Taidan olla masennus-palstalla, joten täällä tuskin käyvät he, joille elämä juuri nyt muikeasti hymyilee. Mitä vastataan yksinkertaisen kysymykseen: ”Mitä kuuluu?” Kuinka moni kertoo totuuden.....
Pimahdin tässä eräs päivä niin tyylikkäästi, että poistin kännykästäni yli 40 numeroa, ihmisten, joiden kanssa tuskin koskaan tulee enää oltua yhteyksissä. Heistä joidenkin kanssa en ole vuosiin ollut missään tekemisissä. Siinähän perhe voi hymähdellä säälittävän vähäiselle hautajaisväelle, kun pois kupsahdan. Eipähän tule kalliit pippalot. Tällä viikolla tuli vuosi täyteen erään ihmisen kuolemasta. Yksi mahtavimmista persoonista, joita olen ikinä tavannut häipyi. Emme kauan ehtineet tuntea, mutta hän oli aivan huippu tyyppi.
Rakkaimmat ihmiset vain katoavat......... Ikävöin heitä liikaa.
On usein vaikea ajatella kuinka monet voivat elää, edes jotenkin... Masennun siitä todella paljon. Ei kenenkään elämänpolku ole pelkkää ruusunterälehdillä loikkimista, mutta olen kokenut kaikenlaista ja en mahda mitään, että toisinaan tuntuu kuin ihmiset kitisisivät pienistä asioista. Ymmärrän, heille ne ovat isoja taakkoja. Saan usein nykyään paniikkikohtauksia ja niin itsetuhoisia ajatuksia, että on pakko sulkea silmät ja korvat lähes kaikelta. Silloin on vaikeaa kuunnella juttuja muiden elämästä, katsoa telkkaria, lukea kirjoja tai selata tätä pirun nettiä.
Kidunko vain hitaasti pois... Tiedän, etten pysty oman käden kautta lähtemään. Kännipäissäni sen voisin toteuttaakin tarpeeksi sekavassa mielentilassa, muttei ole tapana hukuttaa murheita alkoholiin, joten hassulle tuntuisi kalppia tästä alkoon ostoksille. Ei siinä, kyllähän he minulle viinaksia möisivät kassi kaupalla, se miten saisin litkut kurkusta alas olisikin oma projektinsa. Tarpeeksi tujuja lääkkeitäkin tarvitsisi kyytipojaksi. Ehkä pimahdan täysin tai pysyn suht järjissäni. Olen todella pettynyt itseeni. Olen yrittänyt auttaa ihmisiä, mutta vaikea auttajan hukkuvia pelastaa, jos auttaja itse on täysin uimataidoton. Enkä usko olleeni kauheasti avuksi. Oppinut sen, ettei pidä liikaa tukeutua kehenkään. Oli parisuhteessa, sinkku, yksinäinen tai kavereiden ympäröimänä. Aina, ihan aina pitää olla valmiuksia pysyä itse pystyssä, yllättäen voikin olla yksin.
Vihaan tätä maailmaa jonne olen syntynyt. Pinnallisia, rahanahneita ihmisiä liikaa. Toki katson minkä näköisenä ulos lähden ja olen meinannut suostua malliksikin aikoinaan, mutta silti en välitä yhtään mistään muodista, älyttömästä meikkaamisesta joka päivä ihan jo terveyssyistä jne. Myrkytämme kauniin luontomme, elimistömme. Uskallan liikkua ulkona, mutta tottakai pelottaa kaikki väkivalta. En ymmärrä kuinka ihmislaji(kin) voi olla niin julma. Tiedän olevani hankala ihminen, liian tarkka siitä seurasta, jossa haluaisin aikaani viettää. Siis tulen kyllä yleensäkin toimeen ihmisten kanssa, omaan jonkinlaiset ihmissuhdetaidot, olla kohtelias, ystävällinen, hymyillä, vitsailla. Eri asia jaksanko ihan missä vaan seurassa viettää aikaani ja jaksaako minua kukaan. Voin antaa itsestäni hyvinkin itsevarman kuvan hetkittäin. Paasata toivosta parempaan huomiseen ja pälätipäläpälä, mutta jos lukija näkisi kirjoittajan, ei kuva kävisi yksiin tekstin kanssa.
