Välistä mietin olenko kirottu vai minkä ihmeen takia vastoinkäymisiä ja surua tulee kohdalleni niin paljon. Olen onnistunut taistelemaan elämässä eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta ja opettanut lapsilleni ettei ympäröivä maailma ja tapahtumat määritä sinua vaan sinä itse teet oman elämäsi ja ratkaisut jotka siihen vaikuttavat.
Vanhempani olivat alkoholisteja, mutta onneksi minulla oli maalla enon luona turvasatama jossa oli hyvä olla. Sitten kaikki alkoi mennä pieleen, eno kuoli työmaaonnettomuudessa, sairastuin diabetekseen, isä teki itsemurhan ja jäin 17 vuotiaana yksin veljen lähtiessä armeijaan ja äidin muuttaessa miesystävänsä luokse.
Kävin loputtomia taisteluita omaa orastavaa alkoholismia vastaan ja ainut syy miksi en siirtynyt koviin huumeisiin pilven pössyttelyn jälkeen oli krooninen sairauteni. Ajauduin tyhjiöön josta ei tuntunut olevan ulospääsyä.
Tein kovan päätöksen, jaoin omaisuuteni kavereilleni ja lähdin opiskelemaan toiselle puolen suomea keskittyen omaan elämääni. Opiskelut meni hyvin, sain töitä ja tutustuin sattuman kautta vaimooni jonka kanssa olemme nyt olleet yhdessä jo 15 vuotta. Vuosien varrella kävin raskain sydämin saattamassa haudan lepoon kaksi hyvää itsemurhan tehnyttä ystävääni.
Välit omaan äitiini sain viimein parsittua kasaan vuoden 2009 aikana, äitini oli tavallaan ”tullut uskoon” ja ei enää käyttänyt alkoholiakaan niin paljon. Olin onnellinen…hetken. Marraskuussa 2009 äidilläni todettiin syöpä ja hän kuoli 4 kk diagnoosista, ehdimme kuitenkin yhdessä suunnitella hautajaiset. Yksinäisyys tuntui kylmältä sillä ystäviä minulla ei kotipaikkakunnalta muuton jälkeen ole osunut kohdalle.
Viimeiset viisi vuotta ollut enemmän ja vähemmän rankkoja mutta pääosin antoisia, työelämässä minulle on käynyt hyvin, se on auttanut jaksamaan ja olen pystynyt elättämään perheeni.
Puolitoista vuotta sitten parisuhde oli kriisissä vaimoni harha-askelien takia, sama toistui nyt tänä syksynä ja sain kuulla että vaimoni oli pettänyt luottamukseni, muutenkin olin jo valmis eroon sillä parisuhde tuntui olevan umpisolmussa. Vaikka tein mitä tahansa niin mikään ei riittänyt tai ollut tarpeeksi. Syy ongelmiin selvisi kuukausi sitten kun vaimollani todettiin masennus, jonka hoitamiseen menee näillä näkymin pari vuotta.
Ajattelin ja toimin periaatteideni mukaan, hoidan lapset, hoidan kodin, hoidan vaimoa ja teen kaikkeni että tästäkin selvitään… mutta kohtalo päätti vielä vähän kiristää ruuvia. 40 vuotias veljeni on tällä hetkellä suurissa tuskissa sairaalassa, haima-arvot koholla ja syöpämarkkerit löytyy verestä… Olen valmistautunut saattamaan haudan lepoon taas yhden rakkaimmasta henkilöstä elämässäni…
Käyn töissä, hoidan lapset, hoidan kodin, hoidan vaimoa, hoidan todennäköisesti kuolevaa veljeä… ilman ystäviä, ilman tukea, yksin tyhjiössä josta ei tunnu olevan ulospääsyä. En tiedä miten jaksan, mutta jaksan kuitenkin… halusin vain johonkin purkaa ja vuodattaa… Kiitos kun jaksoit lukea, tiedän että toivot minulle voimia ja pelkkää hyvää.
Vanhempani olivat alkoholisteja, mutta onneksi minulla oli maalla enon luona turvasatama jossa oli hyvä olla. Sitten kaikki alkoi mennä pieleen, eno kuoli työmaaonnettomuudessa, sairastuin diabetekseen, isä teki itsemurhan ja jäin 17 vuotiaana yksin veljen lähtiessä armeijaan ja äidin muuttaessa miesystävänsä luokse.
