Mitä tehdä

Ymmärrän pakon olevan huono vaihtoehto, mutta kerron seuraavaa. Pakko jätetään pois ja lapsi saa päättää. Hän ei suostu syömään aamupalaa eikä ruokaa. Pitää saada sokeria muodossa jos toisessa, hän käy itse kaapeilta hakemassa mitä tahtoo ja syö. On kielletty tekemästä niin.

Vanhemman tarjoama ravinteikas ruoka ei kelpaa. On kerrottu sadat kerrat miksi pitää syödä ruokaa eikä herkkuja. Herkkuja on jätetty kokonaan poiskin. Syö mitä tahansa muuta kuin ruokaa.

Pakko jätetään pois, lapsi ei mene nukkumaan. Ei tahdo. Seuraus kiukku ja väsymys. Koskee päiväunia ja yöunia. On keskusteltu miksi pitää nukkua, voit paljon paremmin ja jaksat kun nukut. Ei auta.

Pienemmän kiusaaminen on kielletty, ei saa kiusata, lyödä eikä viedä tavaroita kädestä. Tavaroita ei saa rikkoa, vitriinikaappia hakata, valoja rämpyttää, telkkaria päin heitellä esineitä. Ei mene puhe perille on taas pakko puuttua ja pistää leikeistä ja touhuista syrjään. Uusi yritys ja hetken päästä taas tapahtuu.

Lapselle puhutaan ja perustellaan miksi mitäkin tehdään tai ei tehdä. Tuntuu olevan kova uhma eikä mikään puhe tepsi, mutta pakko on nukkua, syödä ja lopettaa muiden kiusaaminen ja satuttaminen eikä tavaroitakaan saa hajottaa.

Miten muuten saan asian perille, jos en pakottamalla? Tulee paha mieli jokapäiväisestä pakosta ja tappelemisesta normaaleja asioita kohtaan.

Väsyneenä ei jaksa lopulta enää neuvotella vaan tekee selväksi, se on nyt näin tykkäät tai et.

Mielipiteitä kuunnellaa, mutta tiettyyn rajaan asti ja rajat tuossa ylempänä on ne joista saa tapella väsymiseen asti.

väsynytäiti kirjoitti:

Ymmärrän pakon olevan huono vaihtoehto, mutta kerron seuraavaa. Pakko jätetään pois ja lapsi saa päättää. Hän ei suostu syömään aamupalaa eikä ruokaa. Pitää saada sokeria muodossa jos toisessa, hän käy itse kaapeilta hakemassa mitä tahtoo ja syö. On kielletty tekemästä niin.

Vanhemman tarjoama ravinteikas ruoka ei kelpaa. On kerrottu sadat kerrat miksi pitää syödä ruokaa eikä herkkuja. Herkkuja on jätetty kokonaan poiskin. Syö mitä tahansa muuta kuin ruokaa.

Pakko jätetään pois, lapsi ei mene nukkumaan. Ei tahdo. Seuraus kiukku ja väsymys. Koskee päiväunia ja yöunia. On keskusteltu miksi pitää nukkua, voit paljon paremmin ja jaksat kun nukut. Ei auta.

Pienemmän kiusaaminen on kielletty, ei saa kiusata, lyödä eikä viedä tavaroita kädestä. Tavaroita ei saa rikkoa, vitriinikaappia hakata, valoja rämpyttää, telkkaria päin heitellä esineitä. Ei mene puhe perille on taas pakko puuttua ja pistää leikeistä ja touhuista syrjään. Uusi yritys ja hetken päästä taas tapahtuu.

Lapselle puhutaan ja perustellaan miksi mitäkin tehdään tai ei tehdä. Tuntuu olevan kova uhma eikä mikään puhe tepsi, mutta pakko on nukkua, syödä ja lopettaa muiden kiusaaminen ja satuttaminen eikä tavaroitakaan saa hajottaa.

Miten muuten saan asian perille, jos en pakottamalla? Tulee paha mieli jokapäiväisestä pakosta ja tappelemisesta normaaleja asioita kohtaan.

Väsyneenä ei jaksa lopulta enää neuvotella vaan tekee selväksi, se on nyt näin tykkäät tai et.

Mielipiteitä kuunnellaa, mutta tiettyyn rajaan asti ja rajat tuossa ylempänä on ne joista saa tapella väsymiseen asti.

