Läpi elämäni olen joutunut tilanteisiin, että olisin jollain lailla vastuussa jonkun muun elämästä. Lapsena äitini kosti minulle avioeronsa. Myöhemmin sukulaiseni, jonka luona asuin ja tein hänelle jotakuinkin ilmaiseksi töitä ja pidin huusollin pystyssä, haukkui joka käänteessä. Oli alkoholisti ja paljon muitakin ongelmia. Loppuunsa asti oli suurinpiirtein kaikesta katkera, vaikka, jossain säästettyä monen vuoden jälkeen vaikkapa takin itselleni. Se olisi pitänyt antaa jollekkin muulle. Kaikki mikä oli minun oli myös hänen ja vaikka tästä on paljon aikaa niin koen vieläkin, että olisin omista saavutuksistani jotain velkaa.
Elin miehen kanssa, joka melko nopeasti alkoi yhteenmuuton jälkeen seurustelemaan tietokoneensa kanssa. Lukuisista yrityksistä huolimatta, huomasin eläväni yksin. Ihan kuin jossain vankilassa. En saanut itse mitään kontaktia tai arjen apua kuin vasta hemmetimmoisen työn jälkeen. Kaikki aloite tuli minusta. Koko parisuhteen vuorovaikutus oli jotakuinkin siinä, että tein kaiken, maksoin puolet ja toiselta sain vain kyyditykset ja odotuksen, että olen valmis kun hän niin tahtoo. Väsyin ja erosin.
Monta vuotta sinkkuna. Kaikki tapaamani miehet ovat olleet vailla jotain. Heitä pitäisi paapoa. Antaa rahaa, ruokkia, olla heille valmis. Mutta mitä olen itse saanut.En ainakaan sitä turvallisuuden tunnetta. Sitä tunnetta, että kelpaisin itsenäni. Kun olen omia toiveitani kertonut, eikä ne edes maksa mitään. Niin minulle on huudettu, petetty, raiskattu. Olen yrittänyt olla kiltti vaan en yksinkertaisesti jaksa olla kiltti niille, jotka kohtelevat huonosti.
Pidin paussia miehistä. Tapasin uudelleen ystävän, jolla on mennyt huonosti. Nyt huomasin taas eläväni jonkun muun elämää. Pitäisi olla 24/7 valmiina tukemaan ja antamaan vastauksia. Olen saanut jo elämäni positiivisemmalle raiteelle. Mutta kun aamun ensimmäinen puhelu ryöppyää negatiivisuutta ja sitä, että pitäisi korjata toisen maailma niin väsyn. Nykyään olen myös rahaton. Elän pienellä. Mutta tämä auttaminen maksaa. Tupakkani poltetaan, puhelinlaskut ovat nousseet pilviin. Matkat auttamaan maksaa aina. Minulle ehdotetaan tehtäviä. Ilmaiseksi. Voin toki auttaa, ei ne isoja ole. Mutta sitten tämä autettava soittaa tutulleen ja tarjoaa samasta hommasta rahaa. Miksi ei sitten minulle. Miksi minun pitää kaikesta maksaa vähän enemmän ja muut saavat maksun?
Olen salilla käydessäni kiinnittänyt huomiota erääseen, joka katseli pitkään silmiin. Ei tervehtinyt kuitenkaan. Tuijotti ja tuijotti. Monta viikkoa ellei jopa kuukausia. Kerran rohkaisin mieleni ja moikkasin. Oli iloinen tervehdyksestä. Moikattiin aina kun nähtiin. Odotin jotain jutustelua.No ei tullut vaan löysi sitten treenikaverin.
Siis miksi mua tuijotettiin muka kiinnostuneena vaivautumatta edes tervehtimään ensin. Miksi minulle itselle ei suotaisi edes kerran elämässä, että joku joka on kiinnostunut, tekisi asian eteen jotain? Menetin tilaisuuteni, kun en mennyt itse, mutta en uskaltanut pakkien pelossa. Toi on niin treenattu ja minä en.
Tapasin toisen kaverin. Tapanina ravintolassa. Pyysi mukaansa mutten mennyt, koska olin sen verran väsynyt. Vaihdettiin numerot ja soiteltiin pariin otteeseen. vaikutti kiinnostuneelta, mutta sekin lopahti. Harvoja niitä, jonka seurassa oli hyvä olla. Vaikka edes se hetki. Oli kiva jutella ja samanlainen huumori. Mutta taas tuli sellainen olo, etten ehkä kelpaa kuin hetken hurmioksi. Ja jos yritän saada itsestäni fiksumman kuvan niin kelpaan vielä vähemmän.
