Vanhemmat eivät voi tehdä mtn!

Sinun täytyy yrittää saada tyttäresi keskustelemaan terveysalan henkilön kanssa ,mahdollisimman pian.Tyttäresi tarvitsee apua pikaisesti,ennekuin tilanne käy huonommaksi.
Tsemppiä sinulle ,toivottavasti saat tyttäresi taipumaan keskusteluun alan ihmisen kanssa.

Kiitos neuvosta! Sitä olen jo yrittänyt ja yritän sinnikkäästi edelleen.. Alkaa vaan keinot loppua, kun tytär ei tajua oman tilansa vakavuutta.. Pelkään että tyttäreni sydän alkaa pian reistailla jatkuvan oksentelun takia!

Lässytystä, tytär alaikäinen.
Vanhemmat voivat valita hoidon.

Muuta kuin varaa ajan.

Muistathan toimia kun tytär on alaikäinen, kun 18 vuotta tulee täyteen, lähes ainoa keino on vain toivoa.

Joten puhelin käteen heti.

Uhkailu ja kiristäminen on se viimeinen juttu.. Kun valmiiksi jo tuntuu pahalta syömishäiriön keskellö ni sitten vielä rangaistaan siitä viemällä kännykkä ja yhteys ulkomaailmaan?

Minä olen jo 24. Kärsinyt anoreksiasta, ednossista ja taas anoreksiasta siitä lähtien kun täytin 16.. Äidillä oli anoreksia, josta parani itsekseen ja olettaa kai, että niin se mullakin menee..

Voin sanoa, että ainoat keinot auttaa kun yrittää saada jonkinlaista apua (lääkäri, terapia, vertaistukiryhmät, ihan mitä vain), kannustaa tästä helvetistä pois. Olla lempeä, mutta jämäkkö ja pysyä itse ongelmassa. Tärkeintä olisi selvittää mistä kaikki on lähtenyt ja miten siitä selvitään..

Vaikka se vaikuttaisi siltä kuin kuurolle puhuisi, niin usko pois, suurinosa meistä muistaa sanat ja pohtii niitä.

Syömishäiriöisten hoito on retuperällä, mutta olkaa vahvoja, hakekaa apua viimeiseen asti (syömishäiriöliitostakin kannattaa kysyä neuvoja), sillä tämä helvetti ei johda mihinkään kauniiseen tai hyvään.

Kiitos vinkeistä! Olen jo saanut tyttäreeni enemmän kontaktia ja saanut hänet puhumaan kanssani.. Tämä on jo parempaan päin!

-ap

Itse olen ollut samassa tilanteessa kuin tyttäresi nyt. Rehellisesti voin sanoa, että se aika oli silkkaa helvettiä. Silloin se ei tuntunut siltä, mutta jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka huonossa kunnossa olin, niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Oma äitini ei ollu avuksi tuolloin, päinvastoin. Se teki kaikesta kahta kauheampaa. Tiedän siis henkilökohtaisesta kokemuksesta, millainen "hoito" tytärtäsi todennäköisesti auttaisi (toki jokainen on erilainen, joten minua auttaneet asiat eivät välttämättä toimi tyttäresi kohdalla).
Ensinnäkin voisitte asiallisesti keskustella ja ottaa yhdessä selvää, millainen on terveellinen ruokavalio. Itse kuvailisin tyttäresi käytöstä jojo-laihduttamiseksi: ensin laihdutetaan todella alhaisilla kaloreilla, sitten nälkävelan kasvaessa liian suureksi ahmitaan, mistä seuraa itsesyytös ja huono omatunto, ja sitten ollaankin jo oksentamassa. Siksi kannattaisi yhdessä opetella syömään terveellisesti, riittävästi ja säännöllisesti. Ainakin itse hyödyin tarkasti minulle tehdystä ateriasuunnitelmasta, joten aika ravitsemusterapeutille voisi olla hyvä idea.
Puhu tyttäresi kanssa avoimesti ja kerro hänelle, että välität hänestä. Älä huuda, syyllistä, uhkaile tai kiristä missään tilanteessa. Älä ole koko ajan utelemassa, mitä tyttäresi on syönyt tai onko hän oksentanut. Jos tyttäresi tahtoo laskea kaloreita tai punnita ruokansa, anna hänen tehdä niin. Jatkuva syytös ja uteleminen johtaa siihen, ettei tyttäresi enää uskalla puhua sinulle avoimesti asioistaan. Olisikin ihanteellista, jos tyttäresi voisi kertoa itse sinulle, miten hänellä oikeastaan menee.
Mutta mikäli tyttäresi ei pysty puhumaan sinulle, terapia olisi paikallaan. Itselleni siitä ei ollut mitään hyötyä, koska vanhempani olivat aina mukana. Eli ainakin aluksi olisi hyvä, että tyttäresi voisi olla terapeutin kanssa kahden.
Toivottavasti näistä on apua! :)