Lue lisää

"Hän ei suostu syömään aamupalaa eikä ruokaa. Pitää saada sokeria muodossa jos toisessa, hän käy itse kaapeilta hakemassa mitä tahtoo ja syö. On kielletty tekemästä niin."

Miksi siellä kaapeissa on syötävää, jota ei saa syödä? Ihan varmasti alkaisi oikea hyvä ruoka maistua, kun muuta ei olisi.

Älä ala lapsen kanssa riidellä. Sinä määräät ja asetat rajat. Kaikesta ei neuvotella. Kun ulkona paukkuu pakkanen, et päästä lasta ulos napa paljaana. Samoin on toimittava muidenkin asioiden kanssa. Nukkumaan menosta ei neuvotella eikä siitä jousteta millään verukkeella.

Ne on niitä herkkupäivän herkkuja, joita lapsen mielestä pitäisi syödä kaiken aikaa. Kuten mehua ja keksejä. Kyllä niitä saa syödä, muttei jollei ruokaa ole syöty. Enkä ole kuitenkaan mielestäni diktaattori ja pakota syömään lautasellista, vaan tyyliin 4-5 lusikallista tai haarukallista edes.

valitettavasti riietlyksi tahtoo mennä, kun itsekin on väsynyt. Ei kuitenkaan ihan joka kerta. Lapsi on todella jääräpäinen ja puurokorvainen. Ei halua kuulla mitä sanotaan. Sukuunsa se sikakin tulee. valitettavasti.

Voiko sinusta jatkossa vaan viedä lapsen sänkyyn, peitellä ja lukea sadun, unimusiikit ja sen jälkeen jättää nukkumaan, vaikka alkaisi se kiljuminen ja karjuminen siellä lapsen toimesta? Tunnen itseni ihan paskaksi äidiksi, kun olen alkanut vaati yksin nukkumista. Nuorempaa en ole des opettanut nukkumaan muuta kuin yksin.

Esikoisen kanssa tuli tehtyä virhe, että nukutin viereeni ja muutenkin olin aina paikalla kun hän alkoi nukkumaan eli nukutin. Luulin että hän jää ainukaiseksi ja olenkin varmaan siksi osittain lellinyt tietyllä tavalla. Joka kaiketi nyt sitten kostautuu, kun lapsenkin pitäisi mennä omalta mukavuusalueltaan pois? Nyt on kaksi lasta ja sama peli ei voi jatkua. En voi olla vain isompaa varten jokapaikassa. Se on varmasti lapselle kova kolaus, mutta mahdotonta revetä kaikkeen.

Olen hyvin usein väsynyt. Minulla on kroonisia kipusairauksia ja olen paljon lasten kanssa yksin. Tukiverkkoa ei ole kuin yksi pariskunta ja lasten isä silloin kun ei ole täissä tai taloprojektissa.

Olemme käyneet muskarissa ja tanssimassa. Elämä keskittyy hyvin paljon kotona olemiseen ja isovanhemmilla kyläilyyn. Ikäisiään tovereita ei ole, jolloin lapsenkin piirit on pienet. Pienempään sisarukseen ja vanhempiin on tyytyminen.

Perhekerho ei uskonnollisista ja elämänkatsomuksellisista syistä ole meille vaihtoehto. Asumme pienessä kylässä missä tämänkaltaiset palvelut on kiven alla. Lähimmät ovat muutaman kymmenen kilometrin päässä, myös meidän muskari ja tanssit.

Tuntuu pahalta riidellä ihmisen kanssa joka on rakas ja jonka parasta yrittää katsoa, mutta kun puhuminen menee kuuroille kroville. Eikä omat voimat tunnu aina riittävän ja sietoraja tulee täyteen.

Kiitos kuitenkin vinkeistä ja rohkaisusta.

Hei vielä, väsynytäiti

Aina rankempaa, kun joudut elämään kipujen kanssa ja mies on kiinni työssä tai talon rakentamisessa. Ja, ettei lapsilla ole ikätovereita... Ja muskari sekä tanssit ovat kaukana.