Olen menettänyt täysin luottamuksen ihmisiin. Kokemusta siitä, että esitetään frendiä, mutta selän takana puhutaankin pahaa. Naiset osaavat olla pirullisia, niin toki miehetkin. Silti sitä toivoo, että uskaltaisi ystävystyä samalla tavalla kuin lapsena. Olihan silloinkin erimielisyyksiä, mutta kavereita oli kuitenkin enemmän. Olen aina ihan pienestä lähtien tarvinnut kuitenkin sitä omaa tilaa, aikaa olla myös yksin. Ahdistun, jos jatkuvasti pitää olla jonkun seurassa. Eikä ystävyys saa olla väkinäistä. Joidenkin kanssa vaan synkkaa, joidenki ei. Minulla on yksi läheisempi kaveri, mutta olemme eläneet niin erilaisen elämän, että koen itseni kummajaiseksi hänen rinnallaan.
Ehkä joltain löytyisi samanhenkisiä ajatuksia? Rauhoittavia ja nukahtamislääkkeitä vedetty naamaan, mutta uni jäi tulematta, onko jo toleranssi iskenyt, työpäivä edessä.
Pimahdin tässä eräs päivä niin tyylikkäästi, että poistin kännykästäni yli 40 numeroa, ihmisten, joiden kanssa tuskin koskaan tulee enää oltua yhteyksissä. Heistä joidenkin kanssa en ole vuosiin ollut missään tekemisissä. Siinähän perhe voi hymähdellä säälittävän vähäiselle hautajaisväelle, kun pois kupsahdan. Eipähän tule kalliit pippalot. Tällä viikolla tuli vuosi täyteen erään ihmisen kuolemasta. Yksi mahtavimmista persoonista, joita olen ikinä tavannut häipyi. Emme kauan ehtineet tuntea, mutta hän oli aivan huippu tyyppi.
Rakkaimmat ihmiset vain katoavat......... Ikävöin heitä liikaa.
On usein vaikea ajatella kuinka monet voivat elää, edes jotenkin... Masennun siitä todella paljon. Ei kenenkään elämänpolku ole pelkkää ruusunterälehdillä loikkimista, mutta olen kokenut kaikenlaista ja en mahda mitään, että toisinaan tuntuu kuin ihmiset kitisisivät pienistä asioista. Ymmärrän, heille ne ovat isoja taakkoja. Saan usein nykyään paniikkikohtauksia ja niin itsetuhoisia ajatuksia, että on pakko sulkea silmät ja korvat lähes kaikelta. Silloin on vaikeaa kuunnella juttuja muiden elämästä, katsoa telkkaria, lukea kirjoja tai selata tätä pirun nettiä.
Kidunko vain hitaasti pois... Tiedän, etten pysty oman käden kautta lähtemään. Kännipäissäni sen voisin toteuttaakin tarpeeksi sekavassa mielentilassa, muttei ole tapana hukuttaa murheita alkoholiin, joten hassulle tuntuisi kalppia tästä alkoon ostoksille. Ei siinä, kyllähän he minulle viinaksia möisivät kassi kaupalla, se miten saisin litkut kurkusta alas olisikin oma projektinsa. Tarpeeksi tujuja lääkkeitäkin tarvitsisi kyytipojaksi. Ehkä pimahdan täysin tai pysyn suht järjissäni. Olen todella pettynyt itseeni. Olen yrittänyt auttaa ihmisiä, mutta vaikea auttajan hukkuvia pelastaa, jos auttaja itse on täysin uimataidoton. Enkä usko olleeni kauheasti avuksi. Oppinut sen, ettei pidä liikaa tukeutua kehenkään. Oli parisuhteessa, sinkku, yksinäinen tai kavereiden ympäröimänä. Aina, ihan aina pitää olla valmiuksia pysyä itse pystyssä, yllättäen voikin olla yksin.