Kynnys huonojen kokemusten kautta noussut korkealle. Nyt pelkään jääväni totaalisen yksin.
Yksi poikaystävän rentuista ei sanonut edes kauniiksi. Päin vastoin. Vertasi muihin naisiinsa ja sai minut tuntemaan mitättömäksi. Jäi sitten kiinni pettämisestä hmmm no ehkä, jos vertaisin planeettarimpsun äärilaitoja, niin nainen oli todella kaukana mallista, joita mainosti kokeilleensa. Kokeilleensa... kuulostaa kuin vaatteita sovittaisi. Kuin rättejä vaihtelisi.
Kun tuosta pääsin eroon niin kuulin paljon kehuja, että olen kaunis. Tästä on aikaa, mutta viime vuonna. Vielä uutenavuotena tuli sellainen herttainen pappa vain sanomaan, ettei kauniimpaa naista ole nähnyt. Ja meni pois. Se tuntui hyvältä. Olen tehnyt töitä hoikistuakseni. Vielä on matkaa, mutta alan olla tyytyväinen itseeni. On toki kiva kuulla jotain positiivistakin. Mutta nyt tarvitsisin muutakin kuin kauniita sanoja jossain ravintolassa.
Mistä ihmeestä saisin voimavaroja tukeakseni ystävääni?
Olin hänelle jo vihainenkin, kun en vain jaksanut. Tarvitsisin itsekkin sitä voimaannuttajaa. Vahvoja käsivarsia edes hetken halaamaan. joka arvostaisi niin minua kuin itseäänkin. . Pelkkä olemassa olo edes joskus antaisi minullekkin virtaa.
Yksin tein ison työn päästäkseni tähän ja välillä pelkään väsyväni liikaa, koska ammennan itseäni liikaa muille. Siinä olisi oppimista vielä paljon. mutta kohtaanko sellaisia ihmisiä ikinä, jotka eivät niin paljon voimavarojani imuroisi? Soittaisin isälleni, mutta taivaassa ei ole puhelinta.
Elin miehen kanssa, joka melko nopeasti alkoi yhteenmuuton jälkeen seurustelemaan tietokoneensa kanssa. Lukuisista yrityksistä huolimatta, huomasin eläväni yksin. Ihan kuin jossain vankilassa. En saanut itse mitään kontaktia tai arjen apua kuin vasta hemmetimmoisen työn jälkeen. Kaikki aloite tuli minusta. Koko parisuhteen vuorovaikutus oli jotakuinkin siinä, että tein kaiken, maksoin puolet ja toiselta sain vain kyyditykset ja odotuksen, että olen valmis kun hän niin tahtoo. Väsyin ja erosin.
Monta vuotta sinkkuna. Kaikki tapaamani miehet ovat olleet vailla jotain. Heitä pitäisi paapoa. Antaa rahaa, ruokkia, olla heille valmis. Mutta mitä olen itse saanut.En ainakaan sitä turvallisuuden tunnetta. Sitä tunnetta, että kelpaisin itsenäni. Kun olen omia toiveitani kertonut, eikä ne edes maksa mitään. Niin minulle on huudettu, petetty, raiskattu. Olen yrittänyt olla kiltti vaan en yksinkertaisesti jaksa olla kiltti niille, jotka kohtelevat huonosti.
Pidin paussia miehistä. Tapasin uudelleen ystävän, jolla on mennyt huonosti. Nyt huomasin taas eläväni jonkun muun elämää. Pitäisi olla 24/7 valmiina tukemaan ja antamaan vastauksia. Olen saanut jo elämäni positiivisemmalle raiteelle. Mutta kun aamun ensimmäinen puhelu ryöppyää negatiivisuutta ja sitä, että pitäisi korjata toisen maailma niin väsyn. Nykyään olen myös rahaton. Elän pienellä. Mutta tämä auttaminen maksaa. Tupakkani poltetaan, puhelinlaskut ovat nousseet pilviin. Matkat auttamaan maksaa aina. Minulle ehdotetaan tehtäviä. Ilmaiseksi. Voin toki auttaa, ei ne isoja ole. Mutta sitten tämä autettava soittaa tutulleen ja tarjoaa samasta hommasta rahaa. Miksi ei sitten minulle. Miksi minun pitää kaikesta maksaa vähän enemmän ja muut saavat maksun?