Sanot ihan juuri oikein, omat voimat eivät aina riitä. Niin se on. Lapsi kyllä ymmärtää sen ja on hyväkin, että huomaa rajallisuuden. Hän joutuu törmäämään omaan rajallisuuteensa myös. Kun lapsi saa enemmän huolenpitoa ja rakkautta kuin riitaa, hänen tilanteensa on kunnossa. Lapsen perusturvallisuus on tärkeätä, se lienee teillä vahva. Älä pode syyllisyyttä, ole itsellesi armollinen vaikka muistan kyllä tuon kaltaiset ajatukset. Edelleen sanon vertaistuesta, joka tosiaan on usein parasta apua. Onko sinun mahdollista saada samassa tilanteessa oleva pienten lasten äiti matkakumppaniksi, joko livenä sieltä lähiseudulta (muskarin tai jonkun muun kautta) - voisitte jakaa arkeanne ja tilanteita, kyläillä puolin ja toisin tai ... kuin ennen vanhaan kirjeenvaihtokaveriksi :)

Muista, että elämäntilanteet vaihtuvat, joka päivä vie eteenpäin ja uuteen vaiheeseen.

Kaikkea hyvää sinulle toivon,
Pirkko-pappi

kuunteleva_kirkko kirjoitti:

Hei vielä, väsynytäiti

Aina rankempaa, kun joudut elämään kipujen kanssa ja mies on kiinni työssä tai talon rakentamisessa. Ja, ettei lapsilla ole ikätovereita... Ja muskari sekä tanssit ovat kaukana.

Sanot ihan juuri oikein, omat voimat eivät aina riitä. Niin se on. Lapsi kyllä ymmärtää sen ja on hyväkin, että huomaa rajallisuuden. Hän joutuu törmäämään omaan rajallisuuteensa myös. Kun lapsi saa enemmän huolenpitoa ja rakkautta kuin riitaa, hänen tilanteensa on kunnossa. Lapsen perusturvallisuus on tärkeätä, se lienee teillä vahva. Älä pode syyllisyyttä, ole itsellesi armollinen vaikka muistan kyllä tuon kaltaiset ajatukset. Edelleen sanon vertaistuesta, joka tosiaan on usein parasta apua. Onko sinun mahdollista saada samassa tilanteessa oleva pienten lasten äiti matkakumppaniksi, joko livenä sieltä lähiseudulta (muskarin tai jonkun muun kautta) - voisitte jakaa arkeanne ja tilanteita, kyläillä puolin ja toisin tai ... kuin ennen vanhaan kirjeenvaihtokaveriksi :)

Muista, että elämäntilanteet vaihtuvat, joka päivä vie eteenpäin ja uuteen vaiheeseen.

Kaikkea hyvää sinulle toivon,
Pirkko-pappi

Lue lisää

Kiitos, kyllä lapset ovat minulle ja miehellenikin kaikki kaikessa. Aina tulee mietittyä ensin mitähän ne lapset ja miten ottaisin huomioon heidät. Luovuin lasten myötä täysin ns. omasta elämästä eli harrastuksista, joita nyt otan taas päivärytmiin kun rakennustyöt on saatu päätökseen ja toinenkin ehtii olla lasten kanssa. Jolloin tulee mahdollisuus ottaa pieniä omiakin hetkiä, joita nyt ei ole kuin lasten nukkuessa.

Olen nyt 4 vuotta ollut kotona ja 3 vuotta siitä täysin vain lasten ja perheen kanssa. Isovanhemmat ja sukulaiset tietysti joskus mukana kuvioissa. Neuvolassa valittelin esikoisen uhmasta ja asioista jota täälläkin kerroin. Perhetyöntekijäkin kävi pyynnöstäni ja totesi minun olevan vain liian ankara itselleni ja pyrkimään liikaa täydellisyyteen. Tietysti haluan omien lasteni saavan vain parasta, mutta kun voimat ehtyy niin se paras ei tosiaan toteudu kuvitellulla tavalla. Oma tempperamenttinikin on tuiskaus ja tujaus kun napsahtaa. Anteeksi saa pyydellä sitten omaa käytöstään lapselta. :(

Minusta kuitenkin on tärkeää pyytää omaakin käytöstä anteeksi, jos on ylireagoinut ja menetellyt toista kohtaan väärin ärjymällä asioita.

Äitinikin sanoo aina, se lapsi kasvaa ja kehittyy. Ei se aina ole noin vaikeaa, koita kestää. Parhaani koitan tietysti, mutta joskus on pakko kysellä muilta kun tuntuu että itse kiertää enää kehää ja on neuvoton olo.