Kävin loputtomia taisteluita omaa orastavaa alkoholismia vastaan ja ainut syy miksi en siirtynyt koviin huumeisiin pilven pössyttelyn jälkeen oli krooninen sairauteni. Ajauduin tyhjiöön josta ei tuntunut olevan ulospääsyä.
Tein kovan päätöksen, jaoin omaisuuteni kavereilleni ja lähdin opiskelemaan toiselle puolen suomea keskittyen omaan elämääni. Opiskelut meni hyvin, sain töitä ja tutustuin sattuman kautta vaimooni jonka kanssa olemme nyt olleet yhdessä jo 15 vuotta. Vuosien varrella kävin raskain sydämin saattamassa haudan lepoon kaksi hyvää itsemurhan tehnyttä ystävääni.
Välit omaan äitiini sain viimein parsittua kasaan vuoden 2009 aikana, äitini oli tavallaan ”tullut uskoon” ja ei enää käyttänyt alkoholiakaan niin paljon. Olin onnellinen…hetken. Marraskuussa 2009 äidilläni todettiin syöpä ja hän kuoli 4 kk diagnoosista, ehdimme kuitenkin yhdessä suunnitella hautajaiset. Yksinäisyys tuntui kylmältä sillä ystäviä minulla ei kotipaikkakunnalta muuton jälkeen ole osunut kohdalle.
Viimeiset viisi vuotta ollut enemmän ja vähemmän rankkoja mutta pääosin antoisia, työelämässä minulle on käynyt hyvin, se on auttanut jaksamaan ja olen pystynyt elättämään perheeni.
Puolitoista vuotta sitten parisuhde oli kriisissä vaimoni harha-askelien takia, sama toistui nyt tänä syksynä ja sain kuulla että vaimoni oli pettänyt luottamukseni, muutenkin olin jo valmis eroon sillä parisuhde tuntui olevan umpisolmussa. Vaikka tein mitä tahansa niin mikään ei riittänyt tai ollut tarpeeksi. Syy ongelmiin selvisi kuukausi sitten kun vaimollani todettiin masennus, jonka hoitamiseen menee näillä näkymin pari vuotta.
Ajattelin ja toimin periaatteideni mukaan, hoidan lapset, hoidan kodin, hoidan vaimoa ja teen kaikkeni että tästäkin selvitään… mutta kohtalo päätti vielä vähän kiristää ruuvia. 40 vuotias veljeni on tällä hetkellä suurissa tuskissa sairaalassa, haima-arvot koholla ja syöpämarkkerit löytyy verestä… Olen valmistautunut saattamaan haudan lepoon taas yhden rakkaimmasta henkilöstä elämässäni…
Käyn töissä, hoidan lapset, hoidan kodin, hoidan vaimoa, hoidan todennäköisesti kuolevaa veljeä… ilman ystäviä, ilman tukea, yksin tyhjiössä josta ei tunnu olevan ulospääsyä. En tiedä miten jaksan, mutta jaksan kuitenkin… halusin vain johonkin purkaa ja vuodattaa… Kiitos kun jaksoit lukea, tiedän että toivot minulle voimia ja pelkkää hyvää.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Pyydä Jeesusta tulemaan sydämeesi niin silloin Hän auttaa sinua ja sinulle tulee iankaikkinen toivo, koska teidät minne olet matkalla kuoleman jälkeen. Pyhä Henki uudestisynnyttää sinut ja todistaa sydmmessä että olet Jumalan lapsi ja taivas on kotisi. Tässä linkissä lisää. http://www.kolumbus.fi/pentti.toikkanen
terve. Kyllä se samalta tuntuu myös täällä. Ei entistä paskaa ehdi saada selväksi kun jo uusi tulee eteen. Olen itse sairastunut masennukseen myös ja ei siitä taida parantua ennen kuin nämä kaikki ikävät asiat saa johonkin malliin käsiteltyä. Sekin tuntuu tympeältä kun tietää että jos olisi kunnossa niin paremmin jaksaisi. Mutta päivä kerrallaan se on vain mentävä, aloittajalle annan neuvon että hae apua ajoissa jos omat voimat ei riitä, itse en ymmärtänyt ajoissa hakea apua ja homma meni todella pahaksi.
