman että joudun alkaan kertomaan asioita joita ihminen ei ehkä halua itsestään kuulla. Ristiriidat on aina vuorovaikutusongelmia joihin on ainakin kaksi syyllistä ja tällaisessa tilanteessa jossa jollain on elämässään ritsiriitoja jonkun kolmannen kanssa usein sitä kolmatta syytellään mutta ei osata tarkastella omaa toimintaa. Omia vuorovaikutustapoja. Siellä saattaa olla se klikki.
Välittäminen on joskus sitä että on kuitenkin nostettava se kissa sinne pöydälle. Itselleen tärkeän ihmisen hyvinvoinnin takia, mutta mä ainakin venytän sitä ja pysyn hiljaa koska en halua loukata tai liikaa astua alueelle joka ei minua varsinaisesti koske. Toivon ihmisen löytävän ratkaisut itse kun miettii ja purkaa asiaa esim. minulle ääneen.
Usein otan paljon vastuuta muista ja minulle on merkitystä monilla asioilla ja vaikka tuntematon olisi mutta jos näen jonkun asian joka vaatii välitöntä puuttumista niin siihen puutun kyllä. Siinäkin vain tarkkailen ensin kauempaa että selviääkö ihminen itse ja katselen vähän miten tilanne kehittyy. Onko tärkeä asia. Syy puuttumatta jättämiseen ei ole se ettei kosketa mua. Niin tunteeton en osaa olla tuntematontakaan kohtaan.
Syy miksi en puutu ja sano huomioitani tms voi olla esim. arviotilanteesta että asetan itseni ehkä hengenvaaraan.
Joskus kadulla kulkiessa nähnyt sellaista jossa ei välitöntä vaaraa kenellekään, mutta jossa tuli aavistus että kyse voisi olla Jostain hämärä touhusta. Olin yksin syrjäisellä tiellä klo 23 jälkeen ja ymmärsin että vaikka oma uteliaisuus heräsi ottaa selvää mistä kyse, niin on asioita joihin ei kannata puuttua jos ei ongelmia halua. Olisin ollut nopeasti syrjäisellä tiellä pimeällä väkivallan tai raiskauksen uhrina.
Normaali ihminen osaa itse muuttaa käyttäytymistään jos huomaa että esim loukkaa toisia jatkuvasti käytöksellään. Ei sitä voi olla huomaamatta. Sitten on ihmisryhmä joka ei vaan välitä. Mitä hyötyä näille on mitään sanoa, sama kuin puhuisi seinille? Parempi silloin nostaa kytkintä kuin jäädä paskaan seisomaan yhdessä idiootin kanssa.
Ts. Et ois valehdellut.
"Jos ei kerrota puutteistaan". Kenenkään aluksen hmisen ei tarvitse alkaa kasvattamaan toista aikuista ihmistä, kyllä ne kasvatushommelit on isin ja äidin tehtävä lapsuudessa. Normaali aikuinen ihminen tajuaa sosiaaliset koodit ja sen milloin menee överiksi
Normaalisti, toista ei kuulu muuttaa eikä hänen puutteitaan ulkopuolelta käsin osoittaa. Joskus kuitenkin, läheisessä parisuhteessa saman katon alla, ei elämästä tulisi mitään jos kaikesta aina vaiettaisiin. Kun asiat menevät pieleen aiheuttaen surua ja tuskaa, on parempi yrittää korjata tilanne niin että jaksetaan olla yhdessä, kuin odotella hiljaa ja kärsiä. Siksi toiselle pitää välillä olla terävän suorakin. Itsensä ja suhteen vuoksi. Jokainen kuitenkin päättää itse, tekeekö asialle mitään. Jos ei halua tehdä, on korjausliike suoritettu ja kärsijälle jää vaihtoehdot: sopeutua, kärsiä tai lähteä. Toista nujertamatta.
Erotkaa ajoissa ettette päädy "kasvattamisen" kierteeseen oman selviytymisenne ajamana. Kokemuksella.
Pointti onkn se, ettei pidä mennä edes yhteen henkisesti lapsen kanssa ja alkaa tälle kasvattajaksi. Tottakai normaalit riidat kuuluu parisuhteeseen ja pitää pystyä sanomaan mielipiteensä. Taisi mennä jo kauas ap:n ajatuksesta mutta anyway
Aina ei ihmisestä etukäteen näe päällepäin millainen on. Joko ei tutki tarpeeksi tarkkaan, ei rakastuneena usko näkemäänsä tai toinen voi myös piilottaa. On myös asioita joita ei sinkkuna tee mutta jotka suhteessa lyövät läpi. Pitkä tutustuminen paras turva kai.
Eri asia jos nimenomaan haluaa äiti- tai isähahmoksi. Silloin voi kysyä jo itseltään että miksi ihmeessä on sellainen tarve.
mulla on 30 v parisuhde takana vaikka oon ikinuori, ja suhde jatkuu edelleen, olen kypsä tunnetasolla läheisiini, rakastan exääni, joku tuli vain väliin
Sinäkö? Tällä palstalla olet antanut itsestäsi todella epävakaan ja räyhähenkisen kuvan itsestäsi.
kävin perhelomalla haaparannassa exäni ja nuorimmaisen kanssa, ja olen sanonut sata kertaa,parisuhteessa olen neuvotteleva puoliso
todella eheyttävää :)