Narsisminkopinko

Aidilläni on ollut lapsena kuuleman mukaan oikein mollaava isä joka oli aina sanonut äidilleni "Sinusta ei koskaan tule mitään" . No se on lapselle ollut murskaava arvio, äitini on varmasti luovuttanut sen vuoksi. Liian tylysti ei lapselle pitäisi koskaan sanoa vaan siten, että lapsi aina yrittäisi kovemmin. Mutta mollaajat ovat sellaisia, että he eivät sääli Ja se tapahtui siten oikeasti: äidistäni ei tullut mitään, mutta lapsia hän synnytti ja huolehti janosta, nälästä mutta henkinen puoli puuttui kasvatuksessa täysin. Tuntui että äitini teki aina todella raskasta työtä perhensä kanssa vaikka kyseessä olisi ollut kuinka pikkujuttu tahansa. Hän oli varmaankin ahdistunut eikä oikein itse tiennyt syytä miksi. Silloin pienetkin asiat tuntuvat ylisuurille.

Muiden äidit tuntuivat että heillä oli hauskaa lasten kanssa ja jotain yhteistäkin. meillä ei koskaan, äiti aina vaan kokkasi ja huokaili syvään. Ja sitten jos äidilläni oli "töistään" vapaata hän ei halunnut viettää sitä oman perheensä kanssa vaan hän meni omien kavereittensa luo. Hän oli ennemminkin kuin lastenhoitaja, kuin äiti meitä kohtaan. Läheinen kontakti puuttui kokonaan, aivan kuin äiti olisi ollut meille joku vieras ja palkollinen. Hän oli laitokseksessa töissä kymmeniä vuosia ja se näkyi varmaankin myös siinä että myös hän itse laitostui. Koti oli myös hänelle varmasti kuin laitos, koska se ei tuntunut kodille ensinkään vaan kaikki toiminta ja äidin normit kotona, olivat kuin laitoksessa. Hänen ajattelunsa mukaan lapsilla ei ole kuin ruokahalu ja se riittää kun lapsen on saanut kylläiseksi ja ne menevät sen jälkeen takaisin sänkyyn odottamaan seuraavaa ruokailua. Kuin potilaat sairaalassa. Jos jotain yleensä rupesi tekemään äitini ahdistui kovasti siitä.

Edelleenkin jos hänen luokseen menee käymään, hänelle tulee välittömästi tarve tehdä ruokaa, ja vaikka kieltää, hän vain tekee ja kohta pitelee päätään ja sanoo että versuoni katkeaa ja välillä huimaa. Äitini kanssa ei koskaan olla keskusteltu mistään mitään oikeasti. Kaikki toiminta keskittyy aina vain siihen hetkeen ja tyypillisin kysymys nytkin on : "onko nälkä?" minä rupean tekemään ruokaa....

Kun äitini antaa jotain, vaikka se olisi pelkkä tuikkukynttilä se on hänestä maailman paras esine. Hän vain laittaa kaikkensa siihen kynttilään ja antaa sen sitten lapselle. Siinä tuikussa on siis sisällä se kaikki mitä lapsi tarvitsee. Häntä oikein kouristaa ja ahdistaa kun hän antaa lapselleen jotain, onko se sitten syyllisyyttä jostakin, josta hän ei itse tiedä? Jos ne aivojen puuttuvat osaset viestittävät hänelle jotain, mutta hän ei saa niiden kokoonkäpertyneiden osien lähettämistä viesteistä mitään selvää. Ja se ahdistaa.

Äitini osoittaa välittämistä mutta yleensä se välittäminen on ruoka, jokin tavara tai raha. Se tuntuu kylmälle mutta ei häneltä muutakaan tule. Me olemme tottuneet siihen.

No kyllä minun "psykopaattini" laittaa ruokaa päätään pidellen.
Mutta hänen kanssaan ei voi puhua mistään.

Meillä on psykopaattini kanssa selvästi aivan eri aivoalueet kehittyneet ja kehittymättömät.
Se missä hän on hyvä minä olen huono ja missä minä olen hyvä hän on huono.
Ja varmasti olemme molemmat tästä samaa mieltä. Psykopaattini mukaan olen älykäs, mutta yksioikoinen ja päästäni puuttuu kyky ymmärtää millaisia toiset ihmiset ovat. Ja sitten taas psykopaattini puolestaan ei jaksa keskustella mitään järkevää (tai joutuu pitelemään päätään), eikä ymmärrä yhtään filosofiaa, mutta hoitelee kaikenlaiset käytännön kuviot sujuvasti, sekä vieraille ihmisille puhumisen.

Narsistiäidin lapsi on pelkkä kauppakassi....