Olen salilla käydessäni kiinnittänyt huomiota erääseen, joka katseli pitkään silmiin. Ei tervehtinyt kuitenkaan. Tuijotti ja tuijotti. Monta viikkoa ellei jopa kuukausia. Kerran rohkaisin mieleni ja moikkasin. Oli iloinen tervehdyksestä. Moikattiin aina kun nähtiin. Odotin jotain jutustelua.No ei tullut vaan löysi sitten treenikaverin.
Siis miksi mua tuijotettiin muka kiinnostuneena vaivautumatta edes tervehtimään ensin. Miksi minulle itselle ei suotaisi edes kerran elämässä, että joku joka on kiinnostunut, tekisi asian eteen jotain? Menetin tilaisuuteni, kun en mennyt itse, mutta en uskaltanut pakkien pelossa. Toi on niin treenattu ja minä en.
Tapasin toisen kaverin. Tapanina ravintolassa. Pyysi mukaansa mutten mennyt, koska olin sen verran väsynyt. Vaihdettiin numerot ja soiteltiin pariin otteeseen. vaikutti kiinnostuneelta, mutta sekin lopahti. Harvoja niitä, jonka seurassa oli hyvä olla. Vaikka edes se hetki. Oli kiva jutella ja samanlainen huumori. Mutta taas tuli sellainen olo, etten ehkä kelpaa kuin hetken hurmioksi. Ja jos yritän saada itsestäni fiksumman kuvan niin kelpaan vielä vähemmän.
Kynnys huonojen kokemusten kautta noussut korkealle. Nyt pelkään jääväni totaalisen yksin.
Yksi poikaystävän rentuista ei sanonut edes kauniiksi. Päin vastoin. Vertasi muihin naisiinsa ja sai minut tuntemaan mitättömäksi. Jäi sitten kiinni pettämisestä hmmm no ehkä, jos vertaisin planeettarimpsun äärilaitoja, niin nainen oli todella kaukana mallista, joita mainosti kokeilleensa. Kokeilleensa... kuulostaa kuin vaatteita sovittaisi. Kuin rättejä vaihtelisi.
Kun tuosta pääsin eroon niin kuulin paljon kehuja, että olen kaunis. Tästä on aikaa, mutta viime vuonna. Vielä uutenavuotena tuli sellainen herttainen pappa vain sanomaan, ettei kauniimpaa naista ole nähnyt. Ja meni pois. Se tuntui hyvältä. Olen tehnyt töitä hoikistuakseni. Vielä on matkaa, mutta alan olla tyytyväinen itseeni. On toki kiva kuulla jotain positiivistakin. Mutta nyt tarvitsisin muutakin kuin kauniita sanoja jossain ravintolassa.
Mistä ihmeestä saisin voimavaroja tukeakseni ystävääni?
Olin hänelle jo vihainenkin, kun en vain jaksanut. Tarvitsisin itsekkin sitä voimaannuttajaa. Vahvoja käsivarsia edes hetken halaamaan. joka arvostaisi niin minua kuin itseäänkin. . Pelkkä olemassa olo edes joskus antaisi minullekkin virtaa.
Yksin tein ison työn päästäkseni tähän ja välillä pelkään väsyväni liikaa, koska ammennan itseäni liikaa muille. Siinä olisi oppimista vielä paljon. mutta kohtaanko sellaisia ihmisiä ikinä, jotka eivät niin paljon voimavarojani imuroisi? Soittaisin isälleni, mutta taivaassa ei ole puhelinta.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ehkä se joka sulle tähän osaa vastata on sulle se oikea.
No ei varmaan ihan niinkään. En oikeastaan etsi ketään joka ratkaisisi minun ongelmani. Ja osaisi vastata. Purin tuntojani ja samalla pohdin, etteikö maailmassani voisi vastaan tulla joku josta olisi itselleni tukea ihan olemassa olollaan. Olen niin väsynyt näihin, jotka vain odottavat, että muutan heidän elämänsä. Mutta he itse eivät tee sen eteen mitään. Olen kuullut olevani enkeli. Ei, en ole enkeli. Myötätuntoinen, kiltti, ihan tavallinen ihminen. Jonkin verran olen oppinut jo vetämään rajoja auttamisen suhteen. Mutta usein olen saanut siitäkin haukut. Nyt sitten välillä tuntuu, että ihan kuin pitäisi tuntea syyllisyyttä, jos haluan elää omaa elämääni enkä toisten. Tosin se elämäni on nyt aika pitkälle tätä tulemis hommaa. Välillä tunnen olevani psykiatri vailla koulutusta. Olen näitä ääneen sanonut vaan ei aina auta.