Vihaan tätä maailmaa jonne olen syntynyt. Pinnallisia, rahanahneita ihmisiä liikaa. Toki katson minkä näköisenä ulos lähden ja olen meinannut suostua malliksikin aikoinaan, mutta silti en välitä yhtään mistään muodista, älyttömästä meikkaamisesta joka päivä ihan jo terveyssyistä jne. Myrkytämme kauniin luontomme, elimistömme. Uskallan liikkua ulkona, mutta tottakai pelottaa kaikki väkivalta. En ymmärrä kuinka ihmislaji(kin) voi olla niin julma. Tiedän olevani hankala ihminen, liian tarkka siitä seurasta, jossa haluaisin aikaani viettää. Siis tulen kyllä yleensäkin toimeen ihmisten kanssa, omaan jonkinlaiset ihmissuhdetaidot, olla kohtelias, ystävällinen, hymyillä, vitsailla. Eri asia jaksanko ihan missä vaan seurassa viettää aikaani ja jaksaako minua kukaan. Voin antaa itsestäni hyvinkin itsevarman kuvan hetkittäin. Paasata toivosta parempaan huomiseen ja pälätipäläpälä, mutta jos lukija näkisi kirjoittajan, ei kuva kävisi yksiin tekstin kanssa.
Olen menettänyt täysin luottamuksen ihmisiin. Kokemusta siitä, että esitetään frendiä, mutta selän takana puhutaankin pahaa. Naiset osaavat olla pirullisia, niin toki miehetkin. Silti sitä toivoo, että uskaltaisi ystävystyä samalla tavalla kuin lapsena. Olihan silloinkin erimielisyyksiä, mutta kavereita oli kuitenkin enemmän. Olen aina ihan pienestä lähtien tarvinnut kuitenkin sitä omaa tilaa, aikaa olla myös yksin. Ahdistun, jos jatkuvasti pitää olla jonkun seurassa. Eikä ystävyys saa olla väkinäistä. Joidenkin kanssa vaan synkkaa, joidenki ei. Minulla on yksi läheisempi kaveri, mutta olemme eläneet niin erilaisen elämän, että koen itseni kummajaiseksi hänen rinnallaan.
Ehkä joltain löytyisi samanhenkisiä ajatuksia? Rauhoittavia ja nukahtamislääkkeitä vedetty naamaan, mutta uni jäi tulematta, onko jo toleranssi iskenyt, työpäivä edessä.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Tuttavallani oli 1 tytär. Tietysti rakas, ainut kun oli. Kävi yliopistoa, siis menestyi siinä mielessä. En tuntenut häntä lähemmin, en tiedä tunsiko kukaan. Vanhemmat eivät useinkaan tunne oikeasti lapsiaan.
Eräs kaunis päivä tytär teki itsemurhan. Oli muuttanut aikaisemmin johonkin hostelliin asumaan, koska ei uskaltanut enää asua yksiössään. Tätä hän ei kertonut omaisilleen. Eihän sitä hevin kerrota kenellekään, jos menee huonosti, korkeintaa ihan läheiselle. Jos sellainen on.
Luultavasti tyttö oli yksinäinen, masentunut, pelokas. Ja omaisilla suuri suru, loppuiän.
Todella surullista, että tyttö päätyi sellaiseen ratkaisuun. :( Eihän se helppoa ole kertoa, jos menee huonosti. Pitäisi kuitenkin uskaltaa. Eikä ne kuulijat välttämättä osaa suhtautua oikein, mikäli menee sanomaan, että tekisipä tässä mieli kuolla pois. Riippuu ihan läheisistä/kuulijasta.
