En osaa oikein tutustua ihmisiin. Minulle on vaikeaa puhua harvojen jotenkuten tuntemienikin ihmisten kanssa, olen hiljainen, enkä keksisi mitään sanottavaa tai sitten en uskalla avautua. En pysty puhumaan avoimesti kenenkään kanssa.
Varsinaisia kavereita minulla ei ole ollut vuosikausiin. Yliopistolla, olen opiskelija, minulla on yksi tai kaksi tuttua, mutta minun on vaikea keskustella heidänkään kanssaan, enkä tapaa heitä muuta kuin luennoilla, en lainkaan vapaa-aikanani.
Ainejärjestöllä, osakunnalla ja muilla järjestöillä olisi paljon tapahtumia, mutta minun on niin vaikea mennä sellaisiin sosiaalisiin kokoontumisiin. Sellainen hermostuttaa, pelottaa. Luultavasti vain istuisin nurkassa, ja jos olisin tekemisissä näiden ihmisten kanssa, joutuisin teeskentelemään hilpeää, mitä en ole käytännössä koskaan. Nolaisin itseni. Istun siis kotona.
Naisia, vastakkaista sukupuolta, minun on erittäin vaikea lähestyä, en tiedä kuinka aloittaakaan. En ole koskaan seurustellut, olen nyt 19-vuotias. Olen hyvin ihastunut/rakastunut erääseen naiseen, joka on ajatuksissani jatkuvasti, mutta en osaa tehdä mitään. Haluaisin puhua hänen kanssaan, etenkin tunteistani, mistä haaveilen jatkuvasti, mutta en tiedä mistä aloittaa. Hän hädin tuskin tuntee nimeänikään.
Elämässäni ei ole mitään varsinaista sisältöä. Sama mitäänsanomaton rytmi toistuu päivästä päivään: herään, opiskelen, katson televisiota, olen tietokoneella, nukun... Samaa tyhjää elämää loputtomiin. Opinnoissa tulee suorituksia, niistä en jaksa enää oikein innostua, vaikka minulla on mennytkin opiskelussa kohtuullisen hyvin.
Kaikki on niin tylsää ja tyhjää elämässäni, laihtumisen myötä miestissitkin on muuttunut pelkiksi tyhjiksi patalapuiksi. En osaa odottaa tulevaisuudelta mitään innolla.
Varsinaisia kavereita minulla ei ole ollut vuosikausiin. Yliopistolla, olen opiskelija, minulla on yksi tai kaksi tuttua, mutta minun on vaikea keskustella heidänkään kanssaan, enkä tapaa heitä muuta kuin luennoilla, en lainkaan vapaa-aikanani.
Ainejärjestöllä, osakunnalla ja muilla järjestöillä olisi paljon tapahtumia, mutta minun on niin vaikea mennä sellaisiin sosiaalisiin kokoontumisiin. Sellainen hermostuttaa, pelottaa. Luultavasti vain istuisin nurkassa, ja jos olisin tekemisissä näiden ihmisten kanssa, joutuisin teeskentelemään hilpeää, mitä en ole käytännössä koskaan. Nolaisin itseni. Istun siis kotona.
Naisia, vastakkaista sukupuolta, minun on erittäin vaikea lähestyä, en tiedä kuinka aloittaakaan. En ole koskaan seurustellut, olen nyt 19-vuotias. Olen hyvin ihastunut/rakastunut erääseen naiseen, joka on ajatuksissani jatkuvasti, mutta en osaa tehdä mitään. Haluaisin puhua hänen kanssaan, etenkin tunteistani, mistä haaveilen jatkuvasti, mutta en tiedä mistä aloittaa. Hän hädin tuskin tuntee nimeänikään.
Elämässäni ei ole mitään varsinaista sisältöä. Sama mitäänsanomaton rytmi toistuu päivästä päivään: herään, opiskelen, katson televisiota, olen tietokoneella, nukun... Samaa tyhjää elämää loputtomiin. Opinnoissa tulee suorituksia, niistä en jaksa enää oikein innostua, vaikka minulla on mennytkin opiskelussa kohtuullisen hyvin.
Kaikki on niin tylsää ja tyhjää elämässäni, laihtumisen myötä miestissitkin on muuttunut pelkiksi tyhjiksi patalapuiksi. En osaa odottaa tulevaisuudelta mitään innolla.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kannattaa mennä vain juttelemaan! Mitä siinä voi hävitä ei mitään.. kysy vaikka alkujaisiksi sitä yhtä tuttuasi lauantai perjantai bisselle kattoo matsii tai mitä vaa kyllä siinä pikku hiprakassa rohkeus kasvaa ja voi mennä juttelee naisille tällä tavoin itse keräsin itseluottamusta että oli ees jotain kokemusta ja sitten töissä pyysin naista kahville ja ihan rennosti se on vaan tehtävä !:) tsemppiä!
Miten jaksat tehdä näitä? Vai oletko niin nopea kirjoittaja ettei kauaa pitkienkin viestien tekemiseen uhraannu?
En ole ap, mutta uskoisin olevani samassa tilanteessa: Syrjäytyneellä yksinäisellä ei ole mitään muuta kuin aikaa. Ellei miestissejä lasketa.