Täältä päin ei käy ketään samoissa muskareissa ja tansseissa, kun me. Jotenkin vaikeaa päästä ektään lähelle missään tilanteessa. Kaikki viettää aikaansa omissa kodeissaan. Pitää kokeilla jos Mll toisi jonkun tien tutustua muihin.

Ihan alkuun voin kertoa, että meistä vanhemmista kumpikaan ei käy viihteellä millinkaan. Eikä meillä ole omeia harrastuksiakaan. Luultavasti juuri se oman ajan puuttuminen ihan kokonaan on se yksi syy miksi väsyy.

Olemme kotona ja perheen kanssa viihtyvää sorttia, mutta kummallakin on nyt jäänyt vastuu yksin tietyistä asioista. Minulle koti ja lapset, miehelle työ ja rakentaminen. Tukiverkkoa ei ole eli läheisiä ihmisiä kuin kaksi. Hekään eivät aina kykene olemaan auttamassa, enkä siksi kovin usein viitsi heitä vaivatakaan.

Homma alkaa aina niin, että nätisti hoidetaan iltarutiinit, syömiset sen minkä suostuu kulloinkin syömään. Sitten iltapesut ja pisut, iltasatu ja kädestä pitelyä ehkä liiankin kauan. Nykyisin olen puolen tunnin kädestä pitelyn päätteeksi sanonut hyvät yöt ja äiti lähtee viereiseen huoneeseen. Alkaa marina ja monkuminen. Lopuksi älytön kiukuttelu ja sängystä karkailu.

Sitten viedään sänkyyn monen monituista kertaa uudelleen, peitellään ja paijataan ja lähdetään pois. Uudestaan monta kertaa sama ja ulinan ja karjumisen kanssa. :(

Syö voimia olla lopulta jo niin äkäinen itsekin, kun mikään ei mene hyvällä ja puhumalla perille. Sitten tulee tosiaan joskus jo korotettua ääntä ja sanottua että painut nyt pehkuihin ja piste, itkun kanssa jos pakko.

Minäkin olen yli 20 vuotta kärsinyt lapsettomuudesta, lapset ovat mulle lahja jota en uskonut koskaan saavani. Mutta 4 seinän sisällä, ilman tukiverkkoa, kipujen kanssa jatkuva uhma ja taistelu perusjutuista nakertaa. Millä te muut saatte aina hermonne pidettyä ja kykenette olemaan "täydellisiä" ja tyyniä?

Nukkuva lapsi on pierteä lapsi, joka voi paremmin. Käytöksestä näkee, että pienet päikkärit ovat vielä tarpeen. Hankaa silmiään ja joskus sanoo itsekin, että väsyttää muttei halua nukkua. Nukkumaan mennään siinä 21 maissa ja nukahdetaan 22-22.30 paikkeilla. Kirjoitin aloitukseen virheellisesti nukkuu, kun tarkoitin mennään nukkumaan. Ei kuitenkaan nukahda tipa ja laaki.

Olen kyllä antanut olla nukkumattakin päiväunia, kun se on mennyt riitelyksi. Jokainen vanhempi kuitenkin näkee omista lapsistaan kun ne ovat yliväsyneitä. Nukkuva lapsi ei ole paras lapsi, mutta nukkuminen minusta silloin olisi parasta. Jos nukahtaa päikyille, nukkuukin helposti 2h unet. Tuskin kukaan nukkuu niin kauan ellei väsytä. Miten selvitän sen lapselle joka vasta on 3 täyttänyt?

Kiitos ajatuksistasi. Olen itsekin miettinyt samankaltaisia ja koittanut kysellä tytöltä, että miksi se nukkuminen on niin kamalaa. Ei hän vielä osaa kertoa muuta kuin, että haluaa äidin ja isin sänkyyn.

Perhepedistä olemme osittain saaneet vieroitettua omaan sänkyyn ja huoneeseen viime syksyn aikana. Siinä vähän päälle 1 vanhana esikoinen alkkoi nukkumaan meidän välissä, kun tuttu häkkisänky vaihtui tavalliseen lastensänkyyn. Se tuntui ainakin silloin hänestä liian pelottavalle, vaikka sänky oli meidän sängystä 30cm päässä. Juuri ja juuri mahtui sänkyjen välistä kävelemään.