On helppo hukuttaa itsensä masentaviin ajatuksiin, sen taidon osaa kuka vaan ihminen. Niihin ajatuksiin on kuitenkin aina vain yksi syyllinen - eikä se ole ulkoinen maailma ensinkään.
Sinäkin mollaat itseäsi joka asiassa. Miksi? Onhan sinussa paljon hyviäkin piirteitä, luettelet niitä tuossa itsekin, kuinka olet myös hyviä tekoja, sanoja, ilmeitä, joihin kanssaihmisesi reagoivat positiivisesti. Miksi positiivinenkin huomio olisi tappio?
Miksei muilta ihmisiltä saamaa positiivista palautetta ja reaktioita voisi käyttää ulospääsytienä omista negatiivisista ajatuksistaan? Miksi syyllistää itsensä jopa siitä, jos saa toiset ihmiset nauramaan vitseillään?!
Järjetön ja hyvin tunteellinen logiikka, jonka suunnan voi vaihtaa painamalla välillä sitä plusmerkkistäkin nappia.
Tuosta tekstistä kuulee siis selvästi sen, miten aktiivisesti sinä myrkytät oman mielesi negatiivisilla ajatuksillasi. Silti mukaan mahtuu paljon positiivistakin. Et vain haluaisi huomata ja muistaa niitä, mieluummin muistat masentavat ajatuksesi. Miksi? Mitä hyötyä siitä on sinulle? Vai etkö sinä omasta mielestäsi saisi ikinä hyötyä mistään? Miksi et? Ihminen on pohjimmiltaan itsekäs, kuten kaikki elolliset oliot, terve itsekkyys pitää eläimen hengissä.
Ja niin tajuttoman typerä klisee kuin se onkin, elämä ON lahja. Se, että on syntynyt juuri ihmislajin edustajaksi tälle pienelle planeetalle universumissa, on jo sinällään ihme. Samanlainen ihme on myös se, kuinka pahoinvoivaksi ihminen voi kyetä itsensä tekemään vain haukkumalla itseään hiljaa päänsä sisällä. Siihen eivät muut eläinlajit pysty.
Mutta joo, anteeksi ankara palaute, saahan sitä toki tehdä omalle mielelleen mitä lystää, se nyt ei ainakaan kuulu kenellekään ulkopuoliselle!
Mutta kun sinä vaivauduit kirjoittamaan ajatuksistasi tänne. Ja kun minussa nyt sattuu olemaan vähän opponentin vikaa...
Olen pikkuisen eri mieltä. Kyllä esim. ympäristö, elämänkokemukset ja toiset ihmiset voivat olla osasyyllisiä masennukseen. Itse olen kuitenkin siitä vastuussa kuinka kannattelen niitä asioita.
Tiedän, että minussa on hyviä piirteitä. Tuo kirjoitus on kirjoitettu siinä mielentilassa, kun oikeasti on vain ihan älytön ikävä edesmenneitä tärkeitä ihmisiä ja muut ongelmat tuntuvat liian raskailta.
Usein joo myrkytän mieltäni negatiivisilla ajatuksialla, mutten olisi elossa, jollen osaisi repiä voimaa ihan pienistä ilonlähteistä. Olen myös erittäin perillä siitä, että elämä on lahja. Olen tainnut täälläkin siitä monelle sanoa. Sen tajusin vasta, kun ensimmäinen tärkeä ihminen menehtyi. Silti voi joutua elämässään tilanteeseen, että voimat ovat loppu, mutta enhän minä sinne alkoon ole yhä edelleenkään menossa rahojani tuhlaamaan. Mielestäni tämä maailma vain olla jollain tapaa sairas, onneksi on paljon hyviäkin asioita.
”saahan sitä toki tehdä omalle mielelleen mitä lystää, se nyt ei ainakaan kuulu kenellekään ulkopuoliselle!” Anteeksi, mutten ihan ymmärtänyt mitä tuolla tarkoitit. Eli täällä ei sitten saisi missään nimessä purkaa sydäntään. En taida olla ainoa, joka niin on tehnyt.
