Miksi on niin vähän vanhoja yksinäisiä.
Olen yksinäinen
Kilttis
1263
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Elämän myötä alkaa oppia pitämään ihmissuhteita ja kyllähän niitä ehtii vuosikymmenien varrella kertyä.
Minulla on muutama ystävä, jotka ovat olleet kuvioissa mukana jo 20 - 15 vuotta. Ei kaikkien kanssa muodostu niin pitkää ystävyyttä. On sattunut muutama tapaus, että olen pikkuhiljaa ja tai ihan määrätietoisesti olen sanoutunut irti yhteyden pidosta.
Vuosia sitten oli ystävänä ikäiseni nainen. Alussa meillä meni hyvin ja vietimme paljon aikaa yhdessä ja synkkasi kaikin puolin. Sitten tämä ihminen alkoi nälvimään ja mollaamaan minua porukoissa ja sosiaalisissa tilanteissa.
Kohta alkoi piikittely viestien ja jonkinlainen henkinen hallinta ja kontrolli.
Kyllä me nykyäänkin sovussa ollaan ja rupatellaan törmätessä yhteen, mutta minä olin kyllä se joka alkoi ottaa etäisyyttä yhteyden pitoon, joka lopulla hiipui sitten kokonaan.
Nyt minulla on tästä tuore tapaus. Olen tuntenut erään ikäiseni naisen pari kolme vuotta ja nyt noin kolmen kuukauden aikana on tämä ihminen alkanut käyttäytymään röyhkeästi ja oudosti. Ihan yllättäen hän saattaa laittaa erittäin törkeän haukkumisviestin kun on esim. tavattu äskettäin tai puhuttu puhelimessa. Ottaa nokkiinsa ihan mistä vain.
Sitten kuluu pari päivää ja hän soittaa ja on niin kuin ei olisi tapahtunut mitään ja toisinaan pyytää anteeksi.
Tätä on toistunut nyt muutaman kerran parin viikon välein. Tein sitten eilen päätöksen ja vastasin viestiin sanoin, että ei olla vihoissa, mutta lopetetaan säännöllinen yhteyden pito.
Tällä ihmisellä on kaksi aikuista tytärtä ja heidänkään kanssa hän ei ole ollut vuosiin missään tekemisissä ja aika suppea hänen ystäväpiirinsä taitaa olla.
Olen kyllä sitä mieltä, että jos kemiat eivät käy yksiin ja jatkuvasti joutuu törmäyskurssille, niin on parempi luopua sellaisesta ystävyydestä. Ei siitä ole mitään hyötyä.
On luonnollista, että ystävyys kestää normaalia erimielisyyttä ja voidaan jopa riidellä, mutta miksikään sylkykupiksi ei tarvitse antautua.
Minulla ei ole ketään läheisiä koska kaikista kavereista tuli juoppoja ja muuten vaan outoja jotka eivät kotoo liiku minnekkään.
Olen yksinäinen mies, vanhus jo. En kärsi mitenkään yksinäisyydestäni. Päin vastoin. En halua ketään yksilahkeista rikkomaaan pieniä ympyröitäni.
"Miksi on niin vähän vanhoja yksinäisiä."
Koko ajan niitä tulee lisää ja lisää, mutta eivät mahda tilanteelleen mitään.
Olen yksinäinen mies, 51- vuotta . Olen erakkoluonne enkä ole kaivannut tilanteeseen muutosta, olen myös introvertti sekä skitsoidisen mielialahäiriön omaava. INFJ
Skitsoidisuus ei ole mielialahäiriö. Turha leima vaan. Unohda leimat.
Ehkä heitä on kuitenkin melko paljon, kun aina kirjoitetaan vanhusten yksinäisyydestä yms. Se vaan, että miten yksinäiset löytäisivät toisensa? Onneksi sentään vanhainkodeissa tapaavat toisiansa. Kai täälläkin foorumilla kaikenikäisiä ihmisiä käy, ehkä nuoremmat kuitenkin tottuneempia näitä nettipalveluita käyttämään ja siksi heitä on enemmän.
Vaiheessa, siis kun ollaan vielä voimissa ja jaksetaan harrastaa, hoitaa lastenlapsia ja puoliskokin vielä elää, ja hoitaa niitä ystävyysuhteita, niin ei ole yksinäisyyttä. Sitten terveys romahtaa, vei voi liikkua ja makaa osittain jopa laitoksessa, niin ihmissuhteiden polku alkaa ruohottumaan. Alussa muistetaan, käydään tervehtimässä, mutta jos ei jaksa pitää yhteyttä tasavertaisesti niin eristäytyminen alkaa. Kun lapsenlapset kasvavat, niin ei enää mummin ja vaarin seura riitä ja tulevat enää piipahtamaan. On myös totuus että kun elää vanhaksi, niin ne ikätoverit poistuvat tai hiipuvat sairauden myötä elämästämme.
Nyt en ole yksin, mutta tilanne saattaa olla ihan toinen jo kymmenen vuoden kuluttua.
Miksi naiset ei halua yksinäisiin miehiin tutustua? Siinä sitten kaksi yksinäistä olisi yhdessä ja kohti parempaa elämää. Mikäs sen hienomaa olisi viettää viikonloppua yhdessä.
Sinulle yksinäinen mies. Voi tosiaankin olla, että teitä yksinäisiä miehiä on enemmän, kun vaikka totuus on, että me naiset elämme pitempään. Naisilla on enemmän niitä kanssasisaria ja juttuja, joita tehdään yhdessä.
Minulla on yksi yksinäinen mies ystävänä, jota näen aika usein vapaaehtoistyön puitteissa ja käyn joskus jelppimässä kotona kun on sairaana ja ei ole varaa, esim. ostaa kakkia kodinhoitopalveluja. Viikolla kävin ottamasta pyykit koneesta ja laittamassa ne kuvumaan. On ollut leikkauksessa ja ei voi tehdä kaikkia kotona.
Tämä tyyppi on ihan kiva. Hänellä ei ole sukulaisia paljoa ja harvatkin elelevät kaukana. Minua vain risoo se, että vähän väliä hän alkaa vihjailemaan, että emännän paikka olisi auki. Olen niin monesti antanut perusteluni, etten ole siinä mielessä siinä vaan tahdon olla ystävä. Sanoo sitten että kyllähän ystäviä tarvitaan. Selvästi hän sitten loukkaantuu, ja alkaa joo, joo, korottaa ääntään ja selävsti närkästyy. Tavallaan hän kopasee aika ajoin maata, että onko mieli muuttunut.
On minullakin kiusallinen olo, että toinen odottaa ja haaveilee aivan muusta kuin itsellä on asiassa mukana. Tulee myös tunne, että jos hän vaikka pikku hiljaa kiintyy tunteissaan enemmän ja enemmän. Voi mennä jopa viikkoja ettei vihjaile mitään, mutta sitten aina putkahtaa.
Toivoisin kyllä, että hän vielä löytäisi kumppanin kun ei ole kuin hieman päälle kuusikymmentä.
Mielestäni nainen ja mies voivat olla hyviä ystäviä pitkään, mutta valitettavasti siihen tulee jommalla kummalla ennen pitkää se väri tai toive, että haluaisi olla enemmän. Ei siinä mitään jos se tapahtuu molemmin puolin mutta kun ei vain aina niin käy.
Löytäisipä kumppanin mutta vaikeeta se on kuin omanikäisiä noin 40 v naisia ei ole yksinäisiä. Voisi sitten ainakin jutella jonkun kanssa ja mennä salille ja tehdä juttuja.
Tässä puhuttiin yksinäisyydestä, ei parisuhteista, niin ainakin oletan.
Ihmiset ovat koko elämäni olleet niin kranttuja, etten ole kelvannut ystäväksi. Olen siihen tottunut. Näen ihmisiä työssä (olen muutaman vuoden yli kuusikymppinen), kansalaisopistossa ja muissa vastaavissa paikoissa. Myös itseäni nuorempia ihmisiä, joilla on erilaisia keskustelunaiheita. Muutoin olen erakoitunut, mutta harvoin se minua haittaa.
Ihmiset hakevat itsensä ja sisarustensa kaltaisia ihmisiä ystäviksi, äidin tai isän kaltaista tai muuten tutun oloista. Minä en muistuta noista ketään.