Teini-ikäiset ovat muutenkin aivotoiminnnaltaan olentoja, joiden kanssa ei voi järkevästi kommunikoida. Syömishäiriö itsessään sekoittaa aivotoimintaa vielä lisää (nälkäpsykoosit jne). Hienoa, että välität ja mietit keinoja. Itse sain teini-iässä kaikessa rauhassa laihduttaa kuukautiseni pois - kukaan ei kiinnittänyt asiaan huomiota. Sairastin siis hoitamattoman syömishäiriön. Ja se vaikuttaa elämään vieläkin, keski-iässä. Kaikki normaali elämä jäi pois siinä vaiheessa, kun luodaan elintärkeät sosiaaliset suhteet aikuisuuden varalle ja kun kuuluisi rakentaa aikuisuudessa tarvittavia taitoja.

Itse asiassa väitän, että joillakin syömishäiriöpotilailla henkinen kehitys pysähtyy. Jää tietyllä tasolla ikuiseksi teini-ikäiseksi - ja käytös sen mukaiseksi. Entäpä jos kertoisit tämän tyttärellesi? Että jos hän jatkaa valitsemallaan linjalla, hän ehkä putoaa normaalin kanssakäymisen kuvioista lopullisesti pihalle? Jää ilman todellisia ystäviä, ilman toimivaa parisuhdetta, ilman lapsia. Lopulta ehkä ilman sukulaissuhteitakin, kun kaikki väsyvät ikuisesti syömisen kanssa temppuiluun. Ehkä työelämän luominen ei onnistu. Lopputuloksena on säälittävä keski-ikäinen teini-iän syömisangstin kourissa painiva luuranko, josta kukaan ei enää välitä.

Syömishäiriö ei ole vain syömishäiriö, vaan psyykkinen häiriötila. Potilaalla on itse valtaa valita, minkä reitin valitsee. Voi valita terveyden tai voi valita sairauden. Suunnan muutos on sitä helpompaa, mitä aiemmin sen tekee. Vaikka olet äiti, niin et voi tehdä rajattomasti lapsesi eteen. Jos hän ei apua hyväksy, jatka omaa elämääsi. Kerro hänelle mitä tunnet ja kerro mitä ajattelet.

En usko että tytärtäsi ei oteta mihinkään hoitolaitokseen tai ravintoterapeutille. Itse olin ylipainoinen kun minut vietiin ravintoterapeutille syömishäiriön takia. Yritä saada hänelle hoitoa mahdollisimman pian. Toivottavasti tyttäresi paranee pian. Tsemppiä!!

Kiitos kaikille vastauksista ja neuvoista! En ole kauheen aktiivisesti seuraillut keskustelua, mutta on ihanaa huomata, että kyllä täältä suomi24 stäkin saa oikeasti vinkkejä ja vertaistukea! <3

-ap