Kiitos palautteestasi. En minäkään kirjoittanut tuota sepostustani ihan "tasapainoisin mielin" , taisin purkaa sinuun ajatuksiani asenteella, joka olisi pitänyt kohdistaa aivan toiseen osoitteeseen, ja siitä olen pahoillani.
Sen sijaan olen täysin samaa mieltä kanssasi siitä, että tämä maailma, tai maailman meno jonka me ihmiset olemme itsellemme luoneet, on tällä hetkellä "sairas". Meistä kärsii jo luontokin.
Ihminen mittaa kaiken rahassa, raha tulee monessa asiassa jo ennen ihmistä itseään jne. Päätön asenne, joka vain ajaa meidät monella tavalla sietorajoille. Lisäksi me palvomme jotain ikuista nuoruutta ja kestävyyttä, joka on luonnossakin täysi mahdottomuus ja siten järjetön palvonnan kohde. Ja niin edespäin. Edes menneistä sodista ei ole opittu tarpeeksi, uusin villitys on haaveilla seuraavasta planeetasta joka voitais hei miehittää!
Mikä meitä vaivaa?
No, pinnalla on niin helppoa liidellä. Ei tarvitse vaivautua mihinkään syvällisempään kun on reilusti vaan pinnallinen. Syvällisyys tarkoittaa pysähtymistä. Ja ajattelemista. Kyseenalaistamistakin. Mahtuuko sellainen tehokkuusajatteluun...?
Mutta voi toki asettua vastavirtaankin ja olla menemättä mukaan kaikkeen, mitä muut tekevät, sanovat, viljelevät ympärilleen. Aina voi valita. Noh, melkein aina.
Kokemukseni surusta on sellainen, että tulee aika kun ei yhtäkkiä enää muistelekaan menetettyjä ihmisiä vain suruissaan huonon päivän eteen tullessa, vaan että heidän muistelemisesta alkaa saada voimaa, iloakin. Se kannattelee. Vie eteenpäin. "Kesyyntynyt suru".
Toivon, että sinäkin onnistut löytämään uusia ihmisiä, huipputyyppejä, "paikkaamaan" menetetyt, sillä siihenkin on mahdollisuus, joka päivä.
Pakkasesta kohti kevättä.
Eipä tuossa mitään, ettet kirjoittanut ensimmäistä viestiäsi ihan tasapainoisin mielin.
Pitäisi varmaan yrittää olla ajattelematta maailmaa liian syvällisesti. Se ei kuitenkaan käy omalla kohdalla ihan sormia napsauttamalla.
Tiedän, aika muuttaa surua. Pitkän aikaa olen ollut ns. sinut menetysten kanssa, ne eivät ole juurikaan muuttaneet silloin voimavarojani, jostain kumman syystä vain viime aikoina olen saanut kohtauksia, joiden aikana ikävä, kipu on ollut lamaannuttavaa. Yritän takoa päähäni, etteivät he tahtoisi, että jään kieriskelemään suruuni.
En ole kovin toiveikas juuri nyt, että elämääni tupsahtaisi uusia ihmisiä. Saan olla onnellinen siitä, että minulla on edes yksi ystävä. Ihminen, joka selvästikin tahtoo viettää aikaa kanssani. Ei kai hän muuten tahtoisi minua nähdä. Hän ilmeisesti oikeasti välittää ja niin minäkin hänestä. On vain usein raskasta hoitaa ihmissuhteita oman masennuksen pyöriessä jaloissa. Jollei toinen ymmärrä, etten yksinkertaisesti jaksa olla kovin aktiivinen aina, niin kaverisuhde ei tule toimimaan.
Kiitos asiallisista, järkevistä sanoistasi.
