Minusta on vähän säälittävää kirjoittaa tänne. Mutta tuntuu siltä, että jotenkin on pakko sanoa ääneen sitä, miltä tuntuu. En pystyisi kertomaan tunteistani kenellekään oikeasti, enkä kyllä usko, että ketään kiinnostaisikaan.
Luulen, ettei kukaan maailmassa voi ikinä ymmärtää, miltä minusta milloinkin tuntuu. Olen hankala persoona ja monen mielestä varmaan täysi mulkku. Ehkä olenkin, ainakin ulospäin, sillä en halua kenenkään näkevän, miten surullinen ja yksinäinen olen jatkuvasti. Vähintään joka viikko, usein joka päivä, huomaan olevani yksinäinen. Ympärillä on onnellisia pariskuntia, kauniita ja iloisia ihmisiä ja sitten olen minä. Voisin varmaan olla vielä rumempikin, mutta en yhtään ihmettele, miksei kukaan tyttö ikinä kiinnostu minusta.
Kaikenlaisten aloitteiden tekeminen on tullut minulle vaikeaksi, kun tuntuu, että aina tulee turpaan. Jos joskus lasken vähäksi aikaa itsekkään panssarini, saan aina kärsiä. Luulen lapsellisesti, että joku voisi pitää minusta, mutta olen väärässä. Siksi en tiedä, kauanko enää pystyisin tekemään mitään oman kiinnostukseni suhteen, vaikka tuskin se mitään kannattaisi. Olen ilmeisesti jotenkin etäinen muihin, mutta kyllä minua usein kiinnostaisivat muut ihmiset. Heistä kai olen pelottava, outo tai jotain muuta. Eivät he kai minua vihaa, mutta usein siltä tuntuu. Ainakin lopputulos on aivan sama.
En tiedä, mitä tästä tulee. Opiskelen yliopistossa, mutta ei se tuo sisältöä elämääni haluamallani tavalla. Haluaisin kyllä hyvän ja tuottoisan työn, mutta jonkinlainen tunne-elämäkin voisi olla tervetullutta vaihtelua. Pahinta on miettiä, että elämäni on saattanut jo nyt mennä täysin hukkaan. En mieti itsemurhaa, ainakaan vielä, mutta alan pikkuhiljaa pelätä myös mielenterveyteni puolesta. Yksinäinen elämä näiden daisareiden kanssa on niin rankkaa!
Luulen, ettei kukaan maailmassa voi ikinä ymmärtää, miltä minusta milloinkin tuntuu. Olen hankala persoona ja monen mielestä varmaan täysi mulkku. Ehkä olenkin, ainakin ulospäin, sillä en halua kenenkään näkevän, miten surullinen ja yksinäinen olen jatkuvasti. Vähintään joka viikko, usein joka päivä, huomaan olevani yksinäinen. Ympärillä on onnellisia pariskuntia, kauniita ja iloisia ihmisiä ja sitten olen minä. Voisin varmaan olla vielä rumempikin, mutta en yhtään ihmettele, miksei kukaan tyttö ikinä kiinnostu minusta.
Kaikenlaisten aloitteiden tekeminen on tullut minulle vaikeaksi, kun tuntuu, että aina tulee turpaan. Jos joskus lasken vähäksi aikaa itsekkään panssarini, saan aina kärsiä. Luulen lapsellisesti, että joku voisi pitää minusta, mutta olen väärässä. Siksi en tiedä, kauanko enää pystyisin tekemään mitään oman kiinnostukseni suhteen, vaikka tuskin se mitään kannattaisi. Olen ilmeisesti jotenkin etäinen muihin, mutta kyllä minua usein kiinnostaisivat muut ihmiset. Heistä kai olen pelottava, outo tai jotain muuta. Eivät he kai minua vihaa, mutta usein siltä tuntuu. Ainakin lopputulos on aivan sama.
En tiedä, mitä tästä tulee. Opiskelen yliopistossa, mutta ei se tuo sisältöä elämääni haluamallani tavalla. Haluaisin kyllä hyvän ja tuottoisan työn, mutta jonkinlainen tunne-elämäkin voisi olla tervetullutta vaihtelua. Pahinta on miettiä, että elämäni on saattanut jo nyt mennä täysin hukkaan. En mieti itsemurhaa, ainakaan vielä, mutta alan pikkuhiljaa pelätä myös mielenterveyteni puolesta. Yksinäinen elämä näiden daisareiden kanssa on niin rankkaa!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ootko miettinyt vaikka terapiaa missä sais kivan tukiverkon neuvoja ja kuunteliaa?:) suosittelisin että otat sellaisen asenteen että ihminen ottaa sut vakavasti ja ymmärttää et et oo vaan pelkkä mulkku... niiku ihan tosissaan. Ainakin tekstin perusteelta et vaikuta yhtään tyhmältä!
Sinulle on saattanut tulla jonkinlainen kierre, että viestität ympäristölle tietoisesti ja jopa tiedostamatta että olen ikävää seuraa, pitäkää haju- ja äänirako. Kun mieltää itsensä huonoksi, ikäväksi, mutta siitä huolimatta toivoisi ystäviä, seuraa, niin ei osaa olla luonnollinen ja rento. Jos sosiaalisuuden haku on koko ajan työlästä, yrittämistä ja samalla pitää olla varuillaan että taas saa pakit, niin ahdistuu.
Jos nyt saisit fiiliksen, että elämä on kivaa, on motivoivaa tekemistä ja intoa, ja löytäisit itsesi rakastettavana niin silloin voisi syntyä ihan sivutuotteena mukavia ihmissuhteita.
Tottakai täytyy tietoisesti ottaa huomioon lähimmäiset, antaa tilaa ja arvostusta kanssaihmisille, mutta jos se on jatkuvasti työlästä yrittämistä, varuillaan oloa, kontaktien hakua, niin överiksi menee.
Kunpa voisit jotenkin innostua elämästä ja tekemisestäsi, jotta se yksinäisyys ihan unohtuisi väen joukossa, niin saattaisit ykskaks huomata, että et olekaan yksin.
Et sinä mikään mulkku ole. Et taida olla myöskään ainut suomalainen nuori ihminen, joka kokee noin. Älä koe sääliä ja häpeää avautua. Siitä se lähtee.