Oletpa joutunut tosiaan paljon kestämään kurjia ja vaikeita asioita. Olen itsekin monesti samaa miettinyt, että onko elämäni kirottua ja miksi on pahoja asioita niin paljon sattunut. Sitten toisaalta, on aina joku jota elämä on vielä enemmän koetellut. Nyt syksystä lähtien mulla kuoli 2 lemmikkiä kahden viikon sisällä (eivät edes olleet samaa rotua). Toisella oli syöpä ja olisin tahtonut että se olisi lopetettu jo aiemmin, mutta toinen kuoli yllättäen. Sitten mummi menehtyi hiljattain ja nyt menetin 2 kaveria, toinen valehteli jatkuvasti (onneksi en tuntenut häntä edes kauaa) ja toinen ei kysy edes mitä kuuluu, yhtäkkiä lopettanut yhteydenpidon muhun. En tiedä olenko niin tylsää ja masentavaa seuraa. Nyt juuri kun tarvisin tukea näiden menetysten läpikäynnissä.
Kamalinta on miten ihmisiä ei oikeasti yhtään kiinnosta se miten huonosti toisella menee. Kohdellaan huonosti ja käännetään selkä, vaikka toinen kokenut menetyksiä. En tiedä miksi pahoja asioita pitää tapahtua niin paljon, sitten on heitä joilloa menee aina hyvin. Mua on myös hyväksikäytetty lapsena, sitten olin aina kiusattu koulussa ja anoreksiakin on läpikäytynä. Miksi tosiaan tämmöisiä asioita pitää sattua joillekin? Mikä auttaa jaksamaan eteen päin? Ehkä se on vain rutiinilla mentävä ja jaksettava.
Joo en tiedä millä te ihmiset jaksatte. Itse olen heikkoina sekavina hetkinä menettänyt toivoni ja koittanut jopa tappaa itseni. En tiedä onko alkuperäiset mielenterveysongelmani (masennus, ahdistus, itsetuhoisuus joskus 10v sitten oli syömishäiriö) olleet geneettisiä tms., mutta on nämä ulkopuoliset seikatkin aika hyvin pahentaneet niitä: läheisten fyysiset & psyykkiset sairaudet ja kuolemat (mm. paras ystävä mullakin teki itsemurhan), kokemani väkivalta (mm. raiskaus, pahoinpitely), omat fyysiset sairauteni (pahimmillaan kuukausia sairaalassa, ja terveeksi en tule koskaan), vaikeudet ihmissuhteissa ja kaikkea muutakin mitä nyt en tässä edes muista. Minut on myös uhattu tappaa aseella, mutta jostain syystä se ei jättänyt traumoja. Ehkä tuntui yhdentekevältä, vaikka olisikin tapettu.
Ikää tosiaan on vasta 22v, jaksaa ihmetyttää miten jo näin nuorena voi olla kokenut niin paljon tuskaa.
Ymmärrän hyvin fiiliksesi siitä että voi tuntua yhdentekevältä vaikka joku uhkaisi tappaa. Itse olin aikoinaan tilanteessa jossa erään pariskunnan isäntä ( hänen kaljansa juotuamme ) tempaisi minut eteisestä viereiseen huoneeseen, otti niskasta kiinni ja osoitti pistoolilla päähän, puhisi vaan samalla että "nyt kuolet saatana"...tilanne vaan huvitti, otin pistoolin piipusta kiinni ja asetin sen omalle ohimollle tokaisten hymy korvissa että "anna mennä vaan, ei se huomenna enää koske!"...setä meni paniikkiin ja saattoi kohteliaasti ulos toivottaen hyvää illanjatkoa...
Silloin oli todellakin yhdentekevää ja jälkeenpäin asiaa mietittyäni huomasin jopa toivoneeni että olisi vaan vetänyt liipaisimesta.
Tilanne on nyt vuosien jälkeen täysin eri ja lapset ilman muuta auttavat jaksamaan, tai oikeastaan halu tehdä kaikkensa että lapsilla olisi parempi elämä kuin itselläni on saanut ja saa jatkamaan.