Hyvin tutunkuuloista tekstiä, tunnistan siitä yhteneväisyyksiä oman elämäni kanssa. Olen teini-ikäajoista alkaen ollut taipuvainen masennukseen, depressiivisyyden puolelle masennus on siirtynyt useita kertoja. Tunnen, etten pysty itse paljonkaan tähän tunnetilaan vaikuttamaan. En koe rypeväni tahallisesti tässä suossa kieltäytyen muuttamasta ajatusteni suuntaa. Yritetty on, lukuisat kerrat, mutta yritykset eivät ole tuottaneet haluttua tulosta. Ystävyyssuhteita ei liiemmin ole. Voimat menevät pitkälti itsensä koossapitämiseen, pateja ei enää riitä ihmissuhteiden aktiiviseen hoitamiseen. Jaksamisia sinulle Unidentified.
Kiitos samoin jaksamisia sinulle Eiluovuttanut! On sinussa luonteenlujuutta, kun olet kuitenki koettanut selättää masennuksen ja sinnittelet täällä epäonnistuneista yrityksistä huolimatta.
Lopunikääni tulen olemaan jollain tapaa masentunut. On tämä elämä ihan perseestä!!!!!! Ymmärrän hemmetin hyvin heitä, jotka luovuttavat, tiedän sen toivottomuuden tunteen. Jos kerron lääkärille, etten jaksa tehdä oikein mitään, niin pelkään, että tuputtaa vaan mielialalääkettä, mutta on huonoja kokemuksia niistä enkä tahtoisi niitä syödä. Unettomuudesta olen kertonut. Mietin vain kuinkahan pitkään saa käyttää Opamoxia 15mg 1-3 kertaa pv? Ei kellään kokemusta? Minulla on kyllä hyvät syyt univaikeuksiini. Hoitohenkilökunta on niistä tietoisia. Tiedän kokemuksesta, että pystyn valvomaan montakin yötä, jollen käytä siihen mitään lääkettä. Ainakin nuorempana valvoin pahimmillaan jotain 4 vuorokautta, en muista tarkalleen. Tosin mielenterveyteni on niiltä ajoilta parantunut huimasti, tiedän, että pakko nukkua tai käy huonosti. Melatoniini yksinään ei tunnu auttavan.
Pitäisi jaksaa olla aktiivisempi päivisin, mutta eipä tässä jaksa oikein muuta kuin kotona siirtyä paikasta toiseen, hampaat pestä ja välillä ruokaaki tehdä. Ihme, että töitä olen jaksanut tehdä. Pakko, en työpaikkaani tahdo menettää tai sairaslomalle jäädä. Olen päättänyt vetäytyä omiin oloihini, en jaksa nähdä kaveria, pitää jotain valehdella, jos pyytää ulkoilemaan tai kyselee onko kaikki ok.
En ole sinun kengissäsi Eiluovuttanut, mutta ei helpolta kuulosta sinunkaan tilanne.
Mulla oli jossain vaiheessa Opamox 15 mg 1-3x pv ihan säännöllisenä päivälääkkeenä. Kyllä se tais pari kuukautta olla. Lopetin, kun tuli toleranssi eikä annostusta voinut lisätä. Mutta kai se riippuu ihan lääkäristä, potilaasta ja lääkehoidon syystä kuinka kauan sitä saa käyttää.
Ihmettelen, että uniongelmallesi ei tehdä mitään, jos hoitohenkilökunta on tietoinen syystä. Uni- ja nukahtamislääkkeet ovat kuitenkin tarkoitettu vain tilapäiseen käyttöön. Olen itse vuosien tappelun jälkeen päässyt viimein siihen vaiheeseen, että pääsen unitutkimuksiin. Viimein löytyi lääkäri, joka ymmärsi, ettei ole mitään järkeä yrittää hoitaa oiretta ja jättää syy selvittämättä (ja sitä kautta hoitamatta).
Hieno juttu, että pääset unitutkimuksiin. Kohdallani univaikeudet laitetaan masennuksen ja muiden syiden piikkiin, joita en tässä rupea enempää avaamaan. Ne muut syyt aiheuttavat suurimman osan depiksestäni. Nukkumisympäristö ei ole rauhallinen ja muutan heti pois, kun saan muuttorahat kasaan. Eli en ihan huomenna :( Yritän lopetella lääkkeen käyttöä. Vaihdevuosi-iässäkään en vielä ole, joten univaikeudet eivät vaihdevuosista voi johtua. Hormonitoiminta toki voi nuoremmallakin temppuilla ja stressikin vaikuttaa siihen. Pidän peukkuja, että hyödyt tutkimukseen menosta. Mahtavaa, että kohdallesi sattui lääkäri, joka tahtoi kunnolla perehtyä unettomuuteesi! Lääkärin ammattinimike ei aina toidellakaan kerro, että lekuri olisi koko palkkansa ansainnut.
No minä olen työkyvyttömyyseläkkeellä , ei tarvitse juosta orjuuttavan työn vuoksi. Masennus on jo hellittämässä , kolmisen vuotta eläkkeelleni pääsyn jälkeen. Olen introvertti skitsoidi joten en juuri kaipaa ihmiskontakteja.
Hyvä, että sinulla masis on vähentymässä.
no mutta hyvä jos sä jaksat käyä töissä!!!se pitää elämän syrjässä kii kuitenkin.mä löin ite pariin kertaan hanskat tiskiin ja ois pitäny puurtaa vaan.luovutin liian helpoin perustein.no kun vitutti ja väsytti ja ei huvittanu oikee tsempata niin siitä sitten loivaan alamäkeen kun en keksiny muuta tilalle.asia oli toinen kun olin paremmas kunnos ,työttömänä tosin ,mutta luin ja opiskelin itekseni mua kiinnostavia asioita ja jaksoin liikuntaa harrastaa.nyt on vähän sit kaikki fiilikset tipotiessää ja työkunnosta ei o enää tietookaan.yritä jaksaa töissäs.ei tää jatkuva "ei minkään tekeminen " oo mitään herkkua.
pitäs olla balanssi tekemisen ja tekemättömyyden välillä.
Kiitän tsemppauksesta. Totta, raahaudun töihin vaikka väkipakolla. Työni on tavallaan helppoa, mutta estää sen, etten täysin romahda. Ymmärrän täysin, ettet ole jaksanut käydä töissä. Monet kerrat itsekin luovutin nuorempana, en yksinkertaisesti jaksanut mennä kouluun tai töihin vaikean masennuksen ym. syiden takia. Muilta sain silloin vain haukkuja työttömyydestäni. Oikein ”rakkaudentäyteisiä” haleja vaan heille ymmärtämättömyydestään. Olin heidän mukaan luuseri, jonka olisi pitänyt ottaa vain itseään niskasta kiinni. Mikäpä heidän neuvoa, kun elämä ollut heillä erilaista. Nytpä jaksan tehdä edes jotain työtä, eivätpä pääse yhtä paljon kettuilemaan. Kuntouttavan työn kautta pääsin takaisin työelämään. Oletko miettinyt mitään sellaista vaihtoehtoa? Jos siis et ole nimimerkki soonh. Kirjoitustavastasi päättelin, että olisit eri ihminen. En ole enää kuntouttavassa työssä, mutta se oli sysäys, joka sai vaikeasti masentuneen aloittajan takaisin työelämään.
Voisin kuvitella, että tunnet häpeää luovuttamisestasi. Ei tarvitse häpeillä. Ihan yksin sieltä pohjalta on todella aikaa vievää ja raskasta hivuttautua ylöspäin. Opin läksyni; pitää osata pyytää apua ja ottaa sitä vastaan. Edes jossain mittakaavassa. Minulla oli tuuria mukana, kun sain kuntouttavaan työhöni todella mukavia työkavereita ja esimiehen.
joo ois tos jotain kuntouttava virityksiä tarjolla.pitäis kai tarttua tilaisuuteen....oikees oot ei täält sohvan pohjalt kovin helposti nousta.taidan silti käyä työkkärin sivuilla vaihteeks.viime visiitistä on jo aikaa.koitetaan porskuttaa!thanks...
Pakko kommentoida, näin asian vierestä.. Huomasin että tämä ketju (ja joskus palsta muutenkin), sisältää enemmän fiksuja, ymmärtäväisiä, rehellisiä ja rohkaisevia kommentteja kuin oikeestaan monet muut ketjut täällä s24:ssä.
Te olette avoimia, viisaita, ihania ihmisiä! Kuinka paljon se maailmanmenosta kertookaan, että teidänlaisenne ovat ne jotka kärsivät masennuksesta. Tulee mieleen erään tutkijan kommentti, jossa hän sanoi ihmettelevänsä enemmän niitä ihmisiä jotka eivät ole koskaan tunteneet olevansa masentuneita, kuin niitä jotka ovat usein tai jopa koko ajan. Kaikkea hyvää teille ja siunattua alkanutta vuotta!
Kiitos kommentistasi. Liikuttavaa lukea teidän kaikkien vastauksia. En minäkään ole täydellinen, on minussakin vikoja. Avoimuuteen kuitenkin pyrin.
Itsellä on tunne, että olen liian herkkä. Olen saanut siitä useita kertoja ikävää kommenttia. Jos itken, minun väitetään rypevän itsesäälissä ja hakevan vain huomiota. Enkä todellakaan tahtoisi kyynelehtiä kenenkään toisen nähden/kuullen ja harvoin niin teen tai jos teen, olen silloin todella allapäin. Onko herkkyys niin vastenmielistä muiden silmissä? Toivoinko muka huomiota itselleni silloinkin, kun itkin yksin kotona sen jälkeen, kun olin auttanut oma-aloitteisesti koditonta miestä? Mietin kuinka huonosti tuolla tuntemattomalla ihmisellä olikaan asiat. Olen kai jollain tapaa vääränlainen, koska niin usein olen saanut kuulla haukkuja. Olenko täysin itse syypää masennukseeni? Varmasti osittain olen. Onneksi minulla on edes yksi ystävä. Täydellistä masentunutta oloani en kuitenkaan hälle tule koskaan paljastamaan, jos hänkin alkaa pitää minua itsesäälissä rypevänä surkimuksena. Itkeä olen kyllä saanut hänen nähden enkä ole saanut moskaa siitä niskaani. Saatan itkeä ihan ilostakin. En varmasti ole ainoa masentunut, joka saa muilta ihmisiltä kummastuttavia kommentteja, mutta hei, älkää välittäkö niistä pahoista sanoista! Kertoo niiden möläyttäjästä itsestään.
Oikein hyvää kuluvaa vuotta sinullekin Huokailevat ja muut palstaa lukevat ymmärtäväiset ihmiset.
Tarkennan, että kysymykseni herkkyyden hyväksymisestä oli yleinen heitto, ei siis kohdennettu kenellekään nimimerkille täällä. En siis odota, että Huokailevat-nimimerkin käyttäjä vastaat. (: Mietin vain onko teillä muilla millaisia kokemuksia siitä, jos satuttekin näyttämään jollekin masentuneen olonne, millaista kohtelua olette saaneet? Onko tullut kuraa päälle vai ymmärrystä? Olen pahoillani joillekin aloitukseeni vastanneille, etten ole ruvennut kyselemään tarkemmin teidän voinnistanne ja syistänne masennukseenne. En vain tahdo näin virtuaalisestikaan tulla mahdollisesti torjutuksi, jos jäisin ilman vastausta. Kuulostaa varmaan oudolta. Kiinnostunut olen muidenkin hyvinvoinnista, en tuijota vain omaa napaani. Hyvää viikonloppua kaikille. Aloittaja poistuu ulkoilmaan. Käykäähän ihmisten ilmoilla muutkin!