Muuten ei koskaan haitannut se välissä nukkuminen, paitsi kun hänellä on sama tapa mikä itselläni ollut lapsesta saakka että pyörii ympäri sänkyä, tunkee jalkoja vieressä nukkuvien kylkien alle ja naamalle yms. Mikä haittaa muiden nukkumista aika paljon. On levoton nukkuja. Olemme kuitenkin antaneet hänen yöllä tulla viereen, jos ja kun herää omasta sängystään ja kaipaa kainaloon. En raaski häätää takaisinkaan, vaikka en itse nuku oikein unessa sen jälkeen ollenkaan.

Tuntuisi jotenkin julmalta huudattaa tosita aamuyöstä tuollaisen asian vuoksi. Joku joskussanoi, että pitäisi huudattaa ja vatia takaisin omaan sänkyyn. Muuten oppii että aina pyörretään. En tiedä onko noin? En kuitenkaan ole raaskinut. Ehkä teen virheen siinä.


Tässä mietiskelin tuota päiväuni asiaa ja luulen että pääsyy on se yksin jääminen. Kun on tottunut, että aina joku istuu vieressä kunnes hän nukahtaa. Tuota meidän sänkyyn nukuttamistakin olen kokeillut, mutta siinä kävi niin että esikoinen alkoi tahallaan möykkäämään, kun näki että nuorempi nukkuu sängyssään siinä vieressä. Tarkoituksena herättää se pienempi uniltaan ja onnistuukin siinä möykätessään. Niinpä ne samassa huoneessa pienemmän kanssa nukahtamiset ovat vielä suurempi haaste tällä hetkellä, kuin että istun vieressä kädestä kiinni pitäen esikoisen huoneessa. Yksi aamu esikoinen nukkui vielä meidän sängyssä yöllä sinne tultuaan ja itse olin herännyt aamupalan tekoon. Kun tein aamupalaa keittiössä oli esikoinen tökkimässä nuorempaa silmiin ja nipistelemässä naamasta.


Muutaman kerran on nukahtanut ominpäin sänkyynsä, mutta olen joutunut todella napakasti jopa vähän äkäisesti sanomaan monta kertaa toistaen, että nyt pää tyynyyn ja nukut siellä. Se että aina pitää olla niuhottamassa on itselle se rasittavin juttu koko asiassa. Tulee olo, ettei muuta tee kuin niuhottaa. Ehkä se on ohimenevä vaihe ja nyt vaan tuntuu kasaantuvan, kun niin monesta asiasta joutuu vänkäämään. Eikä perustelut ja toistot auta, vasta ärhäkkä käskymuoto saa tytön tokenemaan.


Neuvolassa sanoi, että toiset lapset vaatii sen tiukan sävyn ja aina sen äärimmäisen kontrollin, että menee jakeluun. Ilmeisesti tämä lapsi on sitten niin itsepäinen, että kauniit ja omasta mielestä hyvät perustelut menee ihan kuuroille korville. Eikä niistä tunnu olevan mitään hyötyä. Tottakai se turhauttaa, kun kukaan aina jaksaisi olla se pärpättävä niskaan huohottava vanhempi.

On 2 ikään asti ollut maailman helpoin lapsi, ei itkua ja kitinää mistään. Kaikki mennyt nappiin aina laakista. Voihan olla että täyskäännös käytöksessä ja asioiden sujumisessa on tehnyt itsellekin tyrmistyneen olon ja kestää sopeutua uuteen oikuttelevaan esikoiseen. Normaaliahan se tietysti on, että ne oikut ja oma tahto tulee, eikä siinä mitään.

Tuntuu vain, että teenkö jotain ihan päin prinkkalaa, kun kaikki tuntuu olevan niin vaikeeta ja niin monessa asiassa.

Iltasella leikit on käyty loppuun ennen iltapesuja. Yleensä leikit lopetellaan, syödään, mennään pesulle ja sitten omaan sänkyyn iltasadulle tai unimusiikille kuimman nyt tahtoo. Sadun vai musiikin pelkästään. Jutellaan päivän kuumimmat jutut ja ajatukset ulos vielä, sitten silitellään ja halitaan. Pidellään kädestä. Mutta jos lähden kesken kaiken huoneesta pois ennen nukahtamista, alkaa se ravaamis ralli ja kehoitukset takaisin nukkumaan siihen saakka kunnes lapsi alkaa huutamaan suoraa huutoa kun ei oma tahto mene läpi.

Minä siinä sitten jo alan myös ärsyyntymään sadan toiston ja naama punaisena karjuvan periksiantamattomuuteen.

Pitäisikö vaan antaa huutaa ja karjua kiukkunsa pois ja olla menemättä jatkossa sinne viereen istuskelemaan? Jotain olen unikoulusta lukenut netistä ja aika rankkaakin taistelua käsittääkseni joutuu hetken käymään, että yksin nukkuminen alkaa lapselta sujumaan. :(

Kiitos paljon vastauksestasi ja neuvoistasi! :)

Vastasin tuohon yläpuollelle ennen kuin olin lukenut sinun kirjoitustasi. Koskien juuri yöunille laittamista.

Olen kertonut aina seuraavat siirtoni lapselle ennakkoon, juuri tuosta kertomastasi syystä. Niihin ehtii asennoitua eikä tule yllätyksenä. Jostain syystä ne ei kuitenkaan meidän tyttöön tehoa. Tai tunnu olevan suurtakaan vaikutusta. Olen kuitenkin itsekin sitä mieltä, että parempi silti valmistella tulevaan ja kertoa jatkossakin.

Unikoulu ja lapsen nukkumaan laittaminen on nyt viime päivinä ollut googlettamani aihealue. Vastausta hain juuri varsinkin tuohon miten menetellä, kun lapsi toistuvasti tulee pois sängystään ja pistää lopulta tappeluksi. Ehkä tarvitsen vielä enemmän luonteenlujuutta ja sitkeyttä ajaa asiaani itkuista huolimatta. Tässä kohtaa mulla on se akilleen jänne, antaa lopulta periksi kun en jaksa enää raivoamista ja tappelemista, se varmasti on ollut iso virhe.

Ketjussa on tullut hyviä ajatuksia ja näkemyksiä asiaa koskien. Olen saanut paljon mietittävää ja itsetutkiskelun aihetta. Olen kieltämättä ihminen joka tykkää järjestyksestä ja kestää huonosti kaoottisia tilanteita ja hetkiä. Paljon olen kasvanut siitä ulos lasten kanssa, mutta ilmeisesti vielä on paljon kasvamista. :)

Haasteellisin koulu ikinä tämä vanhemmuus. Kiitos kaikille vastanneille. Olette varmasti saaneet jotain perille tähän päähän ja helpottaa kun saa purkaa ja kysyä, kiitos. :)

Hei taas,
en malta olla kommentoimatta vielä, vaikka olet jo saanut paljon hienoja vinkkejä ja "ohjeita", joita kannattaa kokeilla. Täältä olet saanut sitä vertaistukea :) Mainiota.
Sanot, että haasteellisin koulu on vanhemmuus; niin totta. Itse myös ajattelen, että omat lapseni ovat kasvattaneet minua paljon, tosi paljon, hyvä niin. Kärsivällisyys lienee yksi asia, jota jokainen vanhempi saa/joutuu opettelemaan, sinä ja minä myös.

Aiemmin puhuit siitä, että lapselle hermostuu ja sitten tulee pyytää anteeksi. Niinpä. Ei ole mukava tilanne löytää itsensä epäaikuismaisesti suuttuneena lapselle jostain "pikkujutusta" tietäen samalla, että kamelin selän katkaisi oikeasti joku ihan muu syy; vaikka se väsymys. Mutta pienellekin, teillä taisi olla 4v vanhempi lapsista, lapselle voi ja kannattaa selitää yksinkertaisella tavalla tilanne ja pyytää anteeksi - hän ymmärtää ja halaa ja antaa anteeksi - ja oppii samalla tuon tärkeän ihmissuhdetaidon; anteeksipyytämisen ja anteeksiantamisen. Nimimerkillä kokemusta on :)

Onneksi uhmaikä on kehitysvaihe, joka menee ohi, jokaisella. Se tarvitaan vaikka se on rankkaa niin lapselle kuin vanhemmallekin. Rauhallisuus on valttia, mutta aina sitä kuuluisaa kärsivällisyyttä ei ole tarpeeksi. Unikoulua kannattaa kokeilla, ei siitä ainakaan haittaa ole.

Tsemppiä ja voimia kaikille pikkulapsivaihetta eläville,
Pirkko-pappi