Nyt heitin tässä ilmoille toiveita. Purin tuntojani. Ei kai auta kuin vain toivoa, että joskus sais positiivisuutta muualtakin.
Kun luin tuon pitkän tarinasi, niin tuli mieleen läheisriippuvaisuus: hyväksynnän ja rakkauden saavuttaminen suorittamalla ja jotenkin lunastamalla. Opettele rakastamaan ensin itseäsi, sanomaan ei ja olemaan vain ihan aito ja oma itsesi. Silloin vierelläsi viihtyy hekin, jotka ovat tasavertaisessa saaja ja antaminen -suhteessa kanssasi.
Kannustan sinua nyt hankkimaan tietoa ja kirjallisuutta ilmiöstä läheisriippuvuus. Jostain heijastaa, jos joutuu aina toisten palvelijaksi, miellyttäjäksi oman hyvinvoinnin kustannuksella. Mikä piirre vetää sinussa magneetin lailla juuri noita tarvitsevia energiasyöppöjä puoleesi?
Olen joskus miettinyt samaa, että olisinko läheisriippuvainen. Toisaalta nautin omasta rauhasta ja asunkin mieluiten yksin. Eniten kaipaisin seurustelu/tapailusuhdetta joka kasvaisi omaan tahtiin jos niikseen on. Jostain syystä nämä tapaamani miehet tulevat "vyöryllä" ja juuttuvat elämääni vaikkapa jo toisella tapaamisella. Vievät tilan ja tukahduttavat omalla maailmallaan. Kolme tapausta ja kaikilla on ilmentynyt samankaltaisia ongelmia. Toisaalta olen pitkiä aikoja myös ilman ihmissuhdetta ja irtosuhteita en harrasta. Ehkä pitäisikin niin en itse ainakaan tarvitsisi sietää mitä vaan kosketuksen takia.
Alkoholistin sukulaisen luona minulla ei ollut mahdollisuuksia asua muualla.
Pitkän suhteen aikana myönnän tyytyneeni elämään ns. Taloudellisesa turvallisuudessa vaikka odotin myös suhteesta muutakin, mutten saanut. Oli aika pelottava askel muuttaa pois mutta en ole katunut päivääkään.
Sitä tosiaan pohdin, että olenpa sitten läheisriippuvainen, ollut naivi, kokematon, vissiinkin umpiviallinen sitten joo... niin miksi ihmisiä oikeasti saa kohdella noin? Vaatia toiselta enemmän kuin itse edes pystyy antamaan?
Ystäväni kanssa keskustelin tänään hyvässä hengessä ja hän ymmärsi kantani. Pahoitteli myös kuormittamistani jota on tosiaan tullut monta kuukautta. Lähes päivittäin ja suuriin asiohin pitäisi olla valmiit vastaukset vaikka olisin juuri ollut herännyt. Tarvitsen siis myös omaa aikaa ja tilaa elää omaa elämääni, jotta jaksan häntä tukea. Saimme sen keskustelun jälkeen paljon aikaiseksi. Tulevaa oikeudenkäyntiään, tulevaisuuttaan, ja hänenkin henkiseen jaksamiseen etsimme apuja. Loppulomalleni sovimme, että vaikken vastaisikaan puhelimeen niin en toki häntä hylkääkkään. Otan oman tilani.
Tutkin kyllä materiaalin läheisriippuvaisuudesta. Kiitokset linkeistä. Mutta jotenkin vaikea on uskoa, että kyse olisi siitäkään, jos halua toki ensin auttaa, mutten halua koko elämääni antaa toisille. Ja kun huomaan, että näin meinaa käydä niin on tosi vaikeaa toiselle sitä sanoa kun apuani kipeästi tarvitsee.
Jos kaipaan rakkautta ja joskus sitä hyvääkin kohtelua niin kai sitten olen addiktinen, varmasti adhdkin löytyy koska käyn töissä ja salilla. Alkoholisti, koska käyn baarissa noin kerran kuussa. Peliriippuvainen...lottosin viime vuonna kerran ja tänäkin vuonna kokeilen heti kunhan muistan. Sosiaalisesti syrjäytynyt , sillä nytkin tätä kirjoittaessa, purkaessa nyt jo lievittynyttä ahdistustani, kissa sylissäni. Tunnevammainen... haluan sen minkä muutkin voivat saada.... eli siis kaiken lisäksi sitten varmaan myös totaalisen itsekäs.
Sitä piirrettä ihmettelen itsekkin, mikä vetää puoleensa. Mutta olen ja olen sen kuullut muiltakin, aivan liian kiltti. Minulle on tärkeää, että kaikilla olisi kivaa. Lähtökohtaisesti ajattelen ihmisistä hyvää kunnes toisin todistetaan. Kokeilin ylivarovaisuutta, mutta se on varmin tapa olla yksin. Ulkoisesti olen kai... vaikka pidän itseäni melko tavallisena niin monen mielestä mielenkiintoisen erilainen. Suomalainen kaikilta sukujuuriltani, ripauksella eksoottisuutta. Vahva, mutta myös heikompi itsetunto. Outo yhtälö sinänsä mutta näin on. Kannustava. Suora ja mielipiteet välillä lipsahtaa. Maalaisjärkinen ja oikeudenmukainen. Rohkea kulkemaan mukavuusalueenkin ulkopuolelle, joten sillon kai noita outoja kohtaamisia tapahtuu. Esimerkkinä vaikkapa kampaajalle aikaa varatessa tämä saa jonkin kohtauksen ja alkaa huutamaan ja tiuskimaan. Tilanteessa ei ollut muuta epänormaalia ja ajan sain muualle kivuttomasti
Näitä sattuu paljon. Ehkä ne vaan sattuu kohdalle. Joskus ihan puuntakaa, etten edes ehdi väistämään. Olen joltain joskus kysynyt suoraan, että mikä minussa on, että olen kohtelyn ansainnut? Mitä olen tehnyt väärin että oppisin itsekkin? Vastausta en ole saanut.
Kunnollisia en itse sitten kai kiinnosta ja kai olen myös väärässä paikassa väärään aikaan. Nettideittailun lopetin jo vuosi sitten. Kaava toistui liian usein vaikka valitsi aivan erityyppisiä. Kenenkään muun alkoholiongelmista ja taloudellisista vaikeuksista en voi ottaa vastuuta. Vaikka sekin ongelma minulle diagnosoitaisiin.
Dodii... tutkin asiaa. Kyllä osa luettelosta osui ja tunnistin itsestäni. Osa taas ei lähellekkään.
Huomasin kyllä yhtäläisyyksiä näiden tapaamieni kanssa enemmän.
Aiemmin teinkin kaken mitä pyydettiin mutta nykyään osaankin sanoa ei. Välillä tosin ahdistun, kun esim. Töissä minua pommitetaan sellaisilla kysymyksillä, mihin ei ole vastausta ja itsekkin voisi ottaa selvää. Töiden ulkopuolella saan haukut, kun joku muu on joutunut onnettomuuteen vuosia aikaisemmin, kärsii selkäsäryistä ja saa flunssan. Olen tervehtinyt kauppareissulla.
Joku pyytää tietyllä summalla tuotteitamme, jos voisin ostaa alennuksella. Odotankin pari vuotta sitten sitä rahaa. Menin shokkiin enkä kyennyt sanomaan mitään kun ilmoitti että maksaakin joskus muulloin.
Veljeni oli minulle velkaa ja oli harmitellut takaisinmaksua. Olimme kuitenkin sopineet ettei sillä ole kiirettä. Kuitenkin veljeni ja tiesin hänen tilanteen. Hänen kaverinsa soitti,että on veljelleni velkaa ja voisi hoitaa lainan. Seurasi vuoden aikana lukuisia puheluita, kuinka lapsensa harrastukset ovat kalliita. Lapsilta loppuu ruoka pöydästä. Kerää kuitenkin rahan. Vuoden kuunneltuani lasten kurjuutta tuskastuin, että antaa olla. En jaksa kuunnella elämisen tuskaa siitä että vuen lapsilta ruuat vaikka itse tarjoutui maksamaan. Pyytämättä. Tyyppi oli iloinen. No kiva, jää thaimaan reissuun enemmän rahaa. Niinkuin whattafak.
En edes tunne tätä ihmistä. Odotin vain että suorittaa maksun minkä tarjoutui itse maksamaan.
Veljeni luuli jonkin aikaa, että velka on kuitattu kunnes kerran taas kun kuulin tän toisen tyypin matkustelevan taas. Sovin veljeni kanssa asian uudelleen.
Näen veljeäni noin kerran kummenessä vuodessa. Asuu toisella mantereella. En kaipaa hänen hyväksyntäänsä. Tiedän että on olemassa jne. En edes yritä parantaa heidän maailmaansa.
Mutta heräsi kysymys, että miten minun läheisyysriippuvaisuuteni mahtoi tähänkään liittyä?
Veikkaisin kuitenkin, että maailma on kovettunut ja ihmiset ovat itsekkäämpiä kuin ennen. Ne jotka ammattiapua tarvitsevat eivät saa. Suomen taloustilanne on varmaan yksi ratkaiseva tekijä. Ja moni muukin varmaan vaikuttaa.
Netissä istuminen turrittaa tunteet ja halutaan vain helppoja ratkaisuja.
Nyt juutuin itsekkin siihen, että, miten vika voi aina olla minussa. Jos olisin tietoisesti ilkeä niin varmasti olisi pelkästään minussa. Kos tietoisesti etsisin ongelmia niin varmasti tunnistaisin sen. Mutta miten tietoista on tämän tuettavan ystävän löytyminen. Sattumalta neljäntoista vuoden jälkeen.
Jos olisin tiennyt, että mies joka petti, oli pettänyt melko räikeästi jo kaikkia muitakin ja elää valheilla edelleenkin.
Kaikki epänormaalit suhteet ovat loppuneet kun olen huomannut toimimattomaksi. Mutta se olen minä joka sen on lopettanut. Jos en niin sairaat suhteet olisivat tosiaan jatkuneet ja jatkuneet.
Sitä en varmaan lakkaa koskaan ihmettelemästä, että eikö tosiaan ole enää sellaisi ihmisiä, jotka eivät olisi niin voimakkasti itsekeskeisiä. Ahneita ja valmiita tuhoamaan toisten ihmisten luottamus jne.
Vaikka tekisin itseni kanssa vaikka kuinka paljo töitä ja onnistunutki melko pitkälle. Niin siihen väsyy silti, että näitä itsestään ja toisistaan välittämättömiä marssii eteeni melkein vois sanoo että virtana. Yks toisensa jälkeen.
Ihmiset vaistoavat helposti, kuka auttaa, vippaa, antaa halpaa sympatiaa. Tunnistan itsessäni paljon läheisriippuvuuden piirteitä, mutta onneksi olen iän myötä oppinut jämäkkyyttä. Voin sanoa ei, kieltäytyä muuttamasta työaikojani, tulemasta apuun aikana milloin hyvänsä, vippaamasta rahaa. On se kumma, että aina sanoessa ei meinaa tulla ainakin pienoinen morkkis ja syyllisyys. Kyllä minä todellisessa hädässä autan. Pyrin auttamaan niitä, joita en todennäköisesti koskaan tapaa, vaikka kehitysmaan lapsia. Ystävikseni pyrin saamaan henkilöitä, joiden seurassa saa olla vapaa, saa olla itsenäinen. En tykkää siitä että pitää soitella ja viestitellä alvariinsa, juosta ystävän asioilla, paapoa ja muutella omia suunnitelmia. Pyrin siihen etten myös vaadi liikaa vastapalveluita, mutta otan kyllä kiitollisuudella vastaan jos sellaista tarjotaan ja pyrin pyytämään apua, jos oikeasti sitä en tarvitse. Pitää myös osata ottaa lähimmäiseltä hyvää aidosti tuntematta aina, että jää kiitollisuuden ja takaisinmaksun velkaan. Ei ystävyys ole "kaupankäyntiä" vaan spontaania elämää. Ei aina lasketa mitä saan, annan ja olenko velkaa vai onko nyt toisen vuoro.
Läheisriippuvuus ei tarkoita sitä, että pitää olla aina vierellä joku tai ei voi elää ja olla yksin. Usein läheisriippuvaiset haluavatkin elää yksin, kun eivät jaksa elää toisen kanssa tai pysty solmimaan pysyvää harmonista kumppanuuteen perustuvaan ihmissuhdetta, jossa puntit luoviutuvat automaattisesti tasan. Ehkä juuri tästä syytä olen elänyt jo parisen vuosikymmentä sinkkuna.
Olemme usein rikkinäisiä jo kasvuympäristöstä lähtien, mutta onneksi ihminen voi kasvaa, eheytyä ja muuttua koko ajan. Menneisyyden vangiksi ei sittenkään tarvitse jäädä. Tiedostan itsessäni paljon puutteita ja heikkouksia, mutta tietoisuus ihmisen käyttäytymisetä on auttanut paljon putoamatta aina samaan sudenkuoppaan. Kannattaa olla rehellinen itseään kohtaan.
Kiitos kommentistasi "olisikoapua". Se muuten on totta, olen huomannut, että joskus jonkin saaminen on ollut todella vaikeaa ottaa vastaan ehkä siksikin, että kaiken tavoittelu on ollut syystä tai toisesta vaikeamman kaavan kautta. Usein miten kun jotain kivaakin on saanut niin yhdessä elämänvaiheessa se kostautui jollain lailla. Ja mieluummin olen asiota tehnyt itse, jos olen nähnyt että auttamisesta on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Ylityöllistettynä totesin pääseväni helpommalla kuin että olisin saanut apuja. Varsinkin ex- miehen kohdalla. Jos rannevaivaisena pyysin pilkkomaan jotain niin pilkkoi sormensa samalla. Tai kun laatoitimme parkkipaikkaa niin korjasimme vähän ajan päästä hänen puoliskonsa. Vähän kaikessa jouduin mieheksi. Vajan seinä kun romahti niin annoin olla. Oottelin kuutisen vuotta, että herra itte sen korjais missä säästikin. Naputteli laudat kiinni sinä päivänä kun lähdin. Tunsin olevani täysin töissä tuossa huusollissa. Nykyisen " orjan" nähdessäni kolmen vuoden työsuhteen jälkeen, oli varsin kaunis nainen muuttunut. Tunnistin kaupan kassajonossa itseni tuolta ajalta.
Olen oppinut nykyään ottamaan apuja vastaan. Varsinkin autottomana kyytejä riemuiten. Kahvit riittää, ei koko elämää tartte. Pari ystävää on kyllä tullutkin, joille riitän tämmöisenä enkä heiltäkään mitään vaadi.
Se miksi tarinaani jatkan on se, että minun on nyt jollain lailla äärinmäisen vaikea hyväksyä diagnoosi läheisriippuvaisuudesta.
Olen ollut myös hyvin nuori, naivi ja kokematonkin. En edes tajunnut, että tuollainen parisuhde voisi olla epänormaali. Silmät kuitenkin aukenivat viimeistään siinä vaiheessa kun miehen äiti kuoli.
Oli pitänyt huusollia pystyssä, hoitanut sairasta miestä jolle kuppi maistui enemmänkin. Teki töitä melkein loppuunsa asti maksaakseen talonsa viimeisen erän. Sairastui. Kuoli. Ja mitä tapahtui. Häntä ei haudattu. Ei edes äitinsä, vanhan ihmisen takia järjestetty muistotilaisuutta. Tarjouduin tarjoilut hoitamaan, mutta kaikki kiellettiin. Surra ei saanut, jänestä ei puhuttu. Ja jos mainitsin surutyöstä niin siihen tuli jyrkkä kielto. Silloin aloin ahdistumaan ensimmäisen kerran kunnolla. Nämä kaksi miestä, isä ja poika, kuppasivat naisiltaan kaiken jaksamisen. Kun yksi kuoli niin hän oli vain pois. Kolmen kuukauden päästä huseerasi uusi nainen. Kirjaimellisesti kuolleen vaatteissa. Myös vaatteita mainostaen. Aloin ymmärtämään, että en ole kuin hyödyke. Jos kuolen niin en merkkaa mitään. Pyyhitään vain pois ja tilalle uusi. Myönnän tehneeni pieniä testejäkin joilla sain varmuuden kohtelusta kun en millään meinannut uskoa itsekkään todeksi.
Sinkkuna tapasin tosiaan pari muuta. Alkuun vaikutti hyvältä. Mutta ensimmäinen sai jotain ihme kiukkukohtauksia. Ja kieltäytyi peseytymästä. Yritti maksattaa jotain kalavehkeitään jne. Sai mennä melko nopeesti.
Toinen oli sellainen, että epäröin alkuun ja tuntuikin liian hyvältä ollakseen totta. Mutta ajattelin että jos kerran noin kovasti tykkää niin katsotaan mitä tuo tullessaan. Hän alkoikin vertailemaan minua malleihin ja kehumaan itseään. Jokainen kehu sisälsi jonkun tylytyksen. Salamyhkäidyyttä. Suoranaista valehtelua josta jäi kiinni. Ja ilmeni pettämistä. Sen myönnän että tämän kohdalla hetken odottelinkin, tavallaan todistetta siitä että se on oikeasti näin kun olin epäillytkin. Pikkuhiljaa suhteen alusta lähtien herätteli epäilyksiä ja kun otin puheeksi niin ei tietenkään ole mitään tehnyt ja alkoi työstää ajatusta että olen vainoharhainen ja hullu. Kun suhde sai päätöksensä niin rohkaistuin keskustelemaan exänsä kanssa ja paljastui vieläkin ikävempiä piirteitä.
No elämässä sattuu ja tapahtuu.
Mutta väittäisin silti, että jos oikeasti sellaiseen ihmiseen törmäisi joka osaisi toista ihmistä kunnioittaa niin taatusti suhde toimisi. Kunnioittamista on mielestäni juuri pyyteetön vastavuoroisuus. Tilan antaminen/ottaminen ilman että pettää tarvitsee. Hellyys, kosketus, kiinnostus kumppaniaan kohtaan. Virheiden hyväksyminen. Mutta ne virheet ei voi olla taas puolestaan toista ihmistä runnovia.
Jotenkin mulla nyrjähtää siinä kohtaa, kun ihmettelen, että miksi ihmiset käyttäytyvät toisiaan kohtaan todella oudosti. Ja miksen minäkin voisi ns. "Normaaleihin "törmätä. Edes joskus niin mulla on sitten läheisriippuvuus. Sittenhän se on kaikilla. Nythän tässä normalisoidaan noi kohtaamani muut mielenterveysongelmat. Alkoholismi, narsismi, adhd, ja monta muuta.
Toki teen itseni kanssa töitäkin. Pohdin vikojani ja miten jotain muuttaa. Mutta se tuskin muuttuu, että vaikka käsittelisin kaikki ongelmani niin mikä hitto on että näihin törmää. En taatusti tietoisesti ole valinnut esin raiskaavan treffikumppania. Tai välinpitämätöntä jos oisin silloin tiennyt ettei ole normia. En tietoisesti valinnut miestä joka alkaa huutamaan riisipuuronkeitosta raivopäänä, että sitä saa kaupasta.
Olen noita muita katsonut vain hetken ja väitän kyllä edelleen etteivät normaaleja ole. Eikä toimis vaikka taustani olis toisenlainen.
Odotan ihmistä!
Sen verran lisään vielä, että ok. Myönnän toki omatkin ongelmani ja puutteet. Niitä toki on. Niitä meillä on varmasti kaikilla ja kaikilla on taatusti se oma mäkensä jossain elämän vaiheessa. Sepä siinä onkin että niitä pitäisi myös käsitellä eikä hakea uusia ihmisiä ongelmiaan korjaamaan ja kuirmittaa heitä
Nyt olen saanutkin sen positiivisen vireen päälle. Uusi harrastus on tehnyt siinä ihmeitä Mutta tosiaan purin ystäväni tuomaa ahdistusta aloituksessa ulos.
Nyt ajattelinkin seuraavaa. Kun tämän ystävänikin kanssa sain sovittua tämän auttamisen rajat ja omaa elämää balanssiin. Siis oikeasti olen nykyään onnellinenkin vaikka noita ihmetyksiä pohdin.
Mutta tehdäänpä piruuttaan ihmiskoe. Ensivuodeksi. Haastan oikeastaan oman kohtaloni. Jos tapaan vaikkapa kolme uutta tuttavuutta, joiden kanssa tutustun siis enemmän. Halusin tai en, niin monellako heistä on jonkin asteinen masennus/addiktio/luottotiedot mennyt ( tosin nykyisen persaukisuuteni varmaan haistaa)/mahdollisesti naimisissa vaan ei välitä siitä/ tai jokin muu vastaava ammattiapua tarvitseva, joka säästösyistä yrittää tyytyä minuun.
Palaan loppuvuodesta ellei parempi flsksi käy ja toi mun kummallinen kohtalon koura käsittelis jo pehmeemmillä hanskoilla. Kiitti sillekkin jo etukäteen tai